5 / 2015 - kehärata, täydentyvä kaupunki

Tämän ajan suomalaisen kaupunkisuunnittelun ilmiöitä ovat täydennysrakentaminen ja raideliikenteen merkityksen kasvu. Täydentäminen tiivistää pala palalta sitä hajanaista kaupunkirakennetta, joka syntyi 1960- ja -70-lukujen lähiörakentamisen kaudella.

Uusi Kehärata aktivoi paikalliskeskusten rakentamista Vantaalla. ”Kehärata on aloittanut uuden vaiheen Vantaan kaupunkirakenteen kehityksessä”, arvioi kaupunkisuunnittelujohtaja Tarja Laine artikkelissaan. Lehti esittelee kolme Vantaan paikalliskeskusta. Kivistön keskusta on rakentumassa, lentoaseman viereinen Aviapolis hakee vielä muotoaan, ja Tikkurila täydentyy nykyistä urbaanimmaksi keskukseksi. Espoossa metron laajentuminen vetää rakentamista tulevien asemien läheisyyteen. Tapiolan keskusta tiivistyy vauhdikkaasti, ja lehti esittelee korttelin kokoisen täydentämisesimerkin. Suunnitelmat Tampereen asemanseudun ja Helsingissä Pohjolan toimitalon korttelin uudistamiseksi kuvaavat hyvin täydentymisen erilaisia tapoja ja suuruusluokkia. Yksittäisen arkkitehdin omaehtoinen suunnitelma Kallioon tuo esiin tiiviisti rakennetun kaupunginosan piileviä mahdollisuuksia ja vahvistaa sen ominaisluonnetta.

Kaupunkisuunnittelussa on eri aikoina luotu ihannekaupungin malleja, kaupunkiutopioita. Arkkitehti Marco Casagrande on hahmotellut teollisuusyhteiskunnan jälkeisen ajan kaupungin. ”Paracity on ihmisräme tai komposti, jossa eri orgaaniset tasot sekoittuvat keskenään agritektuuriksi. Periaatteessa se on high-tech-slummi.” Tutkija Mikko Mäki arvioi, että suomalainen valtakulttuuri on kaupunkitilan luomisessa sitoutunut askeettisuuteen. Tutkija puolustaa kaupunkitilan nautinnollisuutta. Lisäksi lehdessä pohditaan kriittisen arkkitehtuurin mahdollisuutta ja terveellistä rakentamistapaa.

Sisältö


Vantaan kaupunkisuunnittelujohtajan Tarja Laineen mukaan kehärata on aloittanut uuden vaiheen kaupunkirakenteen kehityksessä.

Kehärata on enemmän kuin osiensa summa. Viime kesänä käyttöön otettu rata yhdistää lentokentän halkoman, 210 000 asukkaan Vantaan yhdeksi kokonaisuudeksi ja luo mahdollisuudet sadalle tuhannelle uudelle asukkaalle ja työpaikalle. Se tuo sujuvat yhteydet lentokentälle koko Suomesta ja täydentää pääkaupunkiseudun poikittaisia raideyhteyksiä.

Kehärata on aloittanut uuden vaiheen Vantaan kaupunkirakenteen kehityksessä. 1950-luvulla Vantaa oli 15 000 asukkaan maalaiskunta ja kiinnostava aluerakentamiskohde. Vuonna 1961 Helsingin seutukaavaliitto laati rataverkkoon perustuvan ryhmittelykaavion, jonka avulla haettiin uusia rakentamisen alueita. Tämä oli vantaalaisen yleiskaavasuunnittelun alku. Martinlaakson rata syntyi Haaga–Vantaa-suunnitelman pohjalta, ja vuonna 1968 suunnittelupöydille ilmestyi sen jatkeeksi Marjarata. Rata kehittyi myöhemmin itää ja länttä yhdistäväksi Kehäradaksi, ja se linjattiin lopulta nykyiselle paikalleen vuoden 1992 yleiskaavassa.

Itse rataa alettiin suunnitella 2000-luvun alussa. Ensimmäisissä suunnittelukokouksissa tehtiin valinnat uusista kehittämisalueista. Ongelmia aiheuttivat laajojen savipohjaisten peltojen ylitys, pitkä tunneli – puolet 18 kilometriä pitkästä radasta kulkee maan alla – ja muutama liito-orava. Lentomelu rajasi asumiselle soveltuvia alueita. Radalle tehtiin ympäristövaikutusten arviointi ja asemakaava. Välittömästi sen jälkeen käynnistyi uusien alueiden kaavoitus.

Kehärata avaa mahdollisuuksia uudelle. Sen varrella on 11 asemaa, joista viisi on jo käytössä: Vehkala, Kivistö, Aviapolis, Lentoasema ja Leinelä. Vehkalan asema sijaitsee suuren työpaikkakeskittymän keskellä, ja kolmen aseman läheisyyteen tulee uusi asuinalue: Kivistöön ja Aviapolikseen molempiin noin 30 000:lle ja Leinelään noin 5 000:lle asukkaalle. Kivistön suunnittelu alkoi Marja-Vantaa-projektina, ja alueen ideakilpailu ratkaistiin vuonna 2008. Kivistön kaupallinen keskus palvelee koko pohjoista pääkaupunkiseutua. Aviapolis lentoaseman läheisyydessä muuttuu logistiikka- ja teollisuusalueesta asumista, työpaikkoja ja palveluita sisältäväksi urbaaniksi ympäristöksi. Kiinteistönomistajia haastetaan kansainvälisyyteen ja myös näyttämään se rakennushankkeissaan. Lentoasema liittyy entistä paremmin koko pääkaupunkiseutuun, mutta myös poikkeuksellisella tavalla Aviapoliksen kaupunkimaiseen ympäristöön. Leinelää alettiin suunnitella 2000-luvun alussa heti ratalinjauksen varmistuttua, ja vuonna 2006 alueesta järjestettiin Europan-kilpailu nuorille arkkitehdeille. Asemanseutujen lisäksi rakentaminen on vilkastunut kaikkialla Vantaalla, erityisesti Tikkurilassa ja Myyrmäessä.

Kehärata tekee mahdolliseksi joukkoliikenteen käyttöön perustuvan elämäntavan Vantaalla. Uusien alueiden keskustat voidaan rakentaa tiiviisti ja pysäköintipaikkojen määrä voidaan pitää kohtuullisena. Pyörällä ja kävellen on entistä helpompi liikkua. Kaupunkikeskusten työpaikat ja asukkaat luovat uusia mahdollisuuksia yrityksille ja palveluille. Pitkän yleiskaavaperinteen ja vahvoihin paikalliskeskuksiin perustuvan strategian ansiosta voimme puhua Vantaasta tulevaisuuden joukkoliikennekaupunkina. ark

Arkkitehti Tarja Laine on Vantaan kaupunkisuunnittelujohtaja.

 


Syyskuussa jaetun Finlandia-palkinnon saajan valitsi säveltäjä Kaija Saariaho. Palkinnon herättämä kiinnostus valtamediassa on ilahduttavaa. Huomion kiinnittäminen korkealaatuiseen suomalaiseen nykyarkkitehtuuriin olikin motiivina, kun Suomen Arkkitehtiliitto perusti nyt toisen kerran jaetun palkinnon.

Arkkitehtiliiton nimeämä esiraati valitsi finaaliin viisi rakennusta, joista palkintotuomari Saariaho valitsi voittajan. Pariisissa asuva säveltäjä keskittyi valinnassaan motivaatioihin hankkeiden takana sekä rakennusten käyttötarkoituksiin, sijaintiin ympäristössä ja käyttäjiin. Hänen mielestään kaikki viisi kohdetta olivat kiinnostavia ja niissä on paljon hyvin tutkittuja suunnitteluratkaisuja. ”Kaikki rakennukset olivat myös kauniita ja tyylikkäitä. Niinpä valintani oli lopulta kokonaisvaltainen – valitsin rakennuksen, joka miellyttää minua intuitiivisesti ja vastaa pyrkimyksiäni ja arvojani.”

Vahvimmin Saariahon vakuutti Puukuokka, OOPEAA Office for Peripheral Architecture -toimiston puukerrostalo Jyväskylässä. Saariahon mukaan se on ihmisläheinen ja uuteen ekologiseen rakentamiseen pyrkivä kokonaisuus. ”Talon pihapuoli aukeaa kohti läheistä metsikköä, ja portaikon suurista ikkunoista avautuu metsämaisema eri suuntiin. Kerrostalon viihtyisä rappukäytävä ja kodikkaat asunnot tuntuivat lupauksilta kohti uudenlaista, ihmisläheistä rakentamista.” Saariahoa miellytti erityisesti puurakennuksen akustiikka. ”Vierailu erään asukkaan kodissa ja hänen mielipiteensä puulla sisustetun asunnon ylivoimaisuudesta koskien juuri akustiikkaa ja viihtyvyyttä vakuuttivat. Itsekin tunsin intiimin ilmapiirin sisään astuessani.”

Puukuokassa yhdistyvät ne asiat, joita Saariaho arvostaa sekä arkkitehtuurissa että elämässä: ”Se on uskalias ja kunnianhimoinen työ, johon sisältyvät uuden rakennusteknologian tutkiminen, ihmisläheisyys, pyrkimys ekologisiin ratkaisuihin ja ihmisen elämänlaadun parantamiseen. Tunnen voivani allekirjoittaa sen tekijöiden esteettiset ja eettiset ratkaisut. Puukuokka on myös rakennus, jossa kaikilla aisteillani parhaiten viihdyin.”

Finlandia-palkitun rakennuksen suunnitteli arkkitehti Anssi Lassila. Miten hän suhtautuu palkintoon? ”Minulle palkinto merkitsee siirtymistä ammatilliseen aikuisuuteen. On tietysti myös hienoa saada tehdystä työstä tunnustusta.” 42-vuotias arkkitehti on perustanut toimistonsa jo 15 vuotta sitten ja ehtinyt suunnitella monenlaisia taloja. ”Se, että palkinto tuli asuinkerrostalon suunnittelusta, tekee siitä mielestäni erityisen. Suomessa tehdään paljon kohtuullisen laadukasta asuntoarkkitehtuuria, mutta harvoin se ylittää kansallisen ja kansainvälisen kiinnostavuuden rajan.”ark


Nykyinen suomalainen tapa rakentaa on kestämätön. Kirjoittaja vaatii muutosta. Kerrostalon tulee olla terveellinen, ympäristöystävällinen ja helposti ylläpidettävä.

Suomalainen nykyrakentaminen perustuu monimutkaisiin rakennekerroksiin ja tiiviisiin synteettisiin materiaaleihin. Se on uhka sekä ympäristölle että asukkaan terveydelle ja sijoitukselle. 1960-luvulta lähtien rakennuksia ei ole suunniteltu kestämään edes yhtä sukupolvea. Monimutkaisilla rakenneratkaisuilla tähdätään hetkelliseen suorituskykyyn ja halpoihin kertakustannuksiin. Siksi suomalaiset rakennukset ovat vikaherkkiä, toipumiskyvyttömiä ja alttiita mikrobivaurioille. Ne myös sisältävät ympäristölle haitallisia aineita, jotka purettaessa kertyvät ympäristöön. Nykyrakentamisen aiheuttamat terveyshaitat koskevat satojatuhansia suomalaisia. Rakennuksiin sidotun kansallisvarallisuutemme menetys mitataan sadoissa miljardeissa.


Tehokkuusharha

Miksi näin kestämättömään tilanteeseen on päädytty lain turvin, niin sanotun kestävän kehityksen nimissä? Siksi, että rakennusalalla kestävä kehitys on typistetty materiaali- ja energiatehokkuudeksi ja ympäristövaikutukset hiilijalanjäljeksi. Niinpä tehdään tiiviimpiä ja paremmin eristäviä seinärakenteita ja siirrytään lämmöntalteenotolla varustettuun koneelliseen tulo- ja poistoilmanvaihtoon, uusiin ”yhä vähemmän energiaa kuluttaviin” laitteisiin sekä niitä ohjaileviin tietojärjestelmiin. Siitä ei piitata, mistä kaikki nämä valmistetaan ja mitä ne edellyttävät pysyäkseen toiminnassa, toimivatko ne enää huomenna tai tarvitaanko niitä alun alkaenkaan. Pääosassa on tehokkuus. Ei se, mitä käytetään ja mihin käytetään, vaan miten tehokkaasti.

Tehokkuus ei kuitenkaan muuta suuntaa – ainoastaan nopeutta. Haitallisen jätteen kierrätyksen tehostaminen ei auta, sillä mikään ihmisen luoma suljettu kiertokulku ei lopulta ole suljettu. Muovi päätyy joko polttouunin kautta kasvihuonekaasuksi tai valtameriin ja sitä kautta lautasellemme. Kaupunkien tiivistäminen nykyisenlaisin rakennuksin ei sekään johda muuhun kuin tiivistettyyn ongelmaan; kertakäyttörakennuksista koostuvat kaupungit ovat riippuvaisia loppumattomasta kasvusta ja maan arvonnoususta, jolla kustannetaan jatkuva purkaminen ja uudelleenrakentaminen.

Hiilijalanjälki puolestaan saattaa vaihdella radikaalisti eri kertoimien mukaan, kun taas materiaalien fyysiset ominaisuudet pysyvät muuttumattomina. Vähähiilisempi vaihtoehto ei välttämättä ole vaarattomampi ympäristölle. Hiilijalanjäljen laskeminen voi olla hyödyllistä vain, jos aineen kiertokulkuun ja ylläpidettävyyteen liittyvät perusasiat ovat ensin kunnossa. Jos siis arkkitehti löytää itsensä vertailemasta pudotusvalikosta muovinpalaa ja puunpalaa samanarvoisina materiaaleina, on se merkki siitä, että monta paljon tärkeämpää kysymystä on jäänyt matkan varrella esittämättä.

Arkkitehti on pääsuunnittelija. Hänen tulisi hallita kokonaisuus. Kukaan ei tee sitä hänen puolestaan. Kuitenkin, jos arkkitehti tarkastelee ja vertailee vain yksittäisiä materiaaleille tai tuotteille annettuja lukuarvoja, tuo kokonaisuus hämärtyy. Pienet ja suuret käsitteet tulevat niputetuiksi yhteen: energiatehokkuus ja ekologisuus, hiilijalanjälki ja ympäristövaikutukset, määräystenmukaisuus ja oikeudenmukaisuus. Asioiden yhteismitoittaminen ei toimi kuin paperilla. Hiilijalanjälki ei voi kompensoida hengityselinsairauksia. Rakennusliikkeen voitto ei voi kompensoida sitä, että osakkeenomistajan omaisuus valuu tyhjiin. Ympäristönsuojelu nykyisenlaisin menetelmin tuhoaa ympäristön.


Uusi suunta

Onkin enenevässä määrin selvää, ettemme voi ratkaista ongelmia toisistaan erillään. Energiankulutuksen ongelmaa ei ratkaista puuttumatta kertakäyttöisyyteen, kertakäyttöisyyttä ei ratkaista puuttumatta harhaan loputtomasta kasvusta. Loputonta kasvua on vaikea kyseenalaistaa, ellei hyväksy perusasioita: maailman rajallisuutta ja aineen kiertokulkua. Ilmastonmuutos, talouskriisi ja homeongelma liittyvät toisiinsa. Arkkitehtuurikin nykyisellään on valitettavasti niiden välittäjäaine…

…välittäjäaine, johon juuri arkkitehdit voivat vaikuttaa. Kun myönnetään, että loputon kasvu on mahdotonta, kestämätöntä ja epätarkoituksenmukaista, on sillä merkittävä vaikutus koko tulevaan rakennettuun ympäristöön. 1960-luvulta lähtien vallinnutta elinkaariajattelua ja kertakäyttörakentamista on mahdotonta enää perustella. Ylläpidettävyys nousee kriteereistä tärkeimmäksi. Tulevaisuuden rakennuskannan arvojen tulee olla samat kuin kaikkein vanhimman, elinkaariajattelua edeltäneen rakennuskannan. Rakentamisen tulee jälleen olla teknisesti yksinkertaista ja ylläpidettävää sekä luonnonmukaisia ja loppumattoman runsaita materiaalivirtoja hyödyntävää. Vanhin rakennuskanta on elävänä osoituksena näiden arvojen toimintavarmuudesta.

Diplomityöni ”Tulevaisuuden kerrostalo” on reaktio nykyisen rakentamisen ongelmiin, ehdotus niiden ratkaisuksi ja keskustelun avaus. Tulevaisuuden kerrostalo perustuu kestäviksi, terveellisiksi ja ympäristöystävällisiksi todistettuihin materiaaleihin ja ratkaisuihin. Se ei siis sisällä lainkaan muovia, bitumia, booria, liimaa tai muita aineita, jotka ovat haitallisia päätyessään ympäristöön. Se on suunniteltu helposti ylläpidettäväksi ja korjattavaksi. Sen rakenne on yksinkertainen, ymmärrettävä ja vikoja sietävä. Tulevaisuuden kerrostalon 35 cm paksut teollisesti valmistetut massiivipuuseinät toimivat hirsiseinän tapaan samanaikaisesti kantavana, lämpöä eristävänä ja varaavana sekä kosteutta tasaavana ja hiilidioksidia läpäisevänä kerroksena. Lisäksi talossa on suodattamaton painovoimainen ilmanvaihto. Tulevaisuuden kerrostalo ei taivu nykyisiin rakennusmääräyksiin. Sen sijaan se näyttää suuntaa tuleville. ark

Lars-Erik Mattila on puuseppä ja arkkitehti, joka on kiinnostunut terveistä rakennustavoista niiden ikään katsomatta.

 


Avoin muoto mahdollistaa biourbaanin kaupungin. Modulaarinen organismi muuntaa teollisen kaupungin biologisesti kestäväksi.

Paracity on modulaariseen laminoituun massiivipuurunkoon perustuva kaupunkirakennejärjestelmä, primääristruktuuri, johon kaupunkilaiset itse rakentavat omat kotinsa, yhteisönsä ja viljelyksensä. Orgaaninen Paracity kykenee kasvamaan itsenäisesti kaupunkien jättömaille, kuten tulvatasangoille tai slummeihin. Itsenäisen biourbaanin kasvun mahdollistaa modulaarinen ympäristöteknologia, joka tuottaa syntyville yhdyskunnille niiden tarvitsemat sisäelimet. Paracity vastaanottaa, käsittelee ja muuntaa resursseiksi ympäröivän kaupungin tuottaman jätteen. Se toimii positiivisena akupunktioneulana saastuttavalle kaupungille.


Avoin muoto

Paracity noudattaa orgaanisessa kasvussaan avoimen muodon (Open Form) metodologiaa, jonka Oskar Hansen nosti esiin CIAMissa vuonna 1959 ja jota Svein Hatløy on 2000-luvulle asti kehittänyt. Siinä yhteisöt kasvavat spontaaneiden ja toinen toisiaan agitoivien suunnitteluratkaisujen kautta. Avoin muoto on käytännössä hyvin lähellä esimerkiksi taiwanilaista alku-urbaania tapaa rakentaa itseorganisoituvia ja usein epävirallisia yhdyskuntia. Nämä mikrourbaanit yhteisöt ovat paikallisen tiedon keskittymiä, mikä on myös Paracityn kasvuvoima. Paracity on paikallisen tiedon komposti, jonka energia ruokkii kaupunkiyhteisöjen syntymistä.

Paracity tarjoaa yhteisökehitykselle kasvualustan, johon kaupunkilaiset rakentavat itse omat inhimilliset tasonsa. Design ei pyri korvaamaan todellisuutta. Flesh is More. Primääristruktuuri koostuu joko 6 tai 3 metriä pitkistä liimapuupalkeista ja jäykistävistä CLT-levyistä. Palkit liittyvät toisiinsa puuliitoksin, ja kaupunkilaiset voivat halutessaan itse kasvattaa primäärirunkoa. CLT:llä on erinomaiset maanjäristyksen- ja palonkesto-ominaisuudet.

Paracity on alkujaan suunniteltu tulva- ja tsunamiriskialueille. Koko kaupunkirakenne seisoo CLT-tolppien päällä, ja vesi pääsee vapaasti nousemaan ensimmäiseen kerrokseen, joka on jätetty tyhjäksi. Kuivana aikana maantasokerros toimii asukkaiden yhteisenä olohuoneena ja tarjoaa puitteet taijille, meditoinnille, karaokelle, veneiden korjaukselle, yömarkkinoille ja muille spontaaneille kaupunkienergian ilmentymille.


Biourbanismi

Paracityn biourbanismi kasvaa osaksi luontoa – rakenne raunioittaa itse itsensä. Paracity on ihmisräme tai komposti, jossa eri orgaaniset tasot limittyvät ja sekoittuvat keskenään agritektuuriksi, jonka kehityksessä luonto toimii yhteistyöarkkitehtina.

Paracity elää ympäröivän kaupungin tuottamista materiaalivirroista. Jopa saastunut joki on voimanlähde tälle biourbaanille sisäelimelle. Paracity elää ympäröivän kaupungin kanssa samankaltaisessa symbioosissa kuin slummit: kaupunkinomadit puhdistavat staattista kaupunkia sen kuonasta. Paracityssä prosessia on ainoastaan tehostettu modulaarisella ympäristöteknologialla. Periaatteesa Paracity on high-tech-slummi.

Suunnitelmassamme Paracityn pilottikohteeksi Taipeissa käyttövesi ja viljelysten kasteluvesi puhdistetaan saastuneesta jokivedestä. Esipuhdistettu vesi pumpataan Paracityn kattotasanteille, missä se hapetetaan ja edelleen juurakkopuhdistetaan tarkoitukseen soveltuvia kasveja hyväksi käyttäen. Kattojen kasvukentiltä puhdas vesi valuu painovoimaisesti yhteisöpuutarhoille ja kaupunkiviljelyksille. Kaupungin pääenergianlähteenä toimii joen runsasravinteisilla tulvatasangoilla nopeasti kasvatettava biomassa.

Juurruttuaan tulvatasangoille ja saavutettuaan kasvussaan kriittisen massan Paracity ylittää Taipein 12-metrisen tulvamuurin, joka nykyisellään erottaa teollisesti rakennetun ihmisympäristön jokiluonnosta. Tulvamuuri jää teolliseksi reliktiksi Paracityn sisuksiin, mutta uusi orgaaninen kaupunkirakenne mahdollistaa teollisen kaupungin ja jokiluonnon kohtaamisen ja yhteiselon. Paracity toimii välittäjänä kaupungistuneen ihmisluonnon ja luonnon välissä.

Paracityn fragmentit ympäri Taipeita muodostavat kaupunkiakupunktuurin verkoston, joka säätää teollista kehitystä kohti orgaanista konetta. Se raunioittaa teollista kaupunkia ja pyrkii saattamaan sen osaksi luontoa, kohti ”kolmannen sukupolven kaupunkia”.


Kolmannen sukupolven kaupunki

Ensimmäisen sukupolven kaupunki on rakennettu ihmisyhteisö, joka elää välittömässä vuorovaikutuksessa luonnon kanssa ja on ympäröivästä luonnosta riippuvainen. Taipein hedelmällinen tulvatasanko on tarjonnut puitteet tiiviille asutukselle, joki on tuottanut ruokaa ja väylän liikkumiselle, ja tasankoa ympäröivät vuoret ovat suojanneet kaupunkia taifuunien suorilta iskuilta.

Toisen sukupolven kaupunki on teollinen kaupunki, joka elää näennäisen itsenäisenä, riippumattomana luonnosta. Itse asiassa luonto toimii haitallisesti mekaaniselle koneelle, esimerkiksi tulvat tuntuvat haluavan hajottaa koneen. Sen vuoksi Taipeihin on rakennettu tulvamuuri.

Kolmannen sukupolven kaupunki on teollisen kaupungin orgaaninen raunio. Symbioosit Taipein kollektiivipuutarhojen, kaupunkiviljelysten ja laittomien asuinalueiden sekä ympäröivän kaupungin välillä ovat kolmannen sukupolven kaupungin fragmentteja. Nämä alueet ovat kaupungin akupunktiopisteitä, jotka pureutuvat teollisen kuoren läpi kosketuksiin paikallisen tiedon kanssa. Kolmannen sukupolven kaupunki sitoutuu paikalliseen tietoon ja sitä kautta kasvaa osaksi luontoa.

Kaupunkiakupunktio on ekologisen kaupunkisuunnittelun teoria, joka yhdistää kaupunkisuunnittelua ja perinteistä kiinalaista akupunktiolääketieteen teoriaa. Lähtökohtaisesti se käsittelee kaupunkeja monitasoisina elävinä organismeina, joista se pyrkii määrittämään kuntoutusta vaativia alueita ja kokonaisuuksia. Paikalliseen traditioon sitoutuvat ja kestävän kehityksen mukaiset projektit toimivat akupunktioneuloina, jotka elvyttävät kokonaisuutta parantamalla sen osia.

Raunio on arkkitehtuurin katharsis, jossa ihmisen luomasta tulee osa luontoa. Raunio on teollisen kaupungin alitajuinen tavoite ja modernin ihmisen trauma. Taipei tarjoaa kehittyneen symbioosimallin, jossa mekaaninen kaupunki elää yhteiseloa epävirallisten asuinalueiden, kollektiivipuutarhojen, kaupunkiviljelysten ja kaupunkinomadien kanssa. Kaavoitus on jätetty puolitiehen, ja ihmiset ovat viimeistelleet kaupungin.

Paracity on kolmannen sukupolven kaupungin siemen. Modulaarinen biourbaani organismi kasvaa ihmisten tarpeiden mukaan ja raunioittaa ympäröivää teollista kaupunkia. Paracityn siemeniä alkaa itää Taipein sisällä nykyisissä kollektiivipuutarhoissa, laittomilla asuinalueilla, hylätyillä hautausmailla ja muissa rakentamattomissa pisteissä. Siemenet alkavat vaikuttaa ympäröivän kaupungin biologiseen kuntouttamiseen kaupunkiakupunktion keinoin. Näistä pisteistä Paracity levittäytyy kaupunkiin seuraten katettuja joki- ja kastelujärjestelmäuomia. Lopulta biourbaani organismi ja staattinen kaupunki saavuttavat biologisesti kestävän tasapainon ja siitä muodostuu kolmannen sukupolven kaupunki. ark

Marco Casagrande on arkkitehti ja kaupunkisuunnittelija, joka opettaa ja tutkii kolmannen sukupolven kaupungin ja kaupunkiakupunktion teoriaa.

 

Näköislehti: Site Logic