Näin katosi Pohjolan Valkea kaupunki Weikko Kotila Puna-armeijan pommikoneet pystyivät tuhoamaan vain palasen Oulua, Pohjolan Valkeaa kaupunkia vuosina 1939-44. Maailman suurimpiin lukeutuneen puukaupungin häviön sinetöi vasta Meurmannin–Ervin asemakaava vuodelta 1956. 1960-luvulla hävisi iso osa Oulun keskustan puutaloista, 1970-luvulla Heinäpään koko kaupunginosa, 1980-luvulla Tuiran kaupunginosa. Olen valokuvannut näitä kohteita pääosin 1980-luvulla, jolloin väistyivät loputkin niistä keskustan puutaloista, joille ei ehditty tai haluttu saada kaavallista suojelua. Aina ei taloja suojellut edes kaavakaan. Lukemattomat talot jätettiin tahallisesti rappeutumaan, vesi ja tuli sinetöivät tuhon. Jopa yleinen mielipide vihasi näitä muistoja köyhyydestä ja halusi korvata ”tuberkkelipesät” kivitaloilla. Vapaaehtoista rakennussuojelua ovat toteuttaneet vain harvat omistajat. Oulun kaupunki on suojellut omistamiaan yksittäisiä rakennuksia, muttei ole edesauttanut perinteikkään puukaupungin säilymistä. Nykyisestä Oulusta on historiallinen rakennuskanta suurelta osin pyyhkiytynyt pois – ja tuhoutuminen jatkuu yhä. Kaavamääräysten puutteellisuuden vuoksi saattavat suojeltavasta rakennuksesta jäädä jäljelle pelkät julkisivut, viranomaisten ja arkkitehtien voimatta asialle mitään. Ote artikkelista s. 70-74, ark 5/2001 The disappearance of the ‘White City of the North’ Red Army bombers were able to destroy only a small part of Oulu, the ‘White City of the North’ in 1939–44. The fate of one of the biggest wooden-built city in the world was not sealed until the Meurmann-Ervi master plan of 1956. A large number of wooden buildings in the centre of Oulu were lost in the 1960s, the entire district of Heinäpää in the 1970s and the Tuira district in the 1980s. I have photographed these buildings myself, most of them in the 1980s when the last of these inner-city wooden houses had to give way, because no one had been able to protect them in the town plan or had felt the need to do so. Even planning regulations have not always been successful in ensuring that buildings are protected. Countless houses were deliberately left to become dilapidated, and fire and damp completed their destruction. Even public opinion was angered by these reminders of poverty and wanted to replace these ‘spawning grounds for tuberculosis’ with houses of concrete, brick and stone. Voluntary preservation has been accomplished by only a handful of building owners. The City of Oulu has protected some individual buildings in its ownership, but has not seen fit to further the preservation of the wooden city heritage. Most of the historic building stock has been wiped out from modern Oulu and the destruction still continues. Because of the deficiencies in the planning regulations it may be that all that is left of protected buildings is the structure of the external walls, with officials and architects powerless to do anything about it. Excerpt from the article on the pages 70-74, ark 5/2001