Tasapainoilua rakennussuojelun trapetsilla Historiallisten rakennusten ja ympäristöjen suojelu on länsimaissa kehittynyt olennaisesti viime vuosikymmeninä. Niiden arvon tunnustaminen etenee silti loputtomana, vaivalloisena prosessina – aivan kuten luonnon- ja ympäristönsuojeluliikkeiden sekä ihmisoikeuksia ja vähemmistöjen asemaa edistävät humaanit pyrkimykset lopulta integroituvat yleisesti hyväksytyiksi. Vaikeinta on usein saavuttaa yhteisymmärrys siitä, mitkä rakennukset ja ympäristöt suojellaan ja minkä asteisesti. Sitten alkaa kinastelu keinoista ja kompromisseista, sillä yksi saneeraisi suojelurakennuksen kovakouraisesti, rusikoiden sen läpikotaisin uusiksi, niin ettei sitä enää tunnista, ja toinen korjaisi sen niin pieteetillä, ettei muutosta voisi juuri huomatakaan. Loputtomat erimielisyydet vallitsevat etenkin siitä, miten historiallista rakennusta tulisi laajentaa. Tässä lehdessä esitellään erilaisia esimerkkejä vanhoihin rakennuksiin tehdyistä uudisosista ja korjauksista. Sankariarkkitehdin työ on helpompi suojella Alvar Aallon toimistossa suunnitellut rakennukset ovat Suomen modernista rakennusperinnöstä se etujoukko, jonka arvo on jo melko yleisesti tunnustettu. Tuskin monikaan arkkitehti haluaa enää saada leimaa Aallon työn pilaajana, kuten Muuramen kirkon kohdalla aikanaan tapahtui. Mutta jos rakennuttaja ei piittaa rakennustaiteellisista arvoista ja suunnittelijalta puuttuu kyky perehtyä rakennuksen historiaan ja taito restauroida nyansseja myöten, on lopputulos onneton. Insinööritalon saneerauksen Helsingissä voi lukea ulkoasultaan muutettujen kategoriaan. Jopa Aallon pronssikahvat asennettiin siellä, kuten myös Rovaniemen kirjastossa, nurinpäin. Silti viime vuosina on tehty lukuisia huolellisia Aallon rakennusten korjauksia. Monessa tapauksessa menetelmä on konservoiva, jolloin korjaustyön jälkiä ei edes huomaa. Maija Kairamo ja Hanni Sippo luovat artikkelissaan katsauksen Aallon rakennusten korjausongelmiin. Alvar Aallon suunnittelemiin rakennuksiin liittyy erityistä sankariarkkitehtuurin hohtoa, halua turvata niiden säilyminen, mutta muun suomalaisen modernin rakennusperinnön kohtalo on vaakalaudalla. Nyt ollaan vasta alkamassa ymmärtää, miten valtava määrä arvokkaita rakennuksia on tulossa suurten peruskorjausten kohteeksi. Maakuntamuseoiden resurssit ovat käytännössä olemattomat ja osa museoiden rakennustutkijoista on epäpäteviä, vailla koulutusta rakennustaiteen ymmärtämiseen. Kaikissa maakunnissa ei edes ole rakennustutkijaa. Museovirastolla puolestaan ei ole kapasiteettia valtakunnallisen tilanteen hallintaan. Suomen sodanjälkeistä rakennuskantaa koskevat inventoinnit ovat käytännössä tekemättä. Esimerkiksi Raili ja Reima Pietilän suunnittelemista rakennuksista ei yhtäkään ole suojeltu, ja pelkästään Dipolia, Suomen 1960-luvun arkkitehtuurin keskeistä teosta, on raadeltu lukemattomilla muutoksilla. Entä vähemmän tunnettujen arkkitehtien luoma arkkitehtuuri? Esimerkiksi Eino Pitkänen loi merkittävää arkkitehtuuria Kajaaniin ja Ouluun, mutta Suomen arkkitehtuurin historiankirjoitus ei tunne lainkaan hänen tuotantoaan. Miksi Oulu hävittää historiansa? Nils Erik Wickberg lanseerasi aikanaan termin ”Turun tauti”. Tuolloinen Arkkitehti-lehden päätoimittaja oli huolestunut siitä, että 1950-luvun lopulla alkaneen kiinteistökeinottelun myötä historiallinen Turku tultaisiin barbaarisesti pyyhkäisemään pois – ja niin kävi. Oulusta on kehittynyt rakennuskulttuurin säilyttämisen ja restauroinnin mielessä Pohjolan harmaa kaupunki. Samalla kun historiallisten puukortteleiden sumeilematon purkaminen on viety lähes päätökseen, on keskustan arvokkaat kivitalot yksi toisensa jälkeen päästetty fasadismin kohteeksi. Mikäli joku rakennus on Oulussa ”suojeltu”, siitä jätetään usein jäljelle pelkät katujulkisivut tai runkorakenne, tai päälle voidaan rakentaa lisäkerros tai näkyvät ullakkolaajennukset, kuten Valkeassa Linnassa. Kyse on purku- ja saneerauskeinottelusta. Rakennusten omistajat saavat melko vapaasti määritellä suojelun, purkamisen ja lisärakentamisen rajat, sillä oululainen asemakaava velvoittaa säilyttämään yleensä vain pelkät kadunpuoleiset julkisivurungot. Oranssiksi pinnoitetusta Rautatalostakin jätettiin jäljelle vain kantavat rakenteet. Seuraava kohde on jyhkeä, kulttuurihistoriallisestikin arvokas Hotelli Arina vuodelta 1938. Siitä säilytetään pelkät katufasadit, ja nekin on jo aiemmin paksunnettu muotopuoliksi lisälämmöneristeillä. Arinan ehtisi vielä pelastaa. Se ansaitsisi entistämisen alkuperäiseen loistoonsa funkisvalaisimineen, -kalusteineen ja kiiltomaalauksineen, aivan kuten 1936 Helsinkiin valmistunut Lasipalatsi, jonka restaurointi on saanut laajalti kiitosta. Miksi Oulussa toimitaan edelleen kuin 1960-luvun teknokratian hulluimpina vuosina? Samanaikaisesti Helsingissä on valmistunut lukuisia modernien rakennusten ammattitaitoisia restaurointeja, joissa on säilytetty pienimmätkin detaljit. Onneksi Oulussa on vastikään tehty muutama onnistunut puurakennusten korjaus kuten Waenerbergin ja Jurveliuksen talot. Myös Torinrannan aitta-alueen ja Pikisaaren suojelu ja täydentäminen ovat onnistuneet hyvin. Strategia Pelkkien katujulkisivujen runko-osien suojelu kaavamääräyksillä ei ole rakennussuojelua vaan sen irvikuva. Nyt tarvitaan etenkin uudemman suomalaisen rakennuskannan inventointia, suojelua ja asemakaavojen päivittämistä sekä arkkitehtien ja insinöörien täydennyskoulutusta restaurointi- ja konservointitaitoihin. Haasteita siis riittää. Erinomaisen vastaukseen nykyisiin ongelmiin antaa valtioneuvoston hyväksymä Rakennusperintöstrategia,1 joka on kansallinen toimintaohjelma maamme historiallisen rakennuskannan suojelemiseksi. Suomen perustuslain mukaan vastuu ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. 7.10.2001 Harri Hautajärvi