6 / 2013 - urbanismi, keskukset

Kaupunkitutkija, kaupunkisosiologi ja kaupunkisuunnittelija istuivat saman pöydän ääreen keskustelemaan nykyisen kaupunkikehityksen suunnista. Kaarin Taipale, Pasi Mäenpää ja Teemu Holopainen nostavat pohdinnoissaan esiin alueiden eriarvoistumisen, joukkoliikenteen merkityksen, keskuksien roolin voimistumisen sekä suurten suunnitelmien ja demokraattisen päätöksenteon ongelmallisen suhteen. He tarkastelevat pääkaupunkiseudun uusia suurhankkeita, Keski-Pasilan keskusta, Tapiolan laajennusta, Aalto-yliopiston Otaniemen kampusta ja Keilaniemeä.
”Varakkaan keskiluokan siirtyminen lähiöistä keskuksiin on aivan uusi suuntaus.”
”Kaupunkisuunnittelua tarkastellaan liian usein estetiikan eikä konseptien kautta, ja siinä mennään pieleen.”
”Nykyään kaupunkia suunnitellaan isoina kakkuina, joissa investoijien edut nousevat etusijalle.”

Lehden artikkelit paneutuvat kaupunki-ilmiön moninaisuuteen. Erilaisia näkökulmia valottavat artikkelit kaupunkimaisuuden lakmustestistä, monumenttien tarpeesta, korkeiden rakennusten iloista ja murheista, urbaanista ympäristötaiteesta, katastrofin jälkeisestä rakentamisesta, elävän kaupungin reseptistä, nopeatoimisesta kaupunkiklinikasta, Eliel Saarisen paluusta Helsinkiin ja tulevaisuuden mahdollisista kaupungeista.

Sisältö

Kun kaupunkitutkija, kaupunkisuunnittelija ja kaupunkisosiologi istutetaan saman pöydän ääreen arvioimaan pääkaupunkiseudun uusien keskusten Keski-Pasilan, Tapiolan, Keilaniemen ja Otaniemen kampuksen suunnitelmia, syntyy paljon kysymyksiä. Keskustelemassa kaupunkitutkija, arkkitehti Kaarin Taipale, kaupunkisuunnittelua työkseen tekevä arkkitehti Teemu Holopainen ja kaupunkisosiologi, dosentti Pasi Mäenpää.

Tapiolaan rakennetaan metroasemaa ja keskustaa tiivistetään. Osa 1970- ja -80-lukujen liikerakennuksista puretaan, ja niiden tilalle tulee uusien liikerakennusten ja bussiterminaalin lisäksi asumista. Aarne Ervin suunnittelemat vanhan keskustan rakennukset säilyvät.

Tapiolan keskustan kehittäminen
Arkkitehtitoimisto HKP, Espoon kaupunki

tilaaja Tapiolan alueen kehitys Oy, Espoon kaupunki, Länsimetro Oy, Tapiolan keskuspysäköinti Oy
laajuus ~ 440 000 m2
valmis (arvio) ~ 2020

Tapiolan kaupunkikeskus ja linja-autoterminaali
SARC, Espoon kaupunkisuunnittelukeskus, Espoon tekninen keskus
tilaaja LähiTapiola-ryhmä, Espoon kaupunki
laajuus 80 000 m2
valmis (arvio) 2019

Tapiolan metroasema
Arkkitehtityöhuone Artto Palo Rossi Tikka
tilaaja Länsimetro Oy
laajuus 22 145 m2
valmis (arvio) 2015

Aalto-yliopiston kampuksen arkkitehtuurikilpailun voittanut ehdotus "Väre" kunnioittaa Otaniemen historiaa ja Alvar Aallon merkkirakennuksia. Tulevan metroaseman sisäänkäynti on kiinteä osa Aalto ARTSin rakennusta.

Aalto-yliopiston ydinkampus
Verstas Arkkitehdit, Espoon kaupunkisuunnittelukeskus
tilaaja Aalto-yliopistokiinteistöt Oy
laajuus 47 000 m2
valmis (arvio) 2016

Aalto-yliopiston metroasema
Arkkitehtitoimisto ALA, Arkkitehtitoimisto Esa Piironen
tilaaja Länsimetro Oy
laajuus 16 609 m2
valmis (arvio) 2015

Keilaniemen toimistoaluetta palvelevan metroaseman ympäristöön on suunniteltu neljä pyöreää asuintornia. Ratkaisu perustuu Kehä 1:n ja Karhusaarentien liikenneväylien uudelleenjärjestelyyn siten, että liikenne ohjataan tunneliin, jonka kannelle toteutetaan Keilaniemen puisto.

Keilaniemen tornit
SARC, Espoon kaupunkisuunnittelukeskus, Espoon tekninen keskus
tilaaja SRV yhtiöt Oyj, Espoon kaupunki
laajuus 100 000 m2
valmis (arvio) 2020

Keilaniemen metroasema
Arkkitehtitoimisto ALA, Arkkitehtitoimisto Esa Piironen
tilaaja Länsimetro Oy
laajuus 18 217 m2
valmis (arvio) 2015

Keski-Pasilan megaprojekti yhdistää Itä- ja Länsi-Pasilan. "Tripla"-keskustakortteliin toteutetaan toimistoja, kauppa- ja kongressikeskus, asuntoja, hotelli, monitoimiareena ja joukkoliikenneterminaali.

Keski-Pasilan keskustakortteli
Office for Metropolitan Architecture (OMA), Arkkitehdit Soini & Horto, Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto
tilaaja YIT Rakennus Oy
laajuus ~ 355 000 m2
valmis (arvio) 2021

Helsingin moottoritiemäiset väylät muuttuvat tulevaisuudessa bulevardeiksi. Urbaani kaupunkirakenne tekee paluun.

Parhaillaan laadittavan Helsingin yleiskaavan visio tulevaisuuden kaupungista on herättänyt ansaittua huomiota. On puhuttu suunnittelijasukupolven vaihtumisesta ja urbaanin uudesta tulemisesta. Visiosta onkin sanottava, ettei se ole perinteisen löysä business as usual -paperi, vaan se ottaa voimakkaasti kantaa urbaanin kaupunkirakenteen puolesta. Sen rohkein veto on kantakaupunkimaisen rakenteen laajentaminen Kehä I:lle ja osin kaupungin rajalle asti, mikä edellyttää nykyisten moottoritiemäisten väylien muuttamista bulevardeiksi. Vaikka keskusta olisi uudessa Helsingissä yhä saavutettavissa henkilöautolla, auton käytöstä tulisi entistä vaikeampaa.

Taustalla on havainto, että asukasluvultaan 860 000:een kasvava kaupunki ei kerta kaikkiaan kykene vastaanottamaan siitä seuraavaa henkilöautoliikenteen kasvua. On siis tarjottava vaihtoehtoisia liikkumistapoja: tehokasta joukkoliikennettä, pyöräilyn laatukäytäviä ja kävelykeskustoja. Toisaalta nyt on viimein nostettu esille kaupunkirakennetta viiltävien sisääntuloväylien perimmäinen järjettömyys. Suuret väylät liittymineen ja mitään suojaamattomine suojaviheralueineen vievät valtavasti tilaa, ja samalla niiden estevaikutus on merkittävä. Kantakaupunkia lukuun ottamatta ne ovat pitkälti tuhonneet perinteisen kadun toiminnallisena ja sosiaalisena yksikkönä, mikä on ollut omiaan vaikuttamaan nykyisen suburbaanin “vankileirien saariston” syntymiseen.

Visio on siis kantaa ottava ja rohkea, mutta onko se erityisen visionäärinen? Uuden uljaan Helsingin kaduilla käyskentelee robotteja ja konseptiautot ovat päässeet markkinoille, mutta itse kaupunkirakenne on täysin perinteinen ruutukaavoineen, bulevardeineen, kävelykatuineen ja kivijalkakauppoineen. Onko todella niin, että kaupunkisuunnittelussa rohkeinta on paluu vanhaan? Se ei ehkä kuitenkaan ole huono asia, sillä modernistinen kaupunkisuunnittelu oli epäilemättä destruktiivinen: vaikka suunnittelijat esiintyivät tieteellis-rationaalisina uudistajina, heillä ei itse asiassa ollut mitään käsitystä hyvän kaupungin ominaispiirteistä. Perinteistä kaupunkia on sentään kehitelty vuosituhansia.

Visio 2050 ei ole ensimmäinen kerta, kun Helsingin urbaania rakennetta on yritetty laajentaa nykyisen kantakaupungin ulkopuolelle. Väistämättä tulee mieleen Eliel Saarisen Munkkiniemi-Haaga-suunnitelma vuodelta 1915. Myös se perustui oletukselle voimakkaasta kaupungistumisesta. Helsingin väestön uskottiin kasvavan jopa 550 000:een vuoteen 1945 mennessä, varovaisimmankin arvion mukaan 370 000:een, kun se todellisuudessa jäi alle 280 000:n. Mielenkiintoista on kuitenkin väestön painopisteen siirtyminen Munkkiniemi-Haagaan, syrjäyttäen väestötiheydessä jopa vanhan keskustan. Saarinen ei myöskään kokenut tarpeelliseksi muuttaa urbaanin kaupunkirakenteen olennaisia piirteitä siirtyessään niinkin kauas silloisesta keskustasta, vaan hänen suunnitelmassaan kadut ja korttelit jatkuivat katkeamattomina pohjoiseen, eikä uusilta alueilta myöskään puuttunut monumentaalisuutta. Suur-Helsingin suunnitelmassaan vuodelta 1918 hän vielä levitti samaisen rakenteen itään ja länteen. Onko Saarisen toteutumaton mutta virtuoosimainen suunnitelma sittenkin jäänyt Kaupunkisuunnitteluviraston geeniperimään, noustakseen esiin taas vuonna 2013?

Kuitenkaan Visio 2050 ei ole vain kaupunkimuodolla leikittelyä. Suunnittelijat ovat kuunnelleet tarkalla korvalla viimeaikaisia heikkoja signaaleja urbaanien arvojen noususta: lapsiperheet eivät enää välttämättä jätäkään kaupunkia, ja kehyskuntien kasvu on hiipunut. Sosiaalisessa mediassa keskustellaan kaupunkisuunnittelun kysymyksistä ”Lisää kaupunkia Helsinkiin” -ryhmässä, ja ravintolapäivät ja muut tapahtumat täyttävät kaupungin julkisia tiloja. Myös politiikassa on tapahtumassa urbaani käänne, mistä merkkinä on esimerkiksi pysäköinnin kallistuminen kantakaupungissa ja vaatimukset pysäköintipaikkojen kustannusten siirtämisestä niitä tarvitseville. Kaupunkikaavalle alkaa siis olla tilausta, ja on mielenkiintoista nähdä, miten visiolle käy varsinaisessa politiikkamyllyssä.

Mutta se visionäärisyys? Kaupunkimuodon lisäksi uudessa suunnittelupuheessa on jotain muutakin tuttua, joka ei oikein sovi kuvaan. Modernistisen kaupunkisuunnittelun “luova tuho” ei merkinnyt vain umpikorttelin ja kadun pirstomista, se merkitsi myös yritystä jäsentää kaupunki funktioiden mukaisesti. Tästäkään geeniperimästä uuden sukupolven suunnittelijat eivät ole päässeet eroon: Visio 2050 jäsentyy yhä asumisen, työnteon, liikenteen ja virkistyksen alateemoihin. Postfunktionalistiselta suunnittelulta odottaisi jo paljon enemmän! Monikulttuuristuva, eriarvoistuva, ekosysteemipalvelujaan tuhoava ja systeemisiin riippuvuuksiinsa sotkeutuva kaupunki on ehkä sittenkin jotain muuta kuin se järjestynyt utopia, josta modernistit haaveilivat.

Kimmo Lapintie on filosofian tohtori ja yhdyskuntasuunnittelun professori Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella.

 

Nuorten arkkitehtien kollektiivi haluaa osallistua ja ottaa kantaa.

Uusi kaupunki -kollektiivi: Futudesign, Jada, Pro Toto, Studio Puisto, Arkkitehdit Rudanko + Kankkunen, Hukkatila

Näköislehti: Site Logic