“Suurten suunnitelmien tie oli 80 vuoden kuluessa poljettu karrelle. Oli painavat syyt aloittaa kaupunkirakentaminen toisesta mahdollisesta lähtökohdasta, rakentaa tärkeälle alueelle sellainen rakennus, joka juuri nyt koetaan kaikkein arvokkaimmaksi.”
“Nykytaiteen museo asettuu Helsingin - ja koko Suomen - rakentamisen historiassa Töölönlahden alueella komeaan perspektiiviin. Se tuo 90-luvun kulttuurielämän tärkeän uuden laitoksen vanhojen kulttuurirakennusten, suomalaisen demokratian keskeisimmän instituution, monimuotoisen kaupan ja sykkivän liikenteen merkityksistä tiheään kudokseen.” Lainaus on puheenvuorostani paneelikeskustelussa, joka järjestettiin Savoy -teatterissa kesäkuussa 1993, kun nykytaiteen museon suunnittelukilpailu oli ratkaistu. Olin pettynyt tulokseen. En pitänyt Steven Hollin suurieleisen veistoksellisesta Kiasmasta. Pidin palkintolautakunnan perusteluja katteettomana retoriikkana. Olin katsonut tarkkaan kaikki Ateneumiin esille pannut ehdotukset ja pidin parhaina suunnitelmia, jotka yrittivät rakentaa rauhaa levottomaan kaupunkikuvaan. Minusta Hollin Kiasma teki paikasta entistä sekavamman. Pahinta kaikesta: se korosti kaupungin jakoa itäiseen ja läntiseen osaan kääntämällä tylysti metallisen selkänsä itään.
Paikka oli minusta hyvä. Se sisälsi lupauksen Helsingin psykologisesta eheyttämisestä. Se tarjosi mahdollisuudet Töölönlahden suunnittelualueen pysähtyneisyyden murtamiselle.
“Miten Steven Hollin suunnitelma minua puhuttelee? Se on komea ja omaperäinen monumentti. Arvokas ja ylpeä, suuri ja umpimielinen - lähes autistisuuteen saakka. Se ottaa paikkansa postitalon edessä sulavasti ja ehdottomasti kuin jättiläismäinen sukellusvene. Se kääntää alumiiniselkänsä itäiselle Helsingille tiukkuudella, jota kukaan ei enää koskaan voi murtaa. Sen tiukka massa tarjoaa tästä suunnasta katsottuna lopultakin voittajan eduskuntatalon jyhkeän kuution painavalle yksinäisyydelle.”
“Hollin suunnitelma on kaunis nimenomaan veistoksen tapaan. Täydellisessä riippumattomuudessaan se on oma maailmansa, orgaanisella tavalla vastaansanomaton, lujan ja luotettavan oloinen. Toivoisin, että se rakennettaisiin metsäiseen kalliomaisemaan tai meren rantaan, paikalle, jonka kauneus olisi samaa peruselementtien jylhää sukua kuin tämä museo.”
“Steven Hollin rakennus suhtautuu ympäristöönsä kuin sen olisi ikuisesti oltava kaupungin reuna, loppu ja kaaoksen raja. - Museosta voi tulla houkutteleva, mutta onko sen silti pakko suhtautua ympäristöönsä näin vihamielisesti?”
Lainaan edelleen tekstiä, jonka kirjoitin 1993 surullisena ja vakavasti. Tämän jälkeen Holl kehitti avustajineen Kiasmaa taitavasti. Siitä tuli matalampi ja avoimempi, sen ympäristön huolellisella suunnittelulla onnistuttiin rauhoittamaan ilkeää risteystä. Toteutui myös erityisen hienosti se, mistä olin jo alunperin ollut varma: marsalkka Mannerheimin ei enää tarvitse ratsastaa yksin tyhjässä, komea veistos sai kauniin taustan.
Nykytaiteen museon väki näytti voimansa avajaisnäyttelyssä “Aavan meren tuolla puolen”. Se ei täyttänyt museon onkaloita hiljaisen esteettisellä taiteella - mikä olisi ollut helpoin ratkaisu. Se sirotteli rikkinäisen ajan hankalat taideteokset Kiasmaan kuin moottoritien risteykseen. Kiasma imaisi kävijänsä tuntemattoman tien nieluun, jossa sivupolkujen etsimisestä tuli aito seikkailu, museokäynnistä mieleenpainuva kokonaiselämys. Ihailin ratkaisua vilpittömästi ja koin Kiasman kevään auringossa sykkivän myönteistä energiaa.
Arkkitehtuurikeskustelussa suositaan ehdottomia mielipiteitä. Kiasman arvostelua on pidetty sekä konservatiivisuutena että ulkomaalaisvihana. Vaikka selkeä jako kahteen on aina nopein luokitus, se riittää harvoin pitkälle. Kiasman individualistista arkkitehtuuria kannattaa analysoida pitemmälle. Siinä on lupa nähdä sekä hyvää että huonoa. Voimakasilmeisenä tuotemerkkiarkkitehtuurina se täyttää hyvin tehtävänsä ja tuo uusia ihmisiä uuden taiteen luo. Kaupunkia laajemmin katselevana ja historian perspektiiviin kiintyneenä toivoisin useammankin miettivän myös, millaista ympäristöä kiasmat rakentavat. Jopa suuri individualisti Lars Sonck mutisi perimätiedon mukaan mielellään, että “man skall ha ödmjukhet inför livet”.

Riitta Nikula
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
taidehistorian professori.

Rakennuksena Kiasma henkii moderneja arvoja. Se on aggressiivinen ja yksilöllinen, ja vaatii huomiota puoleensa. “Katso olen tässä, ja tällaista on nykytaide!”, se viestii. Mutta mitä on nykytaide?
Uusi museorakennus jatkaa avantgarden perinnettä; se ei sopeudu vaan päinvastoin se asettaa ympäristölle ja yleisölle omat ehtonsa. Machoasenteita on viime vuosien taidekeskusteluissa toistuvasti arvosteltu sekä esteettisesti että poliittisesti. Steven Holl ei näytä omaksuneen tästä kritiikistä mitään. Taidemuseona Kiasma on miehekäs vastaisku, jota naiset johtavat.
Avantgarde on nykytaiteen potentiaalia ja käytäntöá monin eri muodonmuutoksin, mutta se ei ole ilmaisun koko kuva. Kiasman konsepti taidemuseona takautuukin osaksi 1950- ja 1960-luvun ideoihin, aikaan ennen modernin itsereflektiota, ennen jälkimodernia. Se on edistysuskon ja teknisten utopioiden monumentti. Sigurd Frosterus ylisti 1905 impressionistiseen henkeen galvanoitua peltiä modernina rakennusmateriaalina; kuinka sen heijastuksissa auringon valon muutokset elävät. Kiasma on ajanmukaistettu vastaus tähän visioon.
Kiistämättä Kiasma sähköistää ympäristönsä. Montaasiajattelu ja kontrapunktit ovat sen hienoimpia oivalluksia: kaupunki ei ole enää entisensä, rakennusten ja monumenttien suhteet ovat uusia. Myös merkitykset ovat saaneet lisävivahteita. Kiasma liittoutuu ympäristönsä modernismiin kuten vinosti vastapäätä sijaitsevaan Lasipalatsiin ja Hotelli Torniin, joka kehystyy vestibyylin yläikkunassa. Samalla taidemuseo on raikkaassa konfliktissa Mannerheimin ratsastajapatsaan ja Eduskuntatalon perinteisen monumentaalisuuden kanssa. Yllättäen Kansallismuseon tornikin saa myönteisen klangin Kiasman harjan terävästä alumiinikärjestä.
Onko Kiasma rakennus vai veistos? Kun tiedustelin asiaa ohimennen Steven Hollilta, hän ei pitänyt kysymyksestä. “This is a functionalist building”, hän vastasi. Richard Serra ja Claes Oldenburg tuntuvat kuitenkin olevan rakennuksen muotoaiheille ainakin yhtä merkittäviä lähteitä kuin Frank Lloyd Wright. Museon kaartuvassa putkimaisessa vartalossa - erityisesti idästä kohden Eduskuntalaoa katsottaessa - on popille ominaista suurennetun objektin surrealistista leikkiä. Alumiinilevyjen ankarat leikkaukset ovat puolestaan lähellä minimalistisen veistotaiteen ehdotonta kieltä. Olisiko Kiasma pikemminkin ekspressiivis-konstruktiivinen veistos?
Jos funktionalismilla tässä yhteydessä tarkoitetaan nykytaiteen esittämisen tarkoituksenmukaisuutta, ei voi välttää ongelmallisia kysymyksiä. Kuvataiteen kannalta parasta näyttelytilaa ovat suuret, yksinkertaiset suorakulmaiset särmiöt ja kuutiot. Tällaista tilaa Kiasmassa on lopulta vain rajoitetusti. Monet seinät kaartuvat, ja niiden rytmikäs pizzeriamainen rappaus on taiteen kannalta vaativa. Vaihtuvien näyttelyiden sali on esimerkki epäfunktionaalisuudesta; ulkoisen rakenteen veistokselliset muodot dominoivat tilaa, ei sisältä käsin kasvava taiteen esittämisen tarve. Ylipäätään on kyseenalaista, onko vaihtuvien näyttelyiden salin sijoittaminen sisääntuloon nähden kaukaisimpaan ääripäähän rakennusta viisasta. Hissi ehkä ratkaisee asian? Kiasman harvan ripustuksen ja pitkät etäisyydet voi kokea raistuksena. “On kuin etsisi palloa tenniksessä”, kuvanveistäjä Reijo Hukkanen kiteyttää.
Käytäntö on totuuden kriteeri, kuten Marxin fraasi kuuluu. Museon toimivuutta on lyhyellä aikavälillä vaikea arvioida. Kiasmassa on vauhdikkaita ramppeja ja veistoksellisia porrashalleja upeine kaupunkinäkymineen. Entä myöhemmin kun itse rakennus jää taustalle, ja yleisön kannalta ratkaisevaksi tulee museon tuote, nykytaide. Alkavatko arkkitehtoniset spektaakkelit väsyttää? Jaksammeko aina vain innostua Guggenheimin museon spiraalista? En ainakaan minä.
Nöyryys ei ole taidemuseoita suunnittelevien arkkitehtien tavanomaisimpia hyveitä. Pikemminkin hybris, niin myös Kiasmassa. Siksi ehkä luontevimmat nykytaiteenmuseot on rakennettu entisiin teollisuustiloihin. Tässä mielessä Kiasman musta lattiapinnoite tuntuu suurpiirteisyydessään hyvältä ratkaisulta, ja uskon sen käytössä vain paranevan. Arkkitehdin fenomenologinen näkökulma toimii. Mutkikkaisiin vesiallasjärjestelmiin suhtaudun ilmastossamme sen sijaan epäillen.
Omat konservatiiviset mieltymykseni ovat lähempänä arkkitehtuuria rakennuksina kuin veistoksina, ja olisin pitänyt suotavana synteesin etsimistä Töölön rikkaista herätteistä. Tai miksei itse rautatiemakasiineista sellaisinaan, jos se olisi ollut lähtökohtana mahdollista. Lajissaan Kiasma on kuitenkin stimuloiva ja energinen. Se tarjoaa hyviä toimintamahdollisuuksia erityisesti mediataiteelle, kuten jo avajaisnäyttely osoitti.

Kimmo Sarje
Kirjoittaja on helsinkiläinen
kuvataiteilija ja kriitikko.

Tilanne on hämmentävän tuttu. Jos ja kun tietty rakennus, joka suunnittelu- ja syntyvaiheessaan herätti ja sai aikaan ei vain suurta vaan valtavaa kohua ja kiinnostusta, on lopulta saatu valmiiksi, seuraa väkisinkin voimakas anti-huipennus. Nopeammin kuin kukaan olisi osannut odottaa, toivoa tai pelätä, on rakennus otettu ja mielletty olennaiseksi osaksi ympäristöään. Alle puoli vuotta valmistumisensa jälkeen, tuntuu kuin Nykytaiteen museo Kiasma olisi ollut siinä vähintään jo ennen Martti Vainion doping-sotkuja - siis 80-luvun puolivälissä. Toisin sanoen, on vaikeaa kuvitella, että Kiasma ei olisi siinä missä se de facto on.
Todellisuuskäsityksemme aikaharhaan liittyvä piikikäs ironia on tietysti siinä, että ei ollut kovin kaukana, etteivät Nykytaiteen museon vastustajat saaneet pysäytetyksi koko hanketta. Se on vaikeaa uskoa, mutta tilanne oli melko täpärä.
Lyhyt kertaava historia. Steven Hollin suunnittelema ehdotus valittiin voittajaksi keväällä 1993. Syntyi laaja lähinnä arkkitehtien välinen keskustelu, jossa kriitikkojen puolelta Hollin teos nähtiin ympäristöön sopimattomana ja sisällöltään liian epäsuomalaisena. Saman vuoden syksyllä voittajaehdotusta muutettiin. Holl pienensi suunnnitelmaa vapaaehtoisesti. Vuoden 1994 keväällä syntyi kansanliike, keulakuvanaan sotasankari Adolf Ehrnrooth. Liike vastusti Nykytaiteen museon rakentamista. Äänekkäin syy oli se, että Mannerheimin patsasta ei saisi siirtää mihinkään. Huoli oli turha, joten tarvittiin uusia perusteluja. Vastustajien mukaan Mannerheim, Suomen itsenäisyyden tärkein symboli, ja Nykytaiteeen museo eivät sovi vierekkäin. Ne edustivat vastakkaisia maailmoja. Ehrnroothin mielestä paikka oli pyhitetty maan tärkeimmän pojan, Mannerheimin muistolle. Oli vandalismia rakentaa sen viereen yhtään mitään.
Kampanja huipentui loppukevään viikonloppuun, jolloin vastustajat keräsivät partiolaisten avustuksella yli 20.000 allekirjoitusta patsaan puolesta ja museota vastaan. Mietittiin eduskuntakyselyä, kaupunginhallituksen kantaa, kansanäänestyksen järjestämistä. Ehrnrooth esiintyi erittäin hanakasti julkisuudessa, pyytäen yleisöosastokirjoituksessa voimaa ja apua Jumalalta. Ja taksikuskit, meidän kaikkien arvostama barometri, eivät meinanneet pysyä tiellä ajaessaan suu ja korvat vaahdossa rakennuspaikan ohitse.
Olen identiteetin muodostumista käsittelevässä väitöskirjassani analysoinut koko kyseisen debatin. Analyysi on yksi käytännön esimerkeistä, joissa tarkastelen sitä, miten ja millä arvoin eri yhteyksissä hahmotetaan Suomea, suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria.
Kohteena kyseinen debatti oli konkreettisuudessaan hyvin hedelmällinen. Oli mielestäni erittäin tärkeää osoittaa ne esioletukset ja arvoväitteet, jotka sisältyivät niin museon vastustajien kuin puolustajienkin argumentteihin. Yksinkertaistettuna etenkin ei-arkkitehtien välisessä debatissa vastakkaiset versiot suomalaisuudesta ovat selkeät. Vastustajille museo näyttäytyi uhkana ulkomailta. Uhkana, jota kansallinen kulttuuri, itsenäisyytemme ei kestäisi. Vaadittiin suomalaisuutta, joka kääntyisi ja sulkeutuisi itseensä. Puolustajien mukaan Mannerheim ja museo eivät suinkaan sulkeneet toisiaan pois, vaan ne ennen kaikkea tukivat toisiaan.
Debatin olennaisin merkitys on siinä, että lopulta oli lähes se ja sama, mihin se kohdistui. Hyvin varhaisessa vaiheessa kiista alkoi eläää omaa elämäänsä, irtautuen itse kohteestaan. Mannerheimin patsaasta muodostui elintärkeä symboli, johon projisoitiin kaikki ne vaikeudet ja dramaattiset muutokset, jotka Suomessa koettiin ja jouduttiin kohtaamaan 90-luvun alussa. Kiista toimi avoimena ja ilmaisena terapian välineenä. Siihen oli helppoa ja antoisaa purkaa turhautumista, epäluuloja ja pelkoja.
Neljä vuotta myöhemmin ja meillä, niin todellakin meillä, on jotakin, jota, jos saan olla ilkeä, ei löydy Tukholmasta. Nykytaiteen museo, rakennus aivan keskellä kaupunkia, jolla on oikeasti mahdollisuudet muokkautua kaupunkilaisten olohuoneeksi. Ennen kaikkea, Kiasma osoittaa, että idea orgaanisesta arkkitehtuurista ei tarvitse olla vain mielenkiintoinen slogan. Kiasmassa se on lihaa ja verta. Katsojalla on tilaa, vaihtoehtoisia, yksilöllisiä tapoja olla yhteydessä, vuorovedossa rakennuksen ja taideteosten kanssa.
Olen melkoisen varma, että koettu valtaisa keskustelu oli mahdollinen vain omana rajattuna aikanaan. Nyt vuosituhannen lopussa taustaraami on ratkaisevasti muuttunut. Suomi on osa EU:ta, työttömyys on laskenut, joskin tuskallisen hitaasti, pörssikurssit ovat (kaiketi) korkealla jne. Pelätty maailmanloppu, suomalaisen kulttuurin katoaminen antaa yhä odottaa itseään. Samalla terve itsetutkiskelun tarve, tai sen perverssi kotimainen variantti, itseruoskimisen ilo, on jäänyt taka-alalle. Väitettäni tukee ainakin se tosiasia, että Kiasman taakse on valmistumassa Sanoma-talo, ja sen viereen ehkä jopa musiikkitalo, joista on kyllä hieman keskusteltu, mutta ei missään suhteessa Kiasmaan nähden.
Jos Kiasman ja Mannerheimin patsaan välinen debatti jotakin opettaa, niin sen, että konservatiiviset, menneisyyteen tarrautuvat reaktiiviset ja populistiset voimat eivät koskaan lopu mistään yhteiskunnasta. Niitä vastaan on taisteltava, esimerkiksi luomalla ja tuomalla esiin vaihtoehtoisia näkemyksiä mielekkäästä arkkitehtuurista ja suomalaisuuden sisällöistä.
Kuvataiteen kentällä on jo käynnissä seuraava konservatiivinen hyökkäys. Kohteena on, ei kovin yllättäin, mediataide ja kaikenlaiset installaatiot, jotka mielletään vaikeiksi ja arvoasetelmiltaan vääristäviksi, virheelliseksi. Hyökkäyksen ohessa on tapahtunut lähinnä trendien sykliin liittyvä maalaustaiteen uusi tuleminen. Kyse voi olla konservatiivisesta, mennyttä aikaa kultaavasta nostalgia-tripistä, tai tähän päivään kiinnittyvästä maalaustaiteesta, joka ei hylkää perinnettä, mutta kiinnittää sen tähän aikaan, tähän paikkaan. Valinta - niin katsojana kuin tekijänä - on sinun.

Mika Hannula
Kirjoittaja on turkulainen valtiotieteiden
tohtori ja vapaa toimittaja.

Kun veteen heittää kiven, renkaat loittonevat aikansa kunnes pinta palaa rauhaan. Kun heittää kaksi kiveä, renkaiden leikkauskohdassa tapahtuu geometrista liikettä, joka aiheuttaa tarkkailijalle epämukavan arvaamattomuuden tilan. Mitä useampia kiviä, sen yllätyksellisempiä ja vaikeammin ennakoitavia yhteentörmäyksiä nähdään. Mutta, lopussa tilanne palautuu aina alkutyveneen.
Kiasma on Töölönlahden neitsytkivi. On ollut vaikeaa hyväksyä pinnan särkyminen, mutta kun se on tapahtunut, on todettava: uusi tasapaino on saavutettu.
Kiasma ei päästä helpolla, ja hyvä niin. Rakennuksen suurimpia ansioita on, ainakin itselleni, ollut se että se on arvoitus. Se väistää ja kyseenalaistaa perinteisen arvomäärityksen. Lineaarinen, puhtaan funktion ja paikan keinoin tapahtuva arvottaminen tuottaakin rajallisen tuloksen, koska jokin minussa sanoo vahvasti että tässä on nyt enemmän. Minulle on monta Kiasmaa, osa niistä kerrassaan upeita, osa vähemmän onnistuneita. On yön Kiasma, joka syttyy pimeän tullen kiehtovana: lasilankkujulkisivun päivän raskaus muuttuu aineettomuudeksi ja sisätilat avautuvat värikkäänä kuin korulipas. On etelän Kiasma, siro sommitelma, joka kooltaan on suorastaan liiankin vaatimaton tähän kaupunkitilaan: Lappi aukeaa, jos ei nyt aivan tietystä pisteestä Lasipalatsin edestä, niin ainakin siirryttäessä hiukan pohjoiseen. Mutta on myös lännen Kiasma, jonka dynamiikka latistuu ja materiaalipaletti muuttuukin yllättäen mykäksi. Pohjoisen ja idän Kiasmat ovatkin sitten taas jotain muuta. Pohjoisen rehevän barokki, eroottinen katse sulkeutuukin idässä felliniläisen surrealistiseksi laivan kyljeksi.
Sisätilojen moniaistisuuteen kuuluvat paikoin sietämätön akustiikka, joka voitaneen laskea rakennuksen paraneviin lastentauteihin, mutta myös suurenmoinen tilakaleidoskooppi, jonka kokeminen on aina uusi elämys. Tiloja on kritisoitu sekavasta orientoituvuudesta, mutta toisaalta, onko kaleidoskoopissa ja nykytaiteen kohtaamisessa jatkuva rationaali paikanmääritys edes tavoiteltavaa ? Mielestäni Kiasma on museona ja näyttelytilana onnistunut. Täydellistä neutraalitilaa ei voi pitää nykytaiteen esittelyyn ideaalitilana, koska parhaimmillaan teokset kommunikoivat myös tilan kanssa. Siksi on rikkaus, että tarjolla on olosuhteiltaan toisistaan poikkeavia tiloja. Kiasma on haasteellinen rakennus myös käyttäjälleen, koska sillä on oma persoona ja tahto. Sitä on opittava myös kuuntelemaan.
Kun Kiasman arvoitus vähitellen ratkeaa, merkitsee se samalla rakennuksen sulautumista osaksi kollektiivisesti hyväksyttyä urbaania kulttuurimaisemaa. Sillä on kaikki edellytykset tulla uudeksi Sibelius-monumentiksi, uudeksi helmeksi osana suomalaisten kulttuuritekojen helminauhaa. Samalla uutuudenviehätys ja kitkeränsuloinen kritiikki raukeaa ja kohdistuu seuraavaan kohteeseen - uusia, isompia kiviä on jo heitetty.

Pertti Kareoja
Kirjoittaja on arkkitehti SAFA ja
toiminut Arkkitehti-lehden päätoimittajana
vuosina 1992-95