Mihin suuntaan arkkitehtuuri tulee kehittymään, jos on uskominen ranskalaisen sosiologin Jean Baudrillardin (s.1929) ennustajanlahjoihin?
Baudrillardin näkemysten mukaista yhteiskuntamme tulevaisuutta näyttää jo olevan esillä sekä arkkitehtuurin ääri-ilmiöissä että arkipäiväisissä arkkitehtuurin käytännöissä. Jean Baudrillard ei usko humanistiseen tulevaisuuteen. Itse asiassa hänen mukaansa koko tulevaisuuden käsite on vaakalaudalla ja uhkaa jähmettyä lopun mahdottomuuteen. Siinä tapauksessa meidän arkkitehtuurimme tulevaisuus jäisi viimeiseksi arkkitehtuurin tulevaisuudeksi.
Baudrillard tuli tunnetuksi suurelle yleisölle Amerikka-teoksellaan, jossa hän rekisteröi pintojen muodostaman kulttuurin erityispiirteitä. Taideteoriassa Baudrillardin simulaatioteorian merkitys Andy Warholin ja Jeff Koonsin kaltaisten “illuusiottomien” taiteilijoiden työskentelyn tulkitsemisessa on 80-luvun lopun ja 90-luvun alun ajan ollut selviö. Uusien tiedonvälityksen muotojen analysoimisessa Baudrillardilla on edelleen vankka asema mm. ranskalaisessa päivälehdistössä. Baudrillardin “fataali” tulkinta on hätkähdyttävä, oivaltavasti tulkitseva ja ainakin vielä kumoamaton teoria siitä, mikä on tyypillistä uusimmassa länsimaisessa yhteiskunnassa.
Arkkitehtuurista Baudrillard ei ole kirjoittanut erillistä teosta, mutta moderni arkkitehtuuri eri muodoissaan - museoineen, informaatio- ja valvontajärjestelmineen, graffiteineen ja peiliseinäisine pilvenpiirtäjineen - on aihe, jota hän silloin tällöin kirjoituksissaan ja haastatteluissaan viisaudenkivellään koskettaa.

Simulaation asteet
Baudrillard käyttää kolmivaiheista simulaatioteoriaansa kuvaamaan kulttuurin illuusioita ja viettelyä korvaavien merkkien muutoksia pikemminkin sosiaalisissa suhteissa kuin kielessä.1 Kyse ei ole historiallisesta, vaan metafyysisestä kehityksestä,2 jonka muutosjaksot ovat pitkiä ja toisiinsa limittyviä. Ensimmäiselle, luonnolliselle simulaatiovaiheelle tunnusomaista on merkkien läpinäkyvyys. Tällöin merkin ilmiasu on identtinen sen sisällön kanssa. Kun ensimmäisen vaiheen simulaatiot perustuvat kuvalle, toinen vaihe perustuu energialle ja voimalle. Tämä jäljittelyn tuotannollinen simulaatiovaihe mahdollistaa tulkinnan ilmaantumisen, kun merkin ilmiasu ja sisältö eivät enää liity kiinteästi toisiinsa, vaan molempia voidaan vaihtaa. Meidän lähitulevaisuutemme, eli Baudrillardin terminologiassa kolmannen vaiheen simulaation, “simulaatio-simulakrumien”, eräänlaisen hypersimulaation - jäljittelyn teeskentelyn - perusta on informaation tulvassa, kyberneettisessä pelissä. Tämän äärimmäisen simulaation tarkoitus on hypertodellisuus, joka korvaa todellisuuden. Sen merkkejä voidaan lähteä purkamaan esimerkiksi kirjallisuudesta. Baudrillard itse pitää esim. Stanley Kubrickin ja Francis Ford Coppolan elokuvien lisäksi3 J. G. Ballardin4 kirjoja simulaation kolmannen vaiheen leimaamina. Mielikuvituksen ja toden välimatkan kuroutuminen, fiktion ja faktan yhteensulautuminen on näille teoksille oireellista. Tämä tulkinta uusimman uuden karaktääristä on kenties todennettavissa myös vahvistuvassa tieteen “proosantamisessa”. Teoreetikot kuten Martin Heidegger, Jacques Derrida, Jacques Lacan ja heidän kannattajansa ovat korostaneet mahdottomuutta enää erottaa tieteellistä ja rationaalista kielenkäyttöä monitulkintaisesta kirjallisuuden kielenkäytöstä. Heidegger näki taiteellisen luovuuden olevan uuden tieteen tekemisen elinehto. Derrida pyrkii asettamaan metafyysisten traditioiden sisäiset koherenssit kyseenalaiseksi ja korvaamaan käytännön tukeutua poissaolevaan merkitykseen huolellisella kielen materiaalisuuden analyysillä. Lacan osoitti, että ihmisen alitajuntakin on strukturoitu kielen tapaan, jossa kielikuvilla on yhtä tärkeä asema kuin runoudessa. Baudrillardin termein tästä symbolisen ja monitulkintaisen polariteettien yhteensulautumisesta on seurauksena imploosio, merkityksen romahtaminen itsensä sisään. Fiktio tulee mahdottomaksi ja kaikesta tulee operationaalista. Tämä on Baudrillardin mukaan kehittymässä olevan yleisen käytännön tunnusomainen piirre, joka erottaa aikamme menneistä ajanjaksoista ja niissä käytetyistä merkkirakenteista. Baudrillardin operationaalinen on ei-rationaalinen, ei-ideaalinen ja negatiiviseen palautumaton, toden paineenvaihtelut tasaava totaalisen kontrollin periaate.5 Ilmiö on kenties vielä marginaalinen, mutta kulttuurimme merkkikäytäntöjen kehityssuunta näyttää siis olevan tämä.

Suomalainen muotoilu jäljittelyn teeskentelynä
Kun kaikesta tulee operationaalista, fakta korvautuu informaation liikakasvussa faktalla, joka ei jätä mahdollisuutta mielikuvitukselle tai mielikuvituksella, joka ei jätä mahdollisuutta faktalle. Näillä kahdella tapahtumalla ei ole eroa. Edelleen samassa prosessissa mallit korvaavat jäljittelyn, kopiot, originaalit ja viittauspisteet. Kun luonto kulttuurin vastapolariteettina korvattiin valistuksen jälkeisessä yhteiskunta- ja taideteoriassa (toisessa simulaatiovaiheessa) käsityksellä luonnon kulttuurisesti määräytyneestä alkuperästä, luonto ja kulttuuri limittyivät toisiinsa. Nyt jopa yliluonnollinen on lakannut olemasta elävä positio. Tv-sarja “Salaiset kansiot” (“X-Files”) korvaa yliluonnollisen tekemällä yliluonnollisesta mallin, joka on yliluonnollisempi kuin yliluonnollinen itse. Salaiset kansiot on yliluonnollisen hypersimulaatio samoin kuin Baudrillardin mainitsemat Amerikassa tehdyt keinotekoisen biosfäärin kokeilulaboratoriot tai ekologia, joka suhtautuu valikoivasti luonnon jatkuvuuden säilyttämiseen (arvostamatta sellaisten lajien kuten virusten ja bakteerien hengissäpysymistä) ovat luonnon hypersimulaatioita. Jos on intensiivisesti seurannut Salaisia kansioita ja sitten sattuu näkemään lentäviä lautasia pihallaan, silloin mieleen tulee Salaiset kansiot eikä “alkuperäinen” von Däniken/ af Grann -tyyppinen “perinteinen” luonnolliseen palautuva yliluonnollisuus.
Baudrillardin mukaan historiakin on luonnon lailla loppunut. Tämän asiantilan todistaa jo pelkästään se into, jolla nykyään pohditaan “suomalaisen muotoilun” ja “suomalaisen arkkitehtuurin” kuolemaa ja elossapysymistä. Ikäänkuin historia ja samalla suomalainen muotoilu kadonneine tai katoamassa olevine myytteineen ja illuusioineen voitaisiin palauttaa henkiin6 kirjoittamalla aiheesta lukemattomia kirjoja ja artikkeleita7 ja pohtimalla niiden alennustilaa. Provosoiden ilmaistuna niitä ei ole ehkä koskaan ollut olemassa faktisena tapahtumana. Todellisuuden sisältö voi olla muuttunut niin radikaalisti. Meillä on ollut vain tiedotusvälineiden “Finnish Design” © ilman mitään vastinetta todellisuudessa. Roger Connah kiinnittää oivallisesti huomiota siihen paradoksiin, että kun valkoinen funktionalismi oli “Suomalaista Arkkitehtuuria”, oli Villa Mairea kuitenkin tämän ihailutoiminnan mekka. Villa Maireahan on kai aika kaukana valkoisesta suomalaisesta funktionalismista.8 Ironisesti “alkuperäinen” ja “luonnollinen” Finnish Design on uponnut “kopioituun” ja “epäluonnolliseen”. Ajatelkaa vain analyysiä Connahin ja Arne Nevanlinnan mukaan: ulkomaalaiset ihmettelevät suomalaisen miljöön tyylipluralismia, jossa ei ole nähtävillä mitään päälinjoja, ja pitävät harhana suomalaisen modernismin luonnollisuutta verrattuna kontrasteihin luonnon ja asutuksen välillä. Henkiinherätetyistä arvoista tulee häilyviä ja epävakaita, alistettuja samoille heilahteluille kuin muoti ja pörssipääoma ovat.9

Tilakokemuksesta tilastokokemukseen
Baudrillard on varsinkin The Evil Demon of Images,10 Merkkien kapina11 ja Beaubourg-efekti12 -kirjoituksissaan sekä eräässä haastattelussa13 tuonut esille näkemyksiään nykyarkkitehtuurista ja urbanismista “vaihdon ja kollektiivisten arvojen” simulaationa, joka ei eroa laadullisesti TV:stä, kielestä ja maalaustaiteesta eikä muista tiedonvälityksen muodoista. Baudrillard on kuitenkin jättänyt määrittelemättä nykyarkkitehtuurin simulaation tason. Seuraavassa on yritys kartoittaa arkkitehtuurin hypersimulaation ehtoja.
Kulttuurikeskustelun - esimerkiksi arkkitehtuurikeskustelun - esilletuomat tulkinnalliset hämmennykset eivät ole mitään verrattuna materiaalisen todellisuuden simulaatioon. Baudrillardin mukaan nykyinen “materiaalinen” tuotanto alkaa itsessään olla hypertodellista. Yhteiskunta yrittää tuotannolla ja ylituotannolla säilyttää todellisen, joka on karannut siltä. Siitä on kadonnut kaikki merkitys ja viehätys, kaikki perustavuus, energia ja esittävyys.14 Jotta jostakin arkkitehtuurista olisi tullut hypersimulaatiota, sen tulisi täyttää seuraavat Baudrillardin asettamat kriteerit: simulaation kolmannessa vaiheessa asiasta kuin asiasta tulee ironista, merkityksetöntä ja identtistä vastakohtansa kanssa. Ilmiöitten radikalisoituneet muodot syrjäyttävät itse ilmiöt. Tämä merkitsisi itse arkkitehtuurin kokemisen, kartesiolaisen tilakokemuksen, arkkitehtuurin autenttisuuden, rationaalisen ympäristökokemuksen ja samanaikaisesti arkkitehtuuriin liittyvän unelmoinnin, kauneuden ja tulkinnan loppua kaikki nämä ylittävällä uudella arkkitehtuurilla.
Arkkitehtuurin hypersimulaatiossa kokemus ylitettäisiin elämällä. Arkkitehtuuri, jota eletään eikä koeta, on arkkitehtuuria jossa synnytään, kasvetaan ja kuollaan. Se on sosiaalinen kenttä. Jos ajatellaan maan johtavan päivälehden näyttäviä tutkimuksia elämästä lähiöissä tai viimeaikaisia arkkitehtuurijulkaisujen fenomenologisia kuvauksia erilaisten aistimusten rekisteröimästä “eletystä” arkkitehtuurista, voidaan sanoa että arkkitehtuurin hypersimulaatiosta on tässä mielessä ainakin merkkejä. Joillekin ihmisille Merihaassa tai Koivukylässä vietetty lapsuus luo kanoniseen kodikkuuden traditioon sopimattomia kodikkuuden malleja, joiden autenttisuutta ei käy epääminen. Tämä ei itsessään ole merkki hypersimulaatiosta, vaan merkki siitä on elätyn arkkitehtuurin korostuminen. Tästä arkipäiväisestä todellisuudesta tulee itsensä kahdennus esteettisessä muodossa.
Tilakokemus korvataan hypersimulaatiossa tilastollisesti “kontrollin kenttänä”, “digitaalisena tilana”,15 arkkitehtuurilla numeroina, mittoina ja kustannuksina, eikä enää geometrisesti määriteltävällä tilalla. Tätä tekevät nykyisin esim. Norman Fosterin kaltaiset arkkitehdit: suunnitelmia, jotka rajaavat käyttökustannuksia eivätkä tilaa. Sanoma- ja aikakauslehtien mielipidetiedustelut, erilaiset suosituimmuuslistaukset ja nelikentälliset muodostavat autenttisen sosiaalisen todellisuuden hypertodellisuutena samaan tapaan kuin valuutta- ja pörssikurssit talousmaailmassa muodostavat talouden realiteetit. Vastaavasti rakennusmääräyskokoelmien ja -ohjeiden sekä nykyisten arkkitehtuurin suunnittelun oppikirjojen muodostama arkkitehtuuri on hypersimulaatiota, koska ne korvaavat arkkitehtuurin sillä mikä on todellisempaa kuin arkkitehtuuri geometriana: arkkitehtuuri tilastona. TKK:n arkkitehtiosastolla käytössä olevan Kahri-Pyykösen asuntosuunnittelun oppikirjan mukaan esimerkiksi asunto onkin “asumistoimintojen suorituspaikka”. Asumistoiminnot on oppikirjassa edelleen jaoteltu huoneiden käyttötarkoitusta vastaaviksi. Tilastot muodostavat arkkitehtuuristakin “yhdentekevyyden tilan”.16
Tilakokemusta seuraa avaruuskokemus, arkkitehtuuri painottomana tilana, johon joskus näkee luodun keinotekoisen gravitaation tekemällä rakennuksista minimalistisia, mielellään Bauhausin peruskappaleisiin palautuvia peruskappaleita, joiden järkähtämättömillä olemuksilla yritetään palauttaa mennyttä merkitysopillista painovoimaa.
Arkkitehtuurin autenttisuus ylitetään hypersimulaatiossa arkkitehtuurin immanenssilla (= läsnäolo, toim. huom.), joka on autenttisempaa kuin autenttisuus. Kun arkkitehtuurin postmodernissa eklektismissä oli vielä kyse aitouden arvon kritiikistä, immanenttiin arkkitehtuurin ei voida enää suhtautua kriittisesti. Se hyväksytään mukisematta.
Hypersimulaatiossa rationaalinen ympäristökokemus korvautuu edelleen rationaalisuuden äärimmäisellä muodolla, automaatiolla, affektittomilla arkkitehtuurin kokemisen prosesseilla, superviileällä arkkitehtuurilla.
Arkkitehtuuriin liittyvän unelmoinnin hypersimulaatio puolestaan on arkkitehtuuri päiväunien näyttämön sijaan ikäänkuin elokuvan projektiopintana.
Edelleen hypersimulaatiossa muoti - kauniimpana kuin kauneus - korvaa kauneuden ja psykoanalyysi - tulkinnallisempana kuin tulkinta - korvaa tulkinnan.

Frank Gehry normina
Eri puolilla arkkitehtuurin kenttää on nähtävillä vähintään lieviä oireita arkkitehtuurin muuntumisesta omaksi hypersimulaatiokseen, esimerkiksi Rem Koolhaas ja OMA ovat hyvin lähellä hypersimulaatiota suorituskykyyn fiksaantuneessa identiteettivimmassaan.17 Näyttää myös siltä, että ainakin yhden arkkitehdin töissä on läsnä kaikkia hypersimulaatioarkkitehtuurin radikalisoituneita piirteitä - amerikkalaisen Frank Gehryn.
Gehryn arkkitehtuuri on elämää: hänen tunnetuin työnsä on miehen oma koti. Gehryn arkkitehtuuri on avaruuskokemuksen arkkitehtuuria: se on kehityksen kärjessä olevan mallinnusjärjestelmän avulla muotoiltu suoraan pienoismallina tietokonesimulaatioksi rakennusosavalmistajan tuotantoprosessiin ilman välttämätöntä rakennuksen hahmottamista perinteisesti kaksiulotteisin projektioin tai Gehryn erityisesti kammoamin esittelykuvin. Gehryn arkkitehtuuri on myös tilastollista arkkitehtuuria materiaaliensa puolesta: niiden valintakriteeri on halpuus.
Gehryn hypersimulaatioarkkitehtuurin immanenttinen autenttisuus on selviö. Autenttisuus materiaalien käytössä ei koske hänen arkkitehtuuriaan. Pelti on peltiä ja vaneri vaneria. Jos Gehry käyttäisi pellin näköistä vaneria tai vanerin näköistä peltiä - so what. Ne olisivat kuitenkin jotakin materiaalia ja se riittää tulkinnasta.
Elokuva on edelleen Gehryn rakennuksia tarkasteltaessa parempi viitekehys kuin unet, sillä niissä on pikemminkin elokuvan pinnallisuutta kuin unen raskautta ja syvyyttä. Gehry ei arkkitehtina ole kiinnostunut kuvista vaan malleista. Gehry on muodin luoja - ei kauneuden. Ja Gehry käy tietenkin psykoanalyysiä, mikä tekee hänen töistään supertulkinnallisia vaikka niitä ei tulkittaisikaan.
Lisäksi Gehryn rakennusten tapa hylkiä merkityksiä on ilmeistä, kun hän ei itse selitä mitään. Gehryn kalifornialaiseen surffausmentaliteettiin kuuluu olla turhia teoretisoimatta. Gehry-arkkitehtuurin ironia on siinä, että vaikka hän on kenties yksi maailman eniten julkaistuja nykyarkkitehteja, hän tekee ikäänkuin suuria veistoksia, eikä arkkitehtuuria perinteisessä tilaan palautuvassa mielessä. Gehryn pienoismalleilla operoinnin suunnittelumetodologia tukee tätä näkemystä arkkitehdista kuvanveistäjänä.
Gehryn rakennukset vaikuttavat siis vahvasti olevan luonteeltaan arkkitehtuurin hypersimulaatiota.

Valkoisen miehen taakka
On ymmärrettävää, että hypersimulaatioiden ilmaantumista on vaikea hyväksyä. Ensiksikin hypersimulaation luonne on yliherkän paranoidinen. Kun jokin asia korvautuu itsensä radikalisoituneella muodolla, ei eroa ole helppo huomata. Toiseksi nykykulttuurin tunnuspiirteitä on vaikeampi tunnistaa kuin menneiden aikojen tyylejä ja maailmankuvia.
Baudrillardin tekstejä leimaa suru ja nostalgia lopullisesta asioiden tilasta maailmaan, jossa illuusiot olivat vielä mahdollisia.18 Kenties on oikein kutsua Baudrillardia sosiologiksi, joka kirjoittaa huomispäivän analyysiä vielä kauempaa tulevaisuudesta - tehdäänhän vielä Baudrillardin tylyistä näkemyksistä huolimatta köyhtymättömiä illuusioita ja ihmeellisiä spektaakkeleita - tehdäänhän? Ehkä kannattaisi hätävarjelun vuoksi poistaa vastarinnastaan varmistin. Paineet tasaavasta hypersimulaatiosta ei nimittäin ole enää paluuta viettelyn ja erojen muodostamaan jännitteiseen todellisuuteen, eikä operationaalisen ja esittävän systeemin välillä ole mitään vuorovaikutusta. Baudrillardin oma strategia hypersimulaatiota vastaan on “haaste”. Baudrillardin analyysit saattavat tuntua liioitelluilta ja turhia uhkakuvia luovilta, mutta haasteeseen kuuluukin itsensä paneminen vaaratilanteeseen. J. B. pelaa kovilla panoksilla. Haaste on Baudrillardin terminologiassa “fataali strategia”. Epälineaarisuuden puolestapuhujana19 Baudrillard käyttää esikuvallisena vihjeenä lapsille ominaista kaksinaista kieltäytymisen strategiaa. Lapset kieltäytyvät subjektin velvoitteista, kun heidän vastuuntuntoisuuteensa vedotaan. Tällöin he ovat lapsellisia, äärimmäisen mukavuudenhaluisia, totaalista riippuvaisuutta osoittavia, passiivisia ja idioottimaisia. Toisaalta he kieltäytyvät aikuismaisina objektin ominaisuudesta kapinalla ja itsenäisyydellä, toisin sanoen subjektin strategialla.20 Baudrillard mainitsee myös massojen oikeuden olla haluamatta mitään ja haluamatta tietää mitään “fataalin strategian” kapinan toteutumana.21 Miten arkkitehtuuri haastetaan? Näinkö?