Helsinkiläisessä valokuvataiteen galleria Hippolytessä oli huhtikuussa esillä italialaisen Luisa Lambrin (s.1969) valokuvia. Lambri työskenteli vuonna 1997 neljä kuukautta Suomenlinnan taidekeskuksessa, ja kuvasi suomalaista arkkitehtuuria, lähinnä Alvar Aallon tuotantoa Turussa ja Helsingissä. Näyttelyn kuvat olivat Turun Sanomien toimitalosta ja Finlandia-talosta. Lambri käyttää päivänvalossa keinovalolähteisiin herkistettyjä filmilaatuja, jolloin kuvien värisävyt ovat sinisiä. Innovatiivinen tekniikka luo unenomaisia, kalpeita pintoja. Tarkat rajapinnat katoavat, mutta valon ja varjon taitekohdat sekä erilaiset pintaheijastukset korostuvat. Näkemys on hyvin esteettinen, arkkitehtuuri on heijastusten ja valo-varjosuhteiden geometriaa: Itse asiassa arkkitehtuuri on banalisoitua, paikalla tai rakennetulla ympäristöllä on Lambrille hyvin vähän merkitystä. Omaa suhdettaan arkkitehtuuriin Lambri kuvaa: “Architecture as such is not the object of my research. I am not interested in hard facts... I see architecture as autobiography, the places photographed as self-portraits”.

Teknisistä lähtökohdista huolimatta, tai kenties juuri niiden vuoksi, Lambrin valokuvilla on kiinnostava, suorastaan tenhoava vaikutus. Irtautumalla todellisuudesta kuvat antavat rakennuksille uuden ulottuvuuden. Kuvaajan havainnointitavan avulla katselija saa mahdollisuuden tutkia rakennusta uudella tavalla: abstraktio ja epätodellisuus luovat tunnesuotimen, jonka läpi tarkasteltuna arkkitehtuuri on kiinnostavalla tavalla “raakaa”, määrittelemätöntä ja alkuvoimaista; sokeasta huoneesta (nimi muuten Alvar Aallolta) löytyy tunnustelemalla uusi hahmo. Tunnistamattomuudesta syntyy tunnetila.

Esa Laaksonen