The fundamental purpose of architecture is to provide shelters for human beings against the elements and against their own species. The dwelling is the nest of the human species. All building also acts as a cultural sign, conveying our relationship to nature. Architecture, our built environment, is an interpretation of the dialogue between man and nature or, more extensively, man and the universe. As our civilisation has developed and our cultural language has become more diverse, the provision of shelters for individuals or communities has lost its place as the only requirement of architecture. One could say in a trendy manner that we have become alienated from our natural environment to the extent that we have begun to produce artificial environments for recreation and leisure. With these environments we either defamiliarise ourselves from reality or try to strengthen our broken relationship with nature and the simple feelings of our inner experience. Only extensive cell biological cloning, which I do hope will never be applied to human beings, would finally end this fundamental cultural conflict inherent in humanity.
The strength of Finnish architecture has usually lain in the ability to design buildings freely situated in nature: the understanding of the diversity of the terrain, materials, and climate, or the views opening from the building or into it. Our national culture is young, and our relationship with nature is usually on a healthy foundation. However, domestic mass tourism at the ski centres of Lapland is a scary example of the artificial and appalling fantasy Disneylands created through design estranged from reality. The same applies to the malls where people wander desperately seeking to inject purpose into their spare time through consumption.
Nevertheless, recreational construction at its best is still an unforced
gesture of the possibility of harmony between man and nature.

Arkkitehtuurin perimmäinen tarkoitus on rakentaa ihmisille suoja luontoa ja omaa lajiaan vastaan. Asunto on ihmislajin pesä. Kaikki rakentaminen toimii myös kulttuurin merkkinä, joka välittää lajimme suhdetta luontoon. Arkkitehtuuri: rakennettu ympäristömme, on ihmisen ja luonnon, tai laajemmin ihmisen ja maailmankaikkeuden välisen dialogin ja ristiriidan tulkinta. Sivistyksemme lisääntyessä ja kulttuurikielemme monipuolistuessa on ihmiskunnan rakentamiselle asetettu monia muitakin tarpeita kuin suojan toteuttaminen yksilölle tai isommalle sosiaaliselle yhteisölle. Muodikkaasti voisi todeta vieraantuneemme luonnollisesta elinympäristöstämme siinä määrin, että myös lajimme luonnollisen virkistymisen ja vapaa-ajan viettoa varten on ryhdytty tuottamaan keinotekoisia ympäristöjä. Niillä joko vieraannutetaan olevasta tai yritetään vahvistaa katkennutta suhdettamme luontoon ja sisäisen kokemuksemme yksinkertaisiin tuntoihin. Vasta laajamittainen solubiologinen klooniteknologia, jota toivoakseni ei milloinkaan tulla ihmiseen toteuttamaan, poistaisi lopullisesti tämän perimmäisen, ihmisyyteen kuuluvan kulttuuriristiriidan.
Suomalaisen arkkitehtuurin voimana on yleensä ollut vapaasti luontoon sijoitetun rakennuksen suunnittelun osaaminen: maaston, materiaalien ja ilmaston monimuotoisuuden tai rakennukseen/rakennuksesta avautuvien näkymien ymmärtäminen. Kansallinen kulttuurimme on nuorta, ja suhteemme luontoon yleensä terveellä pohjalla. Kotimainen massaturismi Lapin hiihtokeskusalueilla on kuitenkin pelottava esimerkki siitä, kuinka olevasta vieraantuneella suunnittelulla luodaan Euro-Disneylandia muistuttavia keinotekoisia ja luotaantyöntäviä illuusioympäristöjä. Samankaltaisia mielikuvia herättävät kauppakeskukset, joissa vaeltavat ihmiset hakevat epätoivoisesti kuluttamisen kautta sisältöä vapaa-aikaansa. Parhaimmillaan virkistysrakentaminen on kuitenkin edelleen luonteva merkki ihmisen ja luonnon välisestä harmonian mahdollisuudesta.