Äänisniemeläistä päätykoristelua.
Särkilahti, Ignoin talon julkisivu, mittauspiirustus Tiina Salmela, TKK 1994.
|
Pyöröhirren eksotiikkaa
-karjalaisen rakennustaiteen ja karelianismin historiaa
On sanottu, että Suomi on fiktio, jonka kirjailijat ovat luoneet. Myös Karjala on fiktio. Kalevalan, kirjallisuuden ja muistojen Karjala on monelle suomalaiselle tutumpi kuin todellinen Karjala. Karjala-kaihokin on nuori ilmiö, joka kiihtyy ja laantuu poliittisten ja kansallisten pyrkimysten mukaan. Karjala on sekä idälle että lännelle eräänlainen valkokangas, johon naapurivaltiot projisoivat kuvia omien intressiensä mukaan. Harvemmin mainitaan, että 1890-luvun kansallishengessä sekä suomalaiset että venäläiset löysivät kulttuurinsa ”alkulähteen” samalta maantieteelliseltä alueelta, Karjalasta. Eikä suomalaisen ole vieläkään helppo tunnustaa karjalaisen perinteen vahvaa slaavilaista juurta; kutsumme karjalantaloksi rakennustyyppiä, joka itse asiassa vallitsee muunnelmina valtavalla, Vienan ja Aunuksen Karjalasta Uralille asti ulottuvalla alueella.
Modernismista postmodernismiin
1950-luvulla Karjala haudattiin poliittisesti arkana aiheena. Kansakunta arkkitehteja myöten käänsi selkänsä mystiikan, tunteen, symboliikan ja romuttuneiden haaveiden idälle; parempi tulevaisuus nähtiin nyt lännessä. Arkkitehtuuri suoristui rationalistiseksi, länsimaiseksi modernismiksi. Rajakarjalaisten oman hirsiperinteen jatkuminen uusilla suomalaisilla asuinsijoilla tyssäsi umpihirren puutteeseen, ja perinteen tulkitseminen jäi historiallisesti outoihin paikkoihin sijoitettujen, kaupallisten rekonstruktioiden varaan: Ilomantsin Runonlaulajan pirtin (1964), Suomussalmen Domnan pirtin (1964), Nurmeksen karjalaiskylää jäljittelevän lomakylän, jonka keskuksena seisoo Bombinien talon ylimitoitettu pastissi (1977-81). Muuten pyöröhirsi sopikin enää saunan tai lomamajan seinäksi. Ehkä Reima ja Raili Pietilän omaperäisessä, symboliikalla ladatussa arkkitehtuurissa on aavistus karjalaisen rakentamisen henkistä perinnettä, jopa uudella tavalla tulkittua kansallisromantiikkaa: roisin karkeaa pyöröhirttä Särestön galleriassa (1972), kansallisromanttisempaa Hvitträskin saunassa (1973).
1980-luvun postmodernismiin, historiallisten aiheiden vyörytykseen karjalaiset teemat jälleen kelpasivat. Myös poliittinen ilmapiiri oli vapautumassa.
Netta Böök
Ote artikkelista
s. 70-75, ark 2/2000
|
