Esa Laaksonen: Haluaisin keskustella kanssasi valokäsityksestäsi - valohan on töissäsi pääosassa - sekä ihmisruumiin herkkyydestä valoon ja väriin ja siitä, mitä ymmärrät havainnolla. Olen ymmärtänyt, että olet viettänyt pitkän ajan yksinäisyydessä, vankilassa ja pimeydessä - joten tuntuu, että työsi voima piilee kokemuksissasi eristyksessä. Olenko oikeassa?
James Turrell: Se aika vaikutti ainakin siten, että niistä kokemuksista syntyi halu työskennellä valon parissa. Taiteilijana en voi sanoa, että suhtauduin kokemuksiin myönteisesti, sillä minut oli pakotettu siihen tilanteeseen - enkä ole myöskään systemaattisesti tutkinut, miltä yksinolo tuntui, siis sellainen yksinäisyys, joka ei ole ulkopuolelta pakotettua. Nyt, halutessani ja vapaavalintaisesti nautin yksin olosta.
Kysymys valosta. Ensinnäkin haluaisin sanoa, että valottomuutta ei oikeastaan koskaan ole olemassa. Käydessäsi kaiuttomassa kammiossa, josta kaikki äänet on eliminoitu, huomaat, että hiljaisuutta ei ole olemassa, sillä kuulet yhä itsesi. Valon suhteen tilanne on sama: tunnemme sisällämme valon, jonka unohdamme, kunnes näemme kirkkaan unen. Kun kysymme itseltämme, mistä unen valo on peräisin, pääsemme lähemmäs ajatusta valon voimasta. Tällä voimalla on ensinnäkin voimaa fyysisessä olemuksessaan. Haluan tuoda valon paikkaan, joka on kuin unen tilassa - jossa koet sen olevan jotakin itsessään, ei jotakin jolla valaiset muita asioita - vaan jossa valo on oman itsensä ylistys, materiaalista läsnäoloa, valon itsensä paljastusta. Pikemmin kuin valon muodostuksesta tässä on kysymys siitä, että valon sallitaan elää. Valon parissa työskentelemisen oppiminen on valon työstöä ajatuksen avulla, sillä valo ei muokkaannu käsin kuten esimerkiksi savi. On olemassa ajatuksen ja ajatusten tilan arkkitehtuuria, logiikan ja ajattelun jäsentelyä. Tämä on, yhdessä niiden rakennusten kanssa joita rakennamme, se arkkitehtuurin alue, jossa työskentelemme ja joita pragmaattisesti ajateltuna käytämme. Musiikki ja eräät taiteessa esiintyvät asiat jäsentävät sitä.
Tällä hetkellä työskentelen valon parissa hyvin primitiivisesti, koska minulla ei ole paljon työkaluja käytettävissäni, mutta toisaalta työstän valoa tavalla, jonka tunnen. Lähinnä on kyse sen valon, jonka tunnistamme unistamme, tuomisesta valveilla olevaan tietoisuuteemme. Ei ole hämmästyttävää nähdä valo tässä muodossa, mutta on kuitenkin hieman yllättävää nähdä valo tässä yhteydessä, koska sillä tuntuu olevan tämä toinen ominaisuus, hieman tuonpuoleinen, jonka tunnistamme olevan toisaalta, mutta josta kuitenkin olemme tietoisia. Arkkitehtuurissa puhumme tilasta muodon välillä ja tilasta selvänä ja täytettynä olevana. Mutta harvemmin luomme itse tätä tilaa. Se on enemminkin retorinen. Siispä kun näemme sen, se mitenkään yllätä.
EL: Tämä johdattaa ajatukset tilaan astumiseen, sisääntuloon, lentokenttiin ja saapumiseen.
JT: Alistumiseen ja ajatukseen siitä, mitä vaaditaan kirjan tilaan astumisesta. Avatessamme kirjan ja lukiessamme sitä kulkee ohitsemme usein ihmisiä, joita emme edes huomaa, sillä olemme niin täysin kirjaan uppoutuneita. Tavallaan olemme enemmän kirjailijan luomassa kirjan tilassa kuin siinä konkreettisessa paikassa, jossa fyysisesti istumme. Arkkitehtuurin kohtaaminen ja rakennusten tilaan pääseminen, samoin kuin taideteosten näkeminen vastakohtana niiden katsomiselle, edellyttävät samanlaista alistumista kuin kirjan tilaan antautuminen.
Katseleminen on myös vaikeata. Sen näkee tavasta, jolla ihmiset reagoivat nykytaiteeseen. On olemassa syy, miksi heidän on vaikeata päättää taideteokseen astumisesta. Sisäänpääsystä on maksettava hinta. Se, että olemme tehneet hinnasta korkean, kenties hieman liian korkean, on seikka, jota tulisi taiteessa ja arkkitehtuurissa harkita. Mutta olemme asettaneet hinnan korkealle tietoisesti, sillä työ on vaatinut meiltä paljon ja luulen, että osittain korkea vaatimustaso on myös ollut tarkoituksellista. Tämänkaltainen katsojan virittäytyminen, tilat, jotka kuljettavat meidät taideteokseen, on johdatusta tulevaan kokemukseen. Kyseeseen voi tulla esimerkiksi sopeuttaminen pimeään, aikaväli, joka menee silmän totuttautumiseen tai tietyllä värillä virittäminen tai uuden värin kohtaaminen siten, että jälkikuva ja kuvan väri sekoittuvat ja rikastuttavat kokemusta: tästä on paljolti kyse töitteni tilojen luomisessa.
EL: Puhut keskittymisestä ja ajan sallimisesta sekä havainnon edellyttämästä ajasta astuttaessa tilaan sisään.
JT: Kyllä, tämä sisään astuminen on hyvin tärkeää, ensinnäkin ajan kulun sallimisessa on sulokkuutta. Aika, joka meille annetaan, on itseasiassa armoa. Se on aikaa muuttaa elämäämme samalla tavoin kuin pyydettäessä Jumalalta armoa, se on kuin lisäajan anomista muutokselle, mille tahansa. Kokemuksen kannalta sulokkuus on ajan sallimisessa, johdattelussa, jolloin siitä itsestään ei muodostu yhdellä silmäyksellä avautuva tyrmäys. Haluan jonkin kasvavan meissä. Siten, että se toteutuu hyvin hitaasti, vähitellen.
EL: Se on samanlaista kun astuttaessa sisään vanhan katedraalin suhteellisen pimeään sisätilaan sallimme itsemme totuttautua rauhaan ja valoon ja sisätilan väreihin.
JT: Herkkyytesi värille avautuu, silmäsi avautuvat itseensä. Sallimalla aikaa löydät. Ja tämä eräänlaisena huippuna on minulle osa kokemusta, tämä jokin, joka ei tapahdu heti, paljastus, joka tapahtuu vähitellen. Se muistuttaa hieman naimisen ja rakastelun välistä eroa, kysymys on aivan eri kokemuksesta.
EL: Tällä hetkellä rakennat valtavaa projektia Roden Craterissa, Arizonassa, ja nähdäkseni arkkitehtuuri, jota siellä toteutat, on hyvin erityistä. Tosiasiassa et rakenna tilaa vaan valon instrumentteja.
JT: Yleisesti ottaen sanoisin, että luon näitä tiloja vangitakseni valoa. Joten minun täytyy käyttää muotoa. Itse asiassa luon arkkitehtonista tilaa. Muodon on minulle oltava toissijainen. Tulivuori on lähtökohtana mukava, sillä se muodostaa valmiin muodon, jota minä en ole itse luonut. Muotonsa kautta siinä on valmiina myös monia kaarevia, mutta neutraaleja tiloja. Jos käytettävissäni on suorakulmainen tila, kuten tämä huone ja useimmat taidenäyttelytilat, ja jos luon elliptisen muodon suorakulmaiseen huoneeseen, muodosta tulee hyvin voimakas, suorakaide lakkaa olemasta neutraali. Näkömme ei ole suorakulmaist: se koostuu kahdesta pallomaisesta muodosta, jotka yhdessä muodostavat elliptisen havaintokentän.
Joten, jos luot suorakulmaisia tiloja ja pidät ne edelleen neutraaleina tässä tulivuoren kaarevassa ja hekumallisessa maamuodossa, jossa kaikki olevat muodot ovat paraabelejä ja elliptisiä... Yksi tulivuoren osa on oikeastaan lähes pyöreä, yksi sen kraatereista 2,1 metriä vajaa täysi ympyrä säteen ollessa 248 metriä. Se on hämmästyttävää. Tulivuoressa on siis mahdollista tehdä kaarevista tiloista neutraaleja, mikä ei olisi tarkoituksenmukaista museoissa ja tiloissa, jotka ovat suorakulmaisia.
Maalaus, jonka muotona on suorakulmio, joka poikkeaa vain vähän neliöstä, on paljon neutraalimpi kuin ympyrä tai ellipsi museoiden suorakulmaisissa tiloissa. Maalauksen kankaan muotoilulla on merkitys. Tullessasi sisään voit nähdä, että muotoa on muotoiltu. Mutta se, mikä on selvää, on se jokin tilan välissä, työssä jota teen. Kraaterissa luon tilasta arkkitehtuuria ja käytän näitä muotoja vangitakseni valoa, pidelläkseni sitä, antaakseni sille muodon, tilan asua. Mutta valo kuitenkaan saa asua seinällä. Valo tuntuu täyttävän tilan. Mielestäni se on aistittavissa. Valon vangitseminen vaatii muodon arkkitehtuuria. Sijoittamalla kaiken maan alle en muuta tulivuoren muotoa. Se on myös keino välttää näiden tilojen ulkopuolen muodostamista rakennukseksi. Tilat ovat rakennettuja, mutta ne ovat maan alla ulkopuolen pysyessä edelleen tulivuorena. Eristämällä valon teen siitä myös voimakkaan. Usein en eristä paljoakaan valoa. Joissakin tiloissa voit vaikkapa katsoa Venuksen valoa ja nähdä oman varjosi yksinomaan Venuksen valon luomana, jos olet sopeutunut pimeään noin puolentoista tunnin ajan... Me näemme niin hyvin!
Syy, miksi teen näin, on se, että jos otat taskulampun luolaan tai paikkaan, jossa ei ole mitään muuta valoa, taskulampusta tulee varsin voimakas. Siis tarvitsen tiloja, jotka ovat suojassa kaikelta muulta ympäröivältä valolta. Otan valon vain sieltä, mistä haluan. Tästä syystä olen valinnut maanalaisen arkkitehtuurin, joka ikäänkuin jakaa ulkomuotonsa ja aukkonsa bunkkeriarkkitehtuurin kanssa. Silloin kun aukot on tehty täsmällisesti, kaikki muu on suojeltua. Tavallaan tila myös suojaa: se on kesällä viileä ja talvella oikeastaan melko lämmin. Huipulle on mahdollista tehdä varjoisia paikkoja, joihin lämpö voidaan sitoa ja jotka voivat muuttua kylmiksi altaiksi, joista kuuma ilma vuotaa ulospäin. Näin on mahdollista luoda ikäänkuin kimaltelevaa eleganssia ihmiseloon, mutta pääasiallisesti se on luotu valon asuinsijaksi. Tilojen läpi voidaan kulkea vaikka kaikki altaat ovatkin melko avonaisia. Lasia ei ole käytetty missään: voin luoda lasin tunnun tai päättää tilan pelkästään visuaalisesti tarvitsematta käyttää materiaaleja. Kaikki on avointa, mutta silti samanaikaisesti suojattua, tästä syystä se on maan alla. Muodonannollisesti ja aukkojensa suhteen tämä arkkitehtuuri muistuttaa bunkkeriarkkitehtuuria, joskaan emme katsele sen aukoista tulikenttiä, vaan osia taivaasta sulkien kaiken muun ympäriltämme. Sisätila on muotoiltu olemaan paljaan silmän observatorio, kuten esimerkiksi Tyko Brahe tai astronomi Jai Singin työt Jaipurissa ja Delhissä. Se on suunniteltu ikäänkuin ulkoa sisään ja sille on luotu muodon arkkitehtuuri, jota käytän vangitakseni valoa ja pitääkseni sen sisällä, luoden siten eräänlaista tilan arkkitehtuuria.
Kiinnitän myös huomiota tilasta ulos katsomiseen kuten esimerkiksi P.S.I. Galleryn “Meeting” -näyttelyssä (1980-86, Long Island City, New York, toim. huom.) siten, että valoa ei pelkästään johdateta sisälle, esimerkiksi syvempään tilaan, vaan valoa kerätään ja se on luonteeltaan erilaista tilan sisällä ja ulkona. Yritän siis kiinnittää huomiota näihin kahteen ominaisuuteen ja teen sen ulkoisen muodon avulla - siellä missä arkkitehtuurilla tavallisesti on tyyliominaisuuksia - mutta kraaterissa minulla ei ole mitään, sillä kyseessä on vain tulivuori.
EL: Onko Roden Crater elämäntyösi?
JT: Kenties osittain. Mutta toisaalta minun tulee saattaa se valmiiksi voidakseni jatkaa elämäntyötäni. Projektina se on minulle hieman liian vaikea pala purtavaksi. Saamme sen valmiiksi hieman ennen vuotta 2000, mutta päätimme palauttaa paikan luonnollisen olotilan, ja siihen tulee menemään aikaa. Meidän täytyy myös viimeistellä muutamia muita seikkoja koskien paikan saavutettavuutta jne. Se on hyvä hetki aloittaa.
EL: Minusta Roden Crater -projektien tapahtumien elämänkaari on lumoava.
JT: Tietyssä määrin loin tarkoitusta varten tehdyn raunion. Minun täytyy tunnustaa, että tunnen suurta rakkautta sellaisia julkisia paikkoja kohtaan, joilla ei enää ole käyttöä. Sellaisia ovat esimerkiksi Monte Albán tai Chitzen Itza, Delfoi tai Kuninkaiden laakso. Näillä paikoilla oli kerran käyttötarkoitus. Nyt ne ovat luonnonolosuhteille alttiita, antautumalla niiden luomien tunteiden valtaan voit vain tuntea, mitä niissä tapahtuu. Tavallaan en panisi pahakseni saada nähdä Washington DC:n vailla käyttötarkoitusta. Se olisi hyvin omituista. Siellä meillä olisi talo ja jättiläismäinen mies istumassa: Abraham Lincoln, omalla tavallaan omituinen ihminen, ainakin ulkonäöltään. Sinne on rakenettu valtavia heijastavia altaita ja pieniä paviljonkeja, joiden käyttötarkoitus oli toissijaista, mikä oli minusta hyvin mielenkiintoista. Minua kiinnostaa tehdä tilaa, jolla on ominaisuuksia, jotka avautuvat tilan itsensä välityksellä, ei minkään muun kuin kuvitteellisen käyttötarkoituksen kautta. Tila, johon ja josta kulkeudut, on todellinen. Se on tilaa, josta pidän.
Pidän pysyvyyden ja väliaikaisuuden ominaisuudesta. Toisessa maailmansodassa amerikkalaiset käyttivät erämaahan sijoitettuja lentokenttiä harjoitteluun. Nyt ne ovat hiekan ja marunan valtaamia ja ne jäävät vähitellen maan alle. Maa sulkeutuu niiden ylle... Mutta jos lennät niiden yli, voit yhä nähdä ne haamumaisina muotoina, vaikka ne ovatkin täysin hiekkakerroksen peittämiä. Toistaiseksi hyvin ohuen, mutta siitä on vain 45-50 vuotta. Nazcan viivat luovat hyvin kauniin plaanin. Ikäänkuin maa, jota katselet, olisi valokuvauksessa käytetyssä emulsiossa. Näet joidenkin asioiden kehittyvän, ilmestyvän esiin kehityksen varhaisvaiheessa, myöhemmissä vaiheissa osa peittyy muiden asioiden alle. Osa asioista häipyy ikäänkuin ilmaan ilmestyäkseen uudelleen. Vanhat sivilisaatiot paljastuvat.
EL: Mielestäni lähestyt nyt taiteen ja arkkitehtuurin pääominaisuuksia.
JT: Toivottavasti. Olen vain yksi taiteilija. Kaikessa työssä on joku näkökulma. Se ei voi olla kaikkea kaikille. On osia, joita työstät. Itse olen kiinnostunut ajasta ja muun muassa siitä syystä käytän valoa. Vaikka valo kulkee 186 mailia sekunnissa, sillä on pysyvyyttä, mikä tekee elämästä mielenkiintoista...