Teimme Tallinnaan kolme haastattelu- ja yhden kuvausmatkan syksyllä 1998 ja talvella 1999. Alkuperäinen suunnitelma oli etsiä virolaisen nykyarkkitehtuurin lähteitä ja luonnostella arkkitehtuurin tuottamisen post-sosialistista toimijaverkkoa. Kysyimme haastatelluilta1 mm. itsenäistymisen jälkeisten poliittisten ja taloudellisten muutosten vaikutuksista arkkitehtuurin ehtoihin, suunnittelusta Tallinnan nopeasti muuttuvassa kontekstissa sekä urbaaneista visioista - mihin suuntaan kaupunkia ollaan kehittämässä.
Pian kävi ilmi, ettei kysymyksiin ollut helppo saada vastauksia. Tuntui kuin jotain keskeistä olisi aina jäänyt sanomatta, rivien väliin. Kuten tarinassa armenialaisista mafiosoista, jotka tilasivat ylellisen talon uima-altaineen - mutta jättivät sanomatta, että olivat jo polttaneet näppinsä liiketoimissaan ja odottivat tulevansa ammutuiksi minkä kulman takaa tahansa. Samaa selvän ja oudon, näkyvän ja piilotetun merkillistä suhdetta henki itse kaupunki. Hetki hetkeltä, kulma kulmalta Tallinnan kontrastit, yllätykset ja selittämättömät jäänteet tuntuivat sanovan: “koska näet minut, olen merkityksetön”. Jossain toisaalla, näkymättömissä, piili merkityksellinen ja selitysvoimainen.

(Paha) talviuni
Toinen maailmansota laski Viron väkilukua 300 000 hengellä - osasyinä maastapako, saksalais- ja neuvostomiehittäjien toimeenpanemat karkotukset ja teloitukset sekä itse sotatoimet. Sodan jälkeen Tallinnan väkiluku lähti nopeaan kasvuun, sillä keskushallinto palautti kaupungin tsaarinaikaisen aseman imperiumin teollisuuskeskuksena, minkä seurauksena sinne muutti työväeksi joukoittain venäläisiä, ukrainalaisia ja valkovenäläisiä. Pommitukset ja niitä seuranneet tulipalot olivat tuhonneet noin puolet Tallinnan asuntokannasta, mutta investoinnit suunnattiin teollisuuteen ja infrastruktuuriin. Kaupungeissa oli paha asuntopula ja tilaa jouduttiin jakamaan yhä ahtaammiksi käyvissä huoneistoissa. Asuinpinta-ala henkeä kohden Viron kaupungeissa laski vuoden 1940 15,5 m²:stä 8,8 m²:iin vuonna 1955. Vasta Hrushtshev loi Neuvostoliittoon asuntopolitiikan. Sotaa edeltäneen itsenäisyyden ajan asumisväljyys saavutettiin ja ylitettiin Virossa vasta 70-luvulla.
Neuvostoajan Tallinna oli kuin alijäähtyneessä tilassa, jähmettynyt odottamaan. Asuntopula esti vanhojen rakennusten purkamisen, sillä talojen asukkaat olisivat kiireellisinä tapauksina tukkineet jo ennestään pitkiä asuntojonoja. Toisaalta maan hinta tai omistussuhteet eivät estäneet kaupungin levittäytymistä ennen rakentamattomille alueille. Myös kaupunkirakentamisen ideologia perustui suurehkojen lähiöyksiköiden, mikrorajonien, teolliseen monistamiseen. Näistä tekijöistä seurasi, että kaikki vanha - niin kivitalot kuin ympäröivät puutaloalueet - pysyivät koskemattomina tai rappeutuivat hitaasti kun väki kykyjensä mukaan muutti uusiin, paremmin varusteltuihin lähiöihin.
Sosialistisen teollisuuskaupungin keskusta pysyi sen sijaan utopiana. Muutamat, lähinnä ennen vuoden 1980 olympialaisia tehdyt julkiset rakennukset antavat siitä viitteitä, mutta uutta tilallista järjestystä ei koskaan ollut varaa toteuttaa. Monumentteja yhdistävät bulevardit jäivät paperille, ja Tallinnasta syntyi kollaasi, jossa tsaarinaikaiset työväen puukasarmit ja läntisiä turisteja säilövät hotellit kohtaavat samassa tilassa, tai sosialistisille massoille rakennettu 4000-paikkainen Linnahall ja arkinen hiilisataman rata nivoutuvat yhteen.
“Neuvostoaika merkitsi vapautta! Vankilassakin voi olla vapaa”, kertoo Vilen Künnapu. “1980-luvulla oli aikaa ajatella, olimme maailmankansalaisia ja luimme lehtiä ja filosofiaa - kaikki tärkeimmät kirjoitukset olivat saatavilla venäjäksi. Meillä (virolaisilla arkkitehdeillä ja sivistyneistöllä) oli oma maailmamme. Emme tienneet juurikaan siitä mitä Neuvostoliiton ulkopuolella tapahtui, mutta me ajattelimme ja pidimme hauskaa, järjestimme omia tapahtumia, elokuvafestivaaleja ja muuta. Yhteydet Moskovaan olivat myös aika avoimia ja minäkin tutkin kaksikymmenluvun venäläistä konstruktivismia... Siihen aikaan kollektiivitiloilla pystyi myös tekemään jotain, kun ‘punaiset paronit’ tilasivat töitä myös (virallisesti syrjempään jääneiltä) tallinnalaisarkkitehdeilta...” Künnapu on lähes nostalginen kuvatessaan mennyttä. Nykyisestä tilanteesta hän sanoo ykskantaan: “1990-luku on pragmaattista aikaa.”

Uusi Viro
Viime vuosina Tallinnassa on riehunut todellinen rakennusbuumi. Näkyvintä uutta ovat pääteiden varsien hohtavat huoltoasemat ja keskustan keskenään kilpailevat pankkitalot: Hansapank, Forekspank, EVEA-pank, Hoiupank, Ühispank...4 Myös liiketiloja on tehty paljon: vanhan kaupungin vilkkaimmat katuvarret on uudistanut italialainen sijoittaja Ernesto Preatoni, Stockmann korottaa tavaratalonsa kaksikerroksisesta viisikerroksiseksi, keskustan ulkopuolelle nousee uusia automarketteja ja ostoskeskuksia. Inhotut kioskit, nuo siirtymätalouden kaupalliset pioneerit, näyttävät iäksi kadonneen.
Raivo Puusepp on yksi viime vuosien tuotteliaimpia tekijöitä, mm. Ühispankin “pilvenpiirtäjä” on hänen suunnittelemansa. Puuseppin arkkitehtuuri edustaa hyvin valtaosaa Viron nykyarkkitehtuurista: se on pragmaattista. Hänen mukaansa keskeisin muutos arkkitehdin työn ehdoissa kommunismin jälkeen on ollut taloudellisen vastuun lisääntyminen. “Yleensä ihmiset sanovat talojani rumiksi... Olen moderni laatikkoarkkitehti. Laatikot ovat myös tilaajalle halpoja.”
Nyky-Viro ratkoo perusongelmia ja toteuttaa ensimmäisiä tilan- ja symbolintarpeita. Arkkitehdin työ keskittyy siihen, että rakennus saadaan pystyyn ekonomisesti sekä eri tuotteita ja järjestelmiä kekseliäästi soveltaen. Virolaisten arkkitehtien ajattelua hallitsevat huomattavasti suomalaisia useammin rakennusosat, -järjestelmät ja markkinoilla olevat tuotteet. Vallalla on modernistinen, rakennusobjektiin keskittyvä ja sen osia toisistaan riippumattomina pitävä ajattelu. Arkkitehtoninen tila - suomalaisten fetissi - ei juuri kuulu virolaisten sanastoon. Suomessa samaan tapaan työskentelevät Mikko Heikkinen ja Markku Komonen; tulos on ehkä astetta hienostuneempi vauraampien tilaajien ja taidearkkitehtuuriin(kin) uskovan ilmapiirin ansiosta.
Tällaisessa osa- ja objektiarkkitehtuurissa rakennuksen uloin pinnoite saa “kontekstikojeen” roolin. Tallinnassa tavoitteina ovat näkyvyys ja kontrasti. Raivo Puusepp sanoo haluavansa tehdä väriläikkiä sosialismin jäljiltä edelleen harmaaseen kaupunkimaisemaan. Joskus väri myös sulauttaa, kuten vanhan kaupungin kupeessa olevan tumman WW-passagen kohdalla, johon vain oranssit ikkunat tuovat väriä. Vaurautta ja vakautta ilmaistaan graniitin ja peililasin ohella alumiinilla, joka ilmeisesti ymmärretään sekä kalliiksi että moderniksi. Alumiinisia ovat mm. Puuseppin FCM:n asuin- ja toimistorakennus (J. Vilmsi) sekä Künnapun EVEA-pankki (Liivalaia/Tartu mnt), jonka yhteydessä arkkitehti painotti, että pinnoite on Norman Fosterin käyttämän tehtaan tuote.
Rakennusten ulkokuoren ja sisätilan välillä on usein hämmästyttävä kontrasti. Puuseppin FCM on tästä esimerkki, sillä sen puhdas, konseptuaalinen kuori kätkee perusskandinaavisen, ahtaahkon, tylsästi kaakeloidun tilan. Muutamissa Vilen Künnapun projekteissa myös sisätilat on suunniteltu hyvin - tosin vahvaa, kolmiulotteisesta sisäarkkitehtuuria ei niistäkään löydy.

Suunnitelmien salatut tiet
Paljon on tehty taloja, mutta miten voi itse kaupunki? Ulkopuolisen on vaikea saada selvää käsitystä siitä, miten Tallinnan kehittämiseen liittyvät päätökset tällä hetkellä tehdään ja millä asioilla on todella merkitystä suunnitteluprosessissa.
Käytännössä kaikki hankkeet ovat yksityisesti rahoitettuja. Kiinteistöjen kehittämiseen keskittyvät yhtiöt ovat enimmäkseen virolaisten johtamia, mutta rahoitus sitoo ne kansainvälisiin markkinoihin. Suoria ulkomaisia investointeja ovat tehneet näkyvimmin suomalaiset, ruotsalaiset ja italialaiset sijoittajat ja yritykset.6 Rahoittaja- ja rakennuttajakonsortion “ideat” ovat muutoksen käyttövoima, sillä kaupungin elimillä ei ole käsitystä siitä mitä pitäisi tehdä eikä myöskään voimavaroja toteuttaa merkittäviä uusia projekteja. Myös julkinen asuntotuotanto, joka esimerkiksi Helsingissä pystyy kutakuinkin vastaamaan kaupunkikudoksen tuottamisesta, on täysin pysähdyksissä. Tallinna sai uuden yleiskaavan alkuvuonna 1999. Se on perinteinen koko kaupungin maankäyttökaavio ja sellaisenaan liian yleispiirteinen pystyäkseen ohjaamaan tai informoimaan päätöksiä. Yleiskaavan lisäksi julkista suunnittelua edustavat Viron valtion ja Tallinnan kaupungin keskenään ristiriitaiset pyrkimykset historiallisten kohteiden säilyttämisestä.
Käytännössä mitään tilallista tai visuaalista kaupunkisuunnittelua ei siis ole, vaan kaikki päätökset tehdään yksittäisten rakennushankkeiden kuluessa ja niiden tarpeisiin. Kommunistiselta kaudelta periytyvät kaupunginosavaltuustot ovat tässä järjestelmässä vahvoilla. Valtuustot koostuvat osittain vaalein valituista ja osin pysyvistä virkamiesjäsenistä, ja niillä on oikeus, keskushallinnon esityksestä, hyväksyä tai hylätä kaikki omalle alueelleen suunnitellut hankkeet. Tämä kulissien takainen julkisten ja yksityisten toimijoiden ja elinten neuvotteluihin perustuva järjestelmä luo hyvät mahdollisuudet henkilökohtaisten suhteiden käyttöön ja suoranaiseen lahjontaan. Erään haastatellun mukaan “projekteista tehdään kompromissi, johon lahjonta vaikuttaa”. Toiset hyötyvät: “Kaikki perustuu neuvotteluun ja lahjontaan... Lahjonnalla on puolensa, koska sen avulla saa tehtyä asioita.” Systeemi lienee rikastuttanut varsinkin kaupunginosavaltuustojen pysyviä jäseniä. Joissakin tapauksissa valtuustojen virkamiehet ovat käyttäneet valtaansa suunnittelevan arkkitehdin kiristämiseen vaatimalla esimerkiksi suunnittelupalkkion kokoista (siis mahdotonta) rahasummaa valtuustonjäsenen tuttava-arkkitehdille, vaihtoehtona luvan evääminen.

Koko artikkeli Arkkitehti-lehti 3/99:ssä.

Panu Lehtovuori ja Klaske Havik