Ranskalaisen uuden aallon kulttifilmin toinen tuleminen sai meilläkin paljon julkisuutta ja elokuvan tähdet Brigitte Bardot ja Michel Piccoli sekä tärkeässä sivuosassa itseään esittävä ohjaajalegenda Fritz Lang nostettiin näyttävästi valokeilaan.

Yksi tähti jäi kuitenkin varjoon, nimittäin elokuvan keskeinen näyttämö, Casa Malaparte, arkkitehtuurin pieni musta helmi Caprin Punta Massullolla. Filmin lisäksi myös tämä pitkään rapistuneena ja suljettuna ollut rakennus on hiljattain restauroitu. Sen merkillisiä syntyvaiheita ja myöhempiä kohtaloita on viime aikoina selvitetty ahkerasti ja julkaistu artikkeleina ja kirjoina Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Valitessaan tämän rakennuksen Alberto Moravian romaaniin perustuvan, elokuvantekoa kuvaavan elokuvansa päänäyttämöksi, Godard osoitti selvästi omaavansa silmää arkkitehtuurille.

Meillä "Keskipäivän aaveen" näyttämö voidaan nostaa esiin siitäkin nurkkakuntaisesta syystä, että talon rakennuttaja ja itseasiassa myös sen arkkitehti, maineikas italialainen kirjailija Curzio Malaparte, toimi rakennusvaiheessa 1941-43 Suomessa tunnetun milanolaisen sanomalehden Corriera della Seran sotakirjeenvaihtajana.

Malaparten rintama-artikkelit loivat Italiassa sankarillista Suomi-legendaa sekä tosiasioitten että kirjailijan korkealla ja syvällä liitäneen mielikuvituksen pohjalta.

Huvilan rakentaminen oli Malaparten vastalause keinotekoiselle Capri-tyylille, joka kirjailijan mukaan oli levinnyt jylhänkauniille Napolinlahden saarelle 1800-luvulta alkaen saksalaisten ja muiden tulokkaiden tuomana historiallisena tyylirihkamana pilaten perinteisen caprilaisen talon puhtauden ja yksinkertaisuuden.

Malapartelle huvilan rakentaminen näyttää olleen myös korostetun henkilökohtainen, suorastaan tunnustuksellinen asia. Hän luonnehtii rakennusta sanoin "kiveen hakattu omakuva" (ritratto pietra) tai "talo kuin minä" (casa comme me).

Liparin saarelle Sisilian pohjoispuolelle fasistien vankilaan 1933 karkoittama kirjailija kuvasi teoksessaan "Iho" (La Pelle 1949) vankilakokemustaan ja sen kautta syntynyttä taloaan:

"Selli 461 on jäänyt sieluuni sen salaiseksi hahmoksi. Tunnen itseni linnuksi, joka on nielaissut häkkinsä. Selli on sisälläni kuin lapsi raskaana olevan naisen vatsassa.

Elän nyt saarella karussa, melankolisessa ja ankarassa talossa, jonka olen yksin rakentanut yksinäiselle kalliojyrkänteelle, meren äärelle. Kaipuuni kuva."

Rakennushankkeeseen ryhtyessään Malapartella oli aluksi arkkitehti, italialaisen rationalismin maineikas edustaja Adalberto Libera, mutta toteutunut suunnitelma on keskeisiltä osiltaan kirjailijan omaa käsialaa, kuten viimeaikainen tutkimus on selvästi osoittanut.

Libera piirsi talon luonnokset, mutta niillä on varsin vähän tekemistä lopputuloksen kanssa. Malaparte kuvaa asetelmaa: "Taloa tehdessäni en tarvinnut arkkitehtejä tai insinöörejä (paitsi byrokraattisiin muodollisuuksiin) vaan yksinkertaista rakennusmestaria, parhainta kaikista, rehellisintä, suorasukaisinta koskaan tapaamaani."

Malaparte toteutti kiveen hakatun oman kuvansa yhteistyössä paikallisen muurarin Alfonso Armitraron kanssa. Huikaisevalle kattotasanteelle johtavat ylöspäin levenevät portaat hän lainasi vankilasaarensa Liparin tunnetusta kirkosta.

Taloa muovailtiin rakennusvaiheen aikana kuin veistosta. Sisäänkäynnin paikkaa, kattoterassin kaarevan muurin muotoa ja ulkoseinien väritystä muutettiin moneen otteeseen ennenkuin Malaparte oli tulokseen tyytyväinen.

Suomessa toimivalta sotakirjeenvaihtajalta arkkitehdin rooli edellytti ahkeraa kirjeiden ja sähkösanomien lähettelyä sekä pitkiä työmaakäyntejä Caprille.

Lopputulos on vähintään yhtä epäsovinnainen ja vangitseva kuin sen piirissä 20 vuotta myöhemmin kuvattu Godardin elokuva.

Pompeijinpunainen rakennus vaanii korkealla kallioharjanteella meren horisonttia kuin makaava alligaattori, katti tai kasematti. Sen tunnelmassa yhdistyvät merkillisellä tavalla kömpelyys, karheus ja eleganssi - siinä on arkaainen ja moderni talo samassa paikassa.

Huvilan sisäiset tilajärjestelyt eivät myöskään noudata ilmeisimpiä ennakko-odotuksia. Ulapalle suuntautuvassa päätyseinässä on vain työhuoneen pieni ikkuna eikä horisontin panoraamaa kehystävää olohuoneen suurta maisemaikkunaa, kuten helposti olettaisi. Keskellä pitkänomaista rakennusta sijaitseva suuri olohuone on kuin pieni linnanpiha. Karheista kivilaatoista rakennettua lattiaa hallitsee jykevä puinen pöytä, toista seinustaa suuri avotakka ja toista italialaisen aikalaistaiteilijan Pericle Tazzinin veistämä, toisiinsa kietoutuneista ihmishahmoista muodostuva korkokuva, joka muistuttaa etäisesti Intian Kajurahossa sijaitsevien muinaisten temppeleiden eroottisia julkisivureliefejä.

Olohuoneen neljä suurta ikkunaa avautuvat rakennuksen molemmille sivustoille mereen laskeutuvien kalliojyrkänteiden suuntaan, itään ja länteen. Näköalatarjoilun huipennus on avotakan tulipesän lasista tehty taustaseinä, jonka kautta maisemaa voi katsella myös tulenlieskojen läpi. Tulenkestävä lasiruutu hankittiin Zeissin tehtailta Jenasta.

Kirjassaan "Iho" Malaparte kertoo Erwin Rommelin vierailleen talossa vuonna 1942 juuri ennen El Alameinin taistelua ja kysyneen kirjailijalta kattoterassilla, oliko tämä ostanut talonsa valmiina vai oliko hän itse sen suunnitellut. Malaparte vastasi sotamarsalkalle, että talo oli kyllä ollut valmis, mutta suunnittelin maiseman ja viittasi merelle.

Rommel ei todistettavasti koskaan käynyt kirjailijan talossa, mutta tarina toimii Malaparten tapaan. Rakennus juhlii maisemaa.

Testamentissaan 1957 kuollut Malaparte lahjoitti huvilansa Kiinan Kansantasavallalle kulttuuriyhteistyön tukikohdaksi. Kirjailijan perikunta kuitenkin riitautti päätöksen ja pitkien vaiheiden jälkeen, joihin kuuluu myös aikoinaan maolaisvirikkeisen Godardin elokuvan tekeminen, rakennus siirtyi perikunnan hallitseman säätiön omistukseen. Säätiön toimesta rakennus on nyt huolellisesti kunnostettu.

KIRJAILIJA-ARKKITEHTI

Curzio Malaparte (1898-1957), alkuperäiseltä nimeltään Kurt Erich Suckert oli italialainen lehtimies ja kirjailija, joka seismografin tai tuuliviirin herkkyydellä rekisteröi politiikan ja kulttuurin muutoksia 1930-50 -luvuilla.

Mussolinilaisen La Stampa lehden päätoimittajana toiminut, mutta liian vapaamielisiä ajatuksia viljellyt Malaparte karkotettiin Liparin saarelle 1933. Toisen maailmansodan aikana hän toimi rintamakirjeenvaihtajana Puolassa, Ukrainassa ja Suomessa. Näistä kokemuksistaan hän julkaisi reportaasiromaanin "Kaputt" (1944), jossa dokumentaarinen aineisto sekoittuu groteskeihin, humoristisiin ja apokalyptisiin näkyihin.

Malaparte palasi Suomesta Italiaan 1943 kuultuaan Mussolinin kukistuneen ja siirtyi ensimmäisten upseerien joukossa liittoutuneiden puolelle. Hän kuvasi sodan loppuvaiheita Italiassa teoksessaan "Iho" (1949).

Malaparte käsikirjoitti, ohjasi ja sävelsi myös elokuvan "Kielletty Kristus" (1950), jonka musiikista löytyy melodianpätkä suoraan suomalaisesta laulusta "Jo Karjalan kunnailla".

Suomen kirjallisuuteen Malaparte on jäänyt karikatyyrinä selvästi argentiinalaisen sotakirjeenvaihtajan Santa Rosan hahmossa, joka turkki levällään koheltaa Armas J. Pullan kirjassa "Jees punamultaa, sanoi kersantti Ryhmy".

Suomen päämajan tiedotusyksikön ranskankielentaitoisista Pullan lisäksi myös Matti Kurjensaari toimi eloisan italialaisen oppaana rintamalla ja kirjoitti sittemmin esipuheen Kaputt-romaanin suomennokseen.

Suomalaisen näkökulman Malaparteen voi päättää kuvittelemalla, että hän joskus päämajan tiedotusjoukoissa törmäsi myös Olavi Paavolaiseen. Siinä kohtasivat silloin kaksi herkkää ja häilyväistä eurooppalaista hengenheimolaista.

Sodan jälkeen Malaparte lähestyi kommunisteja ja kiinnostui Mao Tse Tungin Kiinasta. Uskonnottoman kirjailijan levottoman etsinnän viimeinen näytös tapahtui kuolinvuoteella, kun hän liittyi kommunistiseen puolueeseen ja pyysi samalla katolisen kirkon viimeisen voitelun.

Malaparte eli mukana aikakautensa vaihtuvissa aatteissa, mutta haastoi jatkuvasti myös hallitsevan ideologian. Hän oli politiikan, kulttuurin ja seurapiirien estradeilla näkyvä hahmo ja diiva, joka Alberto Moravian mukaan teki kultin itsestään, näytteli itseään. Malaparte teki sen niin säkenöivästi ja suurella antaumuksella, että hän sodan jälkeisessä Italiassa ja sen ulkopuolellakin saavutti huomattavan suosion, eivätkä hänen teoksensa vieläkään ole menettäneet kiinnostavuuttaan.

MARKKU KOMONEN