1 / 2015 - tulevaisuuksia

”Halusin tietää, miten elättää itsensä maailmanparannuksella.”

”Uusliberaali aikakausi on tehokkaasti kitkenyt muut kuin kilpailuun, tehostamiseen ja voitontavoitteluun tähtäävät päämäärät.”

”Käyttäjillä on tärkeä osuus arkkitehtuurin merkitysten tuottamisessa.”

”Aidosti kestävien ratkaisuiden löytyminen edellyttää vahvaa paikallista osallistumista.”

”Paikalliset nyanssit ja kulttuurin omaleimaisuutta ilmaiseva muotokieli tekevät paluun.”

”Enää ei ole järkisyitä jatkaa koruttomalla tyylillä.”

”Kuka pukeutuu tietoisena eleenä kokomustaan?”

”Vaali erilaisuutta. Megatrendien innoittamaa osuuskauppa-Suomea kalvaa yksipuolisuus.”

”Työelämä sirpaloituu, ja me mukaudumme siihen. Maailma muuttuu, ja me yritämme vastata siihen.”

Uudessa lehdessä nuoret arkkitehdit kirjoittavat siitä, mitä pitävät tärkeänä. Aiheet ovat heidän itse valitsemiaan. Tulevaisuuden tekijät haluavat tuoda arkkitehtuurin ihmisten arkeen. He haluavat toimia yhdessä käyttäjien kanssa, määrittää suunnittelutehtäviä uusin tavoin, hillitä ilmastomuutosta ja lisätä globaalia tasa-arvoa suunnittelemalla hankkeita köyhien maiden asukkaille. Tähtiarkkitehdin rooli ei ole enää kiinnostava. Olennaista on työn mielekkyys, ja työn tulee vastata omia arvoja. Nuoret tekevät arvojaan aktiivisesti tunnetuksi median eri keinoja käyttäen, kuten Kaupunki uusiksi -tv-sarjana.

Kirjoitusten lisäksi lehti esittelee nuorten suunnittelijoiden arkkitehtuuria, jota voi katsella artikkelien ajatuksia peilaten. Välittyykö kirjoitusten sisällöistä ja ajatuksista jotain tunnistettavaa myös rakennettuun muotoon?

Sisältö

Nuoret arkkitehdit pitävät tärkeänä arkkitehtuurin tuomista ihmisten arkeen. He haluavat toimia yhdessä käyttäjien kanssa ja määrittävät suunnittelutehtäviä uusin tavoin. Ilmiön yhtenä puolena näkyy halu lisätä globaalia tasa-arvoa suunnittelemalla hankkeita Afrikan ja Aasian köyhien maiden asukkaille. Muutos näkyy eri puolilla maailmaa, myös Suomessa. Kymmenen nuoren arkkitehdin artikkeleissa muutos hahmottuu. Idea numeron toteuttamiseen syntyi keskusteluissa Uusi kaupunki -kollektiivin kanssa.

Yhdessä käyttäjien kanssa suunnitteleminen on mahdollisuus löytää uutta syvyyttä arkkitehtuuriin. Osallistuminen saa ihmiset vaatimaan parempaa laatua.


Uusi kaupunki -kollektiivin
perustajat kokoontuivat talvella 2013 pohtimaan, millaisia tavoitteita tuoreilla arkkitehtitoimistoillamme on ja voisimmeko saavuttaa ne paremmin yhdessä. Yksi yhdistävistä ajatuksista oli kaupunkien kehittäminen ottamalla asukkaat ja muut tärkeät sidosryhmät mukaan suunnitteluun. Räätälöimme kaupungeille kätevän työpajamuotoisen palvelun, joka mahdollistaa asukkaiden suunnitteluun osallistumisen heti projektin alussa.

Suunnittelutapa ei ole uusi, mutta sen merkitys ja suosio ovat kasvussa. Eurooppalaiseen arkkitehtuuriin keskittyvän A10-lehden päätoimittaja Indira van 't Klooster kertoi Arkkitehtuurimuseolla luennoidessaan asukkaita osallistavan suunnittelun noususta ja työnkuvan laajentumisesta erityisesti nuorten arkkitehtien parissa. Törmäsin itse osallistavaan suunnitteluun ensi kertaa diplomityöprojektissani, jossa esitin Alvar Aallon Ouluun suunnitteleman hakesiilon muuttamista yhteisötaidekeskukseksi. Suunnittelu yhdessä käyttäjien kanssa sai miettimään, vesittääkö päätöksenteon jakaminen itse suunnitelman. Projektin edetessä ymmärsin, että yhdessä suunnittelemalla on mahdollisuus löytää arkkitehtuuriin uutta syvyyttä.


Suomessa osallistava kaupunkisuunnittelu on kirjattu maankäyttö- ja rakennuslakiin. Osallistamismenettelyn pyrkimys on taata kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ja ympäristön laatu kaavoituksessa. Ajatus sopii hyvin pohjoismaiseen demokratiakäsitykseen. Kaavoituksen parissa työskenteleville osallisten kuuleminen on tuttua jo ennestään. Nykykäytäntöä kuitenkin kritisoidaan rutkasti. Asukkaat saattavat kokea osallistumisen mahdollisuuden symboliseksi. Kaavakarttaan perehtyminen vaatii harjaantuneisuutta, ja toisaalta suunnitelmat ovat joskus jo niin pitkälle vietyjä, että kommentoinnilla ei asioihin voi enää vaikuttaa. Projektien toteuttajan näkökulmasta riskinä on aikatauluviivästykset esimerkiksi valitusten johdosta. Uusi Kaupunki -kollektiivin työpajoissa lähtökohtana sen sijaan on kysyä asukkaitten mielipiteitä ennen kuin mitään on tehty. Esiin tulleista ideoista muodostetaan synteesi, ja se visualisoidaan suunnitelmaksi. Tälle alkuvaiheen osallistamiselle olemme halunneet luoda mahdollisimman matalan kynnyksen, minkä vuoksi myös suunnittelemme asukkaiden parissa, julkisessa tilassa.

Mutta miksi osallistaa silloin, kun lainsäädäntö ei sitä vaadi? Osallistavasta suunnittelusta puhutaan myös muun muassa yhteissuunnitteluna ja yhteisluomisena sekä käyttäjä- tai ihmislähtöisenä suunnitteluna. Se on tutumpaa muotoilussa, jossa sitä hyödynnetään asiakastyytyväisyyden varmistamisessa ja markkinoiden tarpeiden kartoittamisessa. Se toimii monelle yritykselle myös keinona innovoida täysin uusia tuote- tai palveluideoita. Osallistavuutta voidaan hyödyntää kolmella tasolla: keräämällä tietoja käyttäjästä, suunnittelemalla yhdessä käyttäjän kanssa tai toimimalla fasilitaattorina käyttäjän suunnitellessa itse. Osallistavuudella voidaan luoda lisäarvoa esimerkiksi markkinointiin. Näin voisi olla arkkitehtuurissakin. Osallistavuus on mahdollisuus löytää ja uudistaa suunnitteluratkaisuja.


Osallistamisen tueksi on kehitetty monia työtapoja. Maailmanlaajuisesti tunnettu muotoilukonsulttiyritys IDEO on koonnut laajan valikoiman metodeja yhteen kirjaan. He ovat luoneet ”The Three Lenses of Human Centered Design” -menetelmän. IDEO:n mukaan menestyksekkään tuotteen edellytys on haluttavuuden, toteuttamiskelpoisuuden sekä kannattavuuden huomioiminen, luetellussa järjestyksessä. Haluttavuuteen kiteytyy ymmärrys ihmisten tarpeista, unelmista ja käyttäytymisestä. Suunnittelua tutkitaan haluttavuusnäkökulmasta koko suunnitteluprosessin ajan, ja vasta sen edetessä aletaan miettiä toteutettavuutta ja kannattavuutta. Taustalla on ajatus, että käyttäjät ovat omien tarpeidensa ja toimintatapojensa parhaita asiantuntijoita.

Osallistavan suunnittelun tarpeellisuus riippuu siitä, mikä on käsityksemme arkkitehtuurin merkityksestä ja mihin lopputulokseen pyrimme suunnittelullamme. Heterotooppinen, muuttuvaan tilaan pohjautuva arkkitehtuuri painottaa käsitystä, että rakennukset ja kaupunkiympäristö ovat nimenomaan elettyjä tiloja. Näin ollen käyttäjillä on tärkeä osuus arkkitehtuurin merkitysten tuottamisessa.

Voisimmeko muotoilijoiden tavoin hyödyntää ihmiskeskeistä suunnittelutapaa luomaan lisäarvoa kaupunkien ja rakennusten suunnitteluun? Kun ihmiset osallistuvat ja kokevat voivansa vaikuttaa ympäristöönsä he myös sitoutuvat siihen ja hyväksyvät siihen liittyvät muutokset paremmin. Kokemukseni mukaan osallistuminen suunnitteluprosessiin ja ymmärrys sen tavoitteista saa ihmiset vaatimaan ympäristöltään parempaa laatua. Sitähän me arkkitehditkin lähtökohtaisesti tavoittelemme. ark

Heikki Riitahuhta on helsinkiläinen arkkitehti ja Uusi kaupunki -kollektiiviin kuuluvan Studio Puiston osakas.

Uusi kaupunki -kollektiivi:
Futudesign
Hukkatila
JADA
Pro-Toto
Studio Puisto
Arkkitehdit Rudanko+Kankkunen
LUO arkkitehdit
AOR
www.uusi-kaupunki.fi

 

Pohjoismainen South of North -verkosto auttaa suunnitelmillaan Afrikan ja Aasian köyhiä alueita. Rakennuksia tärkeämpää on kuitenkin taidon ja tiedon jakaminen.


South of North -verkosto koostuu 12 nousevasta pohjoismaisesta arkkitehtiryhmästä, jotka ovat toteuttaneet projekteja kehittyviin maihin. Idea verkoston perustamiseen syntyi, kun jaoimme Inari Virkkalan kanssa kokemuksia samankaltaisten, ulkomaille suuntautuneiden hankkeiden parissa työskentelystä. Komitu-työryhmä, johon Virkkala kuuluu, suunnitteli nuorisokeskusta Kambodžaan, ja minä suunnittelin lastentaloa Tansaniaan yhdessä ruotsalaisen Asante Architecture & Design -toimiston kanssa. Meillä molemmilla oli tarve pohtia ja arvioida työmme vaikutuksia. Päätimme yhdessä Komitun jäsenten Elina Tenhon ja Noora Aaltosen kanssa ja Ukumbi-järjestön tukemina kutsua muitakin pohjoismaisia toimistoja ja ryhmiä liittymään verkostoon.

Ryhmät kokoontuivat useissa seminaareissa talven ja kevään 2013–14 aikana. Käytyjen keskustelujen ja toteutettujen töiden analysoimisen seurauksena syntyi kiertävä näyttely, joka oli ensi kertaa esillä Helsinki Design Week 2014 -tapahtumassa. Saman vuoden syksyllä järjestimme seminaarin, joka toteutettiin osana Venetsian arkkitehtuuribiennaalin ohjelmaa. Seminaarissa pohjoismaiset ja afrikkalaiset arkkitehdit solmivat kontakteja, ja verkosto laajeni. Prosessin aikana esiin nousi viisi työryhmiä yhdistävää teemaa:


Arkkitehtuuri dialogina. Kun kulttuuriympäristö eroaa selvästi suunnittelijan omasta taustasta, kommunikaatio voi olla hankalaa ja sanojen sijaan on helpompi käyttää arkkitehtonisia keinoja. Pienoismallia voivat kaikki ymmärtää. Pienoismallin rakentaminen voi lisäksi sitouttaa projektiin, saada sen tuntumaan omalta. Paikallisten osallistuminen suunnittelutyöhön jo aikaisessa vaiheessa on erittäin tärkeää, ja joskus yhteistyö vaatii myös improvisointia.

Osallistuva rakentaminen. Moni South of North -verkoston ryhmistä on laajentanut toimintaansa arkkitehdin perinteisten roolien ulkopuolelle, muun muassa osallistumalla itse rakentamiseen. Kun osallistuminen tehdään oikealla tavalla, sekä arkkitehdit että paikalliset yhteisöt voivat hyötyä uusien taitojen oppimisesta. Ulkomaisella arkkitehdilla ja paikallisella yhteisöllä saattaa kuitenkin olla erilaiset näkemykset siitä, millaista halutaan ja mikä on ajanmukaista. Luonnonmateriaaleista valmistettu rakennus voi olla kaunis, edullinen ja energiatehokas, mutta se vaatii käyttäjiltä ehkä enemmän huoltamista. Aidosti kestävien ratkaisujen löytäminen edellyttää vahvaa paikallista osallistumista. Vaiheittainen kokeilu yhdessä rakentamalla on yksi mahdollinen tapa saavuttaa tavoite.

Arkkitehtuuri, tila, kauneus. Arkkitehtuurin laatu voi inspiroida myönteiseen muutokseen. Estetiikan sosiaalinen arvo menee rakennuksen ulkomuotoa ja sen luomaa vaikutelmaa syvemmälle. Mutta, mikä oleellisinta, estetiikka on myös tehokas väline tukemaan ekologisia ratkaisuja. Päämäärässä onnistuminen vaatii kuitenkin vuorovaikutusta käyttäjien kanssa sekä paikallisten taholta omaksi ottamista. Kun suunnitteluprosessi on demokraattinen, rakennus tai tila voi muuttua ylpeyden ja yhteenkuuluvuuden symboliksi, yhteisössä kuin yhteisössä. South of North -työryhmien hankkeiden lähtökohtana on paikka, käyttäjät ja heidän tapansa kokea arkkitehtuuri. Yhteisenä motiivina suunnitteluratkaisuissa on pyrkimys tulkita paikallisen arkkitehtuurin ideoita. Joissakin rakennuksissa tavoitteena on myös symbolisen arvon luominen ja huomion herättäminen. Yksityiskohtien suunnitteluun paneudutaan huolella, vaikka käytetyt materiaalit olisivatkin halpoja ja rakentaminen nopeaa.

Vaikutus ja arviointi. Osa työryhmistä integroituu täysin paikalliseen yhteisöön ja kuvailee työtään ”hitaaksi arkkitehtuuriksi”. Toiset ryhmistä puolestaan hoitavat suunnittelun ja rakentamisen intensiivisesti muutaman viikon ajanjaksossa – humanitaarisiin tarpeisiin on mahdollista vastata nopealla arkkitehtuurilla ja pikaratkaisuilla. Pitkäkestoisilla suhteilla saatetaan kuitenkin saada aikaan parempia tuloksia: onnellisia asiakkaita ja oikein kohdennettuja resursseja. Näin sosiaalinen vaikutus ulottuu yksittäistä rakennusta laajemmalle.

Joidenkin South of North -ryhmien toimintaan kuuluu jälkiseuranta, ja he palaavat tarkistamaan, miten rakennus toimii käytännössä. Kokemus on osoittanut, että rakennukset saattavat ajan kuluessa muuttaa muotoaan, kun niitä muokataan uusiin käyttötarkoituksiin. Tämä kertoo jatkuvasta prosessista, jossa rakennus mukautuu käyttäjiensä tarpeisiin säilyttäen kuitenkin osan alkuperäisistä ominaisuuksistaan. Osa hankkeista on menettänyt sen uutuuden kiillon, joka välittyi hienoista julkaisukuvista, mutta ne ovat silti käytössä ja täyttävät alkuperäisen tarkoituksensa. Jotkut rakennuksista ovat tyhjillään ja odottavat kärsivällisesti käyttäjää. Sellaisessa tapauksessa työryhmän into auttaa on ehkä ollut suurempi kuin kyky kohdistaa avuntarve oikein. South of North -verkoston tärkein tavoite onkin jakaa kokemuksia ja oppia niistä, mikä vahvistaa toimistojen kykyä toteuttaa onnistuneita hankkeita tulevaisuudessa.


Yksi tärkeimmistä opeista nousi esiin biennaalissa käydyn keskustelun loppupäätelmänä: Afrikan, kuten muidenkin kehittyvien alueiden, täytyy seisoa omilla jaloillaan. Paikallisten suunnittelijoiden ammattitaidon kohentaminen on luultavasti paras tapa edistää globaalia tasa-arvoa. Suuressa osassa maailmaa arkkitehtikoulujen määrä on edelleen pieni ja opetuksen taso matala. Tiedon jakaminen ja paikallisten suunnittelijoiden inspirointi saavat aikaan konkreettisempia ja pitkäkestoisempia tuloksia kuin mikään yksittäinen rakennus. ark

Pilvi Vanamo on Tukholmassa asuva arkkitehti ja yksi South of North -verkoston perustajista.

South of North -verkosto:
Architectural Environmental Strategies, Sweden www.aesstudio.org
Arkitekter utan gränser, Sweden www.arkitekterutangranser.se
Asante Architecture & Design, Sweden www.asante.se
Lönnqvist & Vanamo Architects, Sweden www.lovarch.se
Hollmén Reuter Sandman, Finland www.hollmenreutersandman.com
Komitu Architects, Finland www.komituarchitects.org
Rudanko+Kankkunen Architects, Finland www.rudanko-kankkunen.com
Gyaw Gyaw, Norway/Thailand www.gyaw.org
Rintala–Eggertson Architects, Norway www.ri-eg.com
Rå Arkitektur, Norway www.raarkitektur.wordpress.com
TYIN Tegnestue, Norway www.tyintegnestue.no
Arkitekter Uden Grænser, Denmark www.arkitekterudengraenser.dk
Hildur Isdal Thorgeisdottir, Iceland
www.southofnorth.info

 

Mustiin pukeutumisen ääneen lausumaton viesti on salaisuuksien hallussapito. Ajan henki on muuttunut, eikä arkkitehtien pidä enää verhoutua mustaan.


Näin toissa kesänä
New Yorkissa MoMA PS1:ssä kiehtovan esitelmän. K-HOLE-trenditutkimusryhmän jäsen Emily Segal pyrki lyhyessä luennossaan purkamaan mustiin pukeutumisen sosiologiaa ja merkitystasoja nykykulttuurissa. Arkkitehtina, siis “mustiin pukeutuvien heimo” -meemiin assosioituvana yksilönä kuuntelin kiinnostuneena.

Esitys antoi lupaavia alustavia vastauksia kysymyksiin: Miksi musta assosioituu luksukseen? Miksi musta on aina cool? Ja ennen kaikkea, kuka pukeutuu tietoisena eleenä kokomustaan, tai – laajemmassa länsimaisen kulttuurin kuvastossa – kenen mustiin pukeutumisella on merkitystä?

Andrea Branzia vapaasti lainaten, olemme siirtyneet arkkitehtonisesta hyödykevetoisen kautta informaatiopohjaiseen sivilisaatioon. Ilmaisemme itseämme ja tuotamme arvoa ensisijaisesti abstraktina informaationa, tietona ja merkityksinä. Segalin ajatukset heijastelivat tätä historiakäsitystä. Hänen argumenttiaan seuraten luksuksen käsite assosioitui 1900-luvulla spektaakkelinomaiseen ylellisten kulutushyödykkeiden omistamiseen. Mutta nyt 2010-luvulla painopiste on siirtynyt informaatioon, pääsyyn eksklusiivisiin verkostoihin ja niihin kätkettyyn tietoon. Samanaikaisesti luksuksen kuvasto on muuttunut yhä mustemmaksi – esimerkkeinä muun muassa Uber, Amex Black, Comme des Garçons Black ja Bläk-yökerho.

Koska tieto itsessään on demokratisoitunut, on ylellistä ja samalla vaikutusvaltaista pitää hallussa tietoa, jota muilla ei ole mutta johon he haluavat päästä käsiksi. Toisin sanoen salaisuuksia. Mitä systemaattisemmin salaisuudet jäsentyvät aukottomaksi maailmanselitykseksi, sitä haluttavammiksi ja arvokkaammiksi – sekä kulttuurisesti että rahallisesti – ne muuttuvat. Ongelmana tietenkin on, kuinka viestiä hallussaan olevista salaisuuksista paljastamatta niitä muille. Tähän on muodostunut ratkaisuksi kulttuurinen konventio: pukeutumalla mustaan. Segalin mukaan “tietoisen” mustiin pukeutumisen ääneen lausumaton viesti on siis salaisuuksien hallussapito. Mitä uskottavampi tämä viesti on ja mitä haluttavampia taskuun kätketyt salaisuudet ovat, sitä vahvempi on viestijän ympärilleen rakentama aura ja mystiikka.

Hyviä esimerkkejä mustiin verhoutumisen aurasta ja siihen kytkeytyneestä kulttuurisesta pääomasta ovat kirkollinen perinne, 1900-luvun jälkipuoliskon arkkitehti ja nykyajan teknologiamessiaat – viimeisestä puhtaimpana arkkityyppinä vuosikymmenet itsepintaisesti mustaan Issey Miyake -pooloon pukeutunut Steve Jobs. Kaikkien kolmen ryhmän mystiikkaa on kannatellut niiden yksinoikeudella hallussaan pitämät maailmanselitykset, josta muu kulttuuri on halunnut päästä osalliseksi: eskatologia, modernin projekti ja sen sisältämä ajatus harjaannutetusta, “objektiivisesta” hyvästä mausta tai massojen latenttien teknologiatarpeiden ja -halujen poikkeuksellinen hahmotuskyky.


Mutta miksi nyt, kun mustiin pukeutuminen on siis merkityksellisempää kuin ehkä koskaan ennen, arkkitehdit, erityisesti oman sukupolveni edustajat ja astetta nuoremmat, eivät havaintojeni mukaan juurikaan enää pukeudu kokomustaan?

Mieleeni on syöpynyt vuosituhanteen vaihteessa julkaistun kirjan 40/40 Young Architects from Finland (2003) viimeisen aukeaman kuva, edesmenneessä ravintola Pravdassa otettu ryhmäkuva suomalaisen arkkitehtuurin X-sukupolvesta. Ajan hengen mukaisesti “kuulaudesta”, lentokentistä ja “loungeista” inspiroituneen sisustuksen kehystämä vakava, systemaattisesti mustiin verhoutunut joukko näyttäytyy kuvassa kollektiivisen coolin ruumiillistumana – viileänä, etäisenä, mystisenä. Viesti oli selvä: saadakseen osansa arkkitehtien hallussa pitämistä ainutlaatuisista salaisuuksista muun kulttuurin oli tultava heidän luokseen. Suomalainen arkkitehti ei ollut ehkä koskaan näyttänyt yhtä coolilta ja relevantilta – ainakaan omassa, arkkitehtiopintoja vasta suunnittelevassa mielessäni.

Vastaavanhenkistä kuvaa olisi mahdotonta kuvitella helposti lähestyttävästä, osallistavasta, hymyilevästä, post-it-lapuin varustautuneesta nuoresta arkkitehdista vuosimallia 2015. Tämän voi nähdä oireeksi ammatin kadottamasta kulttuurisesta pääomasta. Viileän etäinen mustiin pukeutuja jää yksin, sillä hänen salaisuuksilleen ei löydy haluajia. Kun 2010-luvun zeitgeistin kiteyttämä arkkityyppi on startup-yrittäjä, vuosikymmen aikaisemmin vastaavalla paikalla oli “designer” – graafinen, käyttöliittymä-, verkko-, interaktio- tai muu vastaava suunnittelija, joka myöskin pukeutui mustaan, tosin asteen kalliimmin kuin arkkitehti, ja joka mystifioitui silloin vielä harvojen ymmärtämän digitaalisuuden sumuverhon taakse. Arkkitehti sai jonkin verran ilmaista säteilyä tästä aurasta, mutta todellisuudessa suuri arkkitehdin kulttuurinen merkityskato tapahtui jo joskus 1980-luvun loppupuolella.


Arkkitehtuurilla ei ole objektiivisesti määriteltävissä olevaa itseisarvoa. Se saa arvonsa ja merkityksensä sen kautta, mitä muuta se mahdollistaa (tai sulkee pois). Samalla tavoin arkkitehti arkkitehtuurin tekijänä on olosuhteidensa ja asiakkaansa vanki. Arkkitehdin kulttuurinen pääoma on kytketty siihen, mitä arkkitehtuurin itsensä ylittäviä päämääriä hänen projektinsa palvelevat. Koska 1980-luvun lopulla alkanut uusliberaali aikakausi on tehokkaasti kitkenyt muut kuin kilpailuun, tehostamiseen ja voitontavoitteluun tähtäävät päämäärät ja narratiivit – samanaikaisesti suomalaisittain “kansallisten projektien” käsite on kuihtunut – arkkitehti ei näyttäydy enää paremman, kauniimman maailman rakentajana. Tämän paikan on kollektiivisessa mielikuvituksessamme ottanut idealisoitu startup-yrittäjä. Arkkitehtuuri enää harvoin ilmaisee mitään itsensä ja sen maailmaan saattaman talouslogiikan ulkopuolella. Kollektiivisessa mielikuvituksessamme arkkitehti ei enää tarkoitakaan mitään itsensä ja palvelemiensa prosessien ulkopuolella.

Viime vuosien aikana lukemani kymmenet arkkitehdin tai arkkitehtuurin eksistentiaalista kriisiä ja merkityskatoa pohtivat esseet tarjoavat tilanteeseen jonkinlaisen terapeuttisen ratkaisun, joka useimmiten liittyy joko arkkitehdin tai arkkitehtuurin tai molempien käsitteiden uudelleenmäärittelyyn. Olen itse tullut siihen tulokseen, ettei oikeastaan ole mitään “ongelmaa”, johon hakea ratkaisua. On väistämätöntä, että kulttuurievoluutio pitää sisällään vaiheita, jolloin arkkitehdiksi nimeämämme hahmo ei ole sivilisaation itsensä uusintamisen ja määrittelyn keskiössä. Ehkä tämän päivän arkkitehdin suhde ympäröivään kulttuuriin on analoginen protestanttisen maailman kirkkojen ja seurakuntien tilanteen kanssa. Myös ne kärsivät kulttuurisen pääoman, mystiikan ja auran haihtumisesta. Brändiremontit eivät toimi, ja ydintuotteen uudelleenmäärittely on itsensä ja yleisön huijaamista. Ainoa mahdollisuus suunnanmuutokselle on laajempi, itsestä riippumaton kulttuurinen järistys ja arvojen uudelleenjärjestely.

Aika – ja kulttuuri tämän sisällä – ei ole jana eikä sykli, vaan spiraali. Kaikki palaa aikanaan mutta uudessa muodossa. Olenkin varovaisen optimistinen. Toisin sanoen, ennemmin tai myöhemmin arkkitehdilla on taas hallussaan jotain mystistä, josta muu kulttuuri – miltä se ikinä tuleekaan näyttämään – haluaa päästä osalliseksi. Tai kääntäen, joskus edessämme on taas hetki, jolloin tilan luominen muuttuu ajankohtaiseksi sivilisaation itsensä uudelleen määrittelylle. Oma ambivalentti veikkaukseni on, että se hetki tulee saamaan polttoaineensa ja merkityksensä ilmastonmuutoksen ja resurssikriisien pakottamasta ja hajautetun kommunikaatioteknologian mahdollistamasta maapallon ihmisasutuksen suurimittakaavaisesta uudelleenjärjestelystä. Koskien myös Suomea.

Sitä odotellessa kannattaa toistaiseksi vältellä kokomustaa. Viesti on väärä. ark

Martti Kalliala on helsinkiläinen arkkitehti ja monitoimija.

 

Ravintola Bronda
arkkitehdit Risto Wikberg, Auvo Lindroos, Teemu Seppänen, Aleksi Niemeläinen, Iikka Airas
osoite Eteläesplanadi 20, Helsinki
laajuus 600 m2
valmistuminen 2014
alkuperäinen rakennus Keijo Petäjä 1975

Nuorisokeskus
arkkitehdit Noora Aaltonen, Sisko Hovila, Tuuli Kassi, Maiju Suomi, Elina Tenho, Inari Virkkala
osoite #67, St. 2011, Kouk Khleang, Phnom Penh, Kambodža
laajuus 258 m2 + 132 m2 (terassit)
valmistuminen 2014

Aalto-yliopiston arkkitehtuuriopetus on uudistettu. Oppituolien välinen yhteistyö lisääntyy, professuurit on ryhmitelty uudelleen, ja herkkyys reagoida kulttuurin ilmiöihin kasvaa.


Kun Aalto-yliopiston
arkkitehtuurin laitos vuonna 2012 yhdistyi Taideteollisen korkeakoulun kanssa, oli välttämätöntä miettiä arkkitehtikoulutuksen yhteyttä muihin suunnittelu- ja taidealoihin sekä yhteisen opetuksen kehittämistä näiden kanssa. Aalto-yliopiston ja Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun (ARTS) synnyttämisen myötä arkkitehtuurinkin laitoksen toiminta on muuttunut aiempaa strategisemmaksi, tavoitteiltaan selkeämmäksi ja herkemmäksi reagoimaan kulttuurin ilmiöihin. Onneksi raportointi- ja indikaattoriajattelu ei kuitenkaan ole vienyt koulutuksen ydintä pesuveden mukana, vaan laadun mittarina ja laitoksen saaman rahoituksen perustana ovat nyt entistä voimakkaammin suunnitteluosaaminen ja arkkitehtuurin alan eteenpäin vieminen. Arkkitehtikoulutuksen laatua mitataan vastavalmistuneiden arkkitehtien teoilla ja menestyksellä.

Muutosvaihe antoi mahdollisuuden pohtia sitä, vastaako laitoksen toiminta tämän päivän vaatimuksia. Esimerkkejä toimintaympäristön muutoksista ovat monialaisen ja alojenvälisen toiminnan lisääntyminen, kestävä kehitys, digitalisaatio, yhteissuunnittelu eli co-design ja jakamisen kulttuuri. Arkkitehdin toimenkuva vaatii älykkyyttä, vuorovaikutustaitoja ja pikemminkin halua parantaa ja muuttaa maailman epäkohtia kuin olla tekninen suorittaja. Tutkintouudistuksen suunnittelun myötä alan kehittämisestä syntyi inspiroivaa keskustelua.

Otaniemen arkkitehtuurin laitoksen vahvuuksiksi on tunnustettu muun muassa maisema-arkkitehtuuri, julkisen rakentamisen perinne ja kilpailumenestykset sekä uutena ylpeydenaiheena puuarkkitehtuurin tutkimus ja koerakentaminen. Uudistamalla tutkintoa ja ryhmittelemällä professuurit uudella tavalla olemme pyrkineet tukemaan laitoksen vahvuuksia ja myös luomaan uusia toimintaedellytyksiä.

Yksi tutkintouudistuksen tärkeä sisältö oli yliopiston opetusalojen välisen yhteistyön ja opiskelijoiden valinnanmahdollisuuksien lisääminen. Yhteistyötä insinöörien kanssa on nyt enemmän kuin koskaan, ja yliopiston muiden taidealojen kanssa on paljon yhteisiä perusopintoja. Koulutusohjelmat ovat myös avanneet opetustaan muille sivuaineiden muodossa. Laitoksellamme on sovittu, että kaikki akateemiseen henkilökuntaan kuuluvat tekevät niin opetustyötä, tutkimusta kuin taiteellista suunnittelutyötä. Uusia opettajia ei valita vain tieteellisin tai taiteellisin perustein, vaan näiden yhteisvaikutuksena niin, että henkilön kyvyt ja sopivuus tehtävään arvioidaan tapauskohtaisesti.

Laitoksen professuurit järjestettiin viiteen ryhmään, joista jokaisessa on kolme oppituolia henkilökuntineen eli noin 10 ihmistä. Ryhmät tukevat arkkitehtuurin eri osa-alueiden sisäistä yhteistyötä. Mikään ei estä yhteistyötä myöskään fokusryhmien rajojen yli.

BASE-ryhmän muodostavat arkkitehtuurin perusteet, arkkitehtuurin historia ja rakennussuunnittelu – arkkitehtikoulutuksen perinteiset peruselementit. SPACE-ryhmässä (julkinen ja yksityinen tila) toimivat asuntosuunnittelu, yhdyskuntasunnittelu ja kaupunkisuunnittelu. Ryhmän oppituoleilla on yhteinen lehtorin virka ja kursseja on yhdistetty. Opiskelijat liukuvat harjoitustöissä luontevasti kaupunki-, kortteli- ja rakennusmittakaavojen välillä. SMART-ryhmään (The Art of Structures and Materials) on koottu teknisimmät oppituolit rakennetekniikka, rakennusoppi ja puuarkkitehtuuri. LAND-ryhmän muodostaa maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelman henkilöstö. Onnistuimme saamaan koulutusohjelmaan kolmannen professuurin.

Vanhojen professuurien uudelleenryhmittelyn lisäksi perustettiin kokonaan uusi fokusryhmä, johon saatiin kolme uutta professuuria. Tämä Ryhmä X keskittyy arkkitehtuurin uusien suuntien kartoittamiseen ja kehittämiseen. Professuurit ovat hyvinvointiarkkitehtuuri, joka edistää sosiaali- ja terveysalan rakentamista, palveluarkkitehtuuri, joka kehittää arkkitehtuuria yhteissuunnittelun ja arvonluonnin näkökulmasta kilpaillen esimerkiksi palvelumuotoilijoiden kanssa, ja kehittyvät suunnittelumenetelmät, jossa itse toimin. Ryhmä X:n tehtävänä on leikkimielisesti kyseenalaistaa muiden fokusryhmien toimintaa, vaikkakin se järjestää myös yhteisiä kursseja heidän kanssaan. Ryhmä X on tärkeässä roolissa laitoksemme alojen välisessä yhteistyössä, ja se toimii linkkinä myös yliopiston Digitaalisen suunnittelun laboratorion ADDLAB:in suuntaan.

Fokusryhmien yhteisöllisyyttä tuetaan tilaratkaisuilla. Kaikkien ryhmien vakituinen akateeminen henkilökunta sijoitettiin samaan huoneeseen, mikä saikin aikaan ennen kokematonta keskustelua ja yhteistyötä professuurien välillä. On ollut riemastuttavaa nähdä, että nykyään esimerkiksi kaupunkisuunnittelun ja yhdyskuntasuunnittelun väki usein juttelee keskenään. ark

Antti Ahlava on uudistuvien suunnittelumetologioiden professori Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella ja yliopiston vararehtori.

 

Näköislehti: Site Logic