6 / 2017 - (suomalaisen) arkkitehtuurin tulevaisuus

Miltä näyttää tulevaisuuden Suomi kaupunkeineen? Suomen satavuotista itsenäisyyttä on juhlistettu pienesti ja suuresti. Uudessa lehdessä arkkitehdit suuntaavat katseen tulevaisuuteen. Tulevaisuuden kuvitelmat, toiveet ja pelot ovat kaikki mahdollisia, sillä tulevaisuus säilyy arvoituksena. Ennen tulevaisuuteen katsomista lehti luo katsauksen itsenäisen Suomen arkkitehtuurin taitekohtiin ja sen nykytilaan. Eri sukupolvien arkkitehdit kirjoittavat, miltä suomalaisen arkkitehtuurin tulevaisuus näyttää, onko suomalaista arkkitehtuuria olemassa, mihin suuntaa kehitys vie, miten talot ja kaupungit muuttuvat.

”2040-luvun kaupungit tulevat olemaan kiehtovia ja rikkaita paikkoja, joissa on mielenkiintoista elää.” (Mikko Summanen)

”Tulevaisuudessa voimme synnyttää rakennuksen kuten kasvin, joka tuottaa energiansa.” (Eero Lundén)

”Arkkitehtuurimme tulevaisuus on mielestäni paluussa eri taiteenaloja yhdistävään humanistiseen ajatteluun.” (Juhani Pallasmaa)

”Suomalaista arkkitehtuuria ei enää ole, eikä se ole edes merkitykselliseksi koettu asia.” (Anu Puustinen)

”Vaikka tekniikka kehittyy, ihmiset fyysiset mitat, tarpeet ja viehtymys psykologisesti viihtyisiin ja turvallisiin paikkoihin säilyvät samoina.” (Inari Virkkala)

Sisältö

Eri sukupolvien arkkitehdit pohtivat, miltä arkkitehtuurimme tulevaisuus näyttää. Toimitus pyysi kirjoittajia myös peilaamaan tulevaisuutta oman opiskeluaikansa tilanteeseen.


Kohtuuden vallankumousta odotellessa

Antti Karsikas

Opiskelin Oulun yliopistossa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen. Oli ennen kokematon nousukausi. Tulevaisuuden usko oli kova, ja kaikki maailman ongelmat oli ratkaistavissa hyvän arkkitehtuurin avulla. Kapitalismi, teknologia ja yksilöllisyys kukoistivat. Kaikki oli sallittua, mikä kääntöpuoleltaan oli toki jonkinasteista arvottomuutta. Ylettömyys oli täysin mahdollinen ja suositeltavakin suunnitteluperiaate. Sama ajan henki vallitsi Oulussakin, mutta suomalaisen arkkitehtuurin perinne, viisaat opettajamme sekä kulttuurimme syvä ydin – jonkinlainen varovaisuusperiaate – suojelivat meitä pahimmilta ylilyönneiltä.

Nyt huomaan ikävöiväni tuota aikaa, nuoruuttani ja kaikkivoipuuttani, kuten kai kaikki varhaiskeski-ikäisyyteen kypsyneet ikätoverini. Näin jälkikäteen, Georg Henrik von Wrightin ja Oswald Spenglerin sumentamin silmin, 2000-luvun alku saattoi toki olla länsimaisen kulttuurin viimeinen ponnistus, yritys tehdä vielä kerran jotain merkittävää. Mutta ei se nostalgisointia estä.

Maailma tuntuu kiehuvan. Epäilemättä sama tunne toistuu jokaisessa sukupolvessa, mutta olisiko tässä sittenkin jotain perää, juuri nyt. Ilmastonmuutos on sen syy; sodat, kansainvaellukset ja nouseva nationalismi seuraus.

Tekisi mieli lausua jotain sellaista kuin ”kestävän kehityksen mukaisella ja päästöt minimoivalla suunnittelulla ilmastonmuutos voidaan vielä voittaa”, mutta me kaikki tiedämme, että se olisi roskaa. Maapallon keskilämpötila tulee nousemaan, ja sillä tulee olemaan joko suuret tai vähän pienemmät maailmanlaajuiset seuraukset. Tai oikeammin, seuraukset voidaan jo nyt nähdä.

Tekisi mieli lausua myös jotain sellaista kuin ”Johdonmukaisesti ajatellen rakentaminen pitäisi lopettaa. Ihmisten pitäisi antaa kuolla sairauksiinsa, aliravitsemukseen tai sotiin, ja näin turvata ihmislajin säilyminen keinolla millä hyvänsä”. Mutta se olisi yhtälailla roskaa. Ehkä jossain määrin totta, mutta roskaa yhtä kaikki, romanttista haihattelua. Toimintasuunnitelmana se on siksi yhdentekevä.

Mitä jos maailma jatkaa radallaan kohti nationalistista oikeistolaisuutta, ja politiikan suunnan määrää se, joka saa valjastettua taitavimmin kansan alhaisimmat tunnot? Tai entä jos kansanvaellukset toden teolla alkavat ja päätyvät osaltaan myös Suomeen. Mitä tapahtuu suomalaiselle hyvinvointivaltiolle, tasa-arvon ihanteelle ja sekulaarille humanismille?

Maailma tuntuu kiehuvan.

Arkkitehtuuristahan tässä piti puhua.

Arkkitehtuuri on aina yhteiskunnan peili. Meillä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta ja jonkinasteinen yhtenäiskulttuuri on määritellyt arkkitehtuuria valtaosan itsenäisen Suomen 100-vuotisesta taipaleesta. Vain vähän liioitellen kaikki rakennukset ovat variaatioita samasta teemasta.

Suomalainen arkkitehtuuri on järkevää ja kohtuullista, melko usein myös vähän tylsää. Tehdään mitä pystytään, niillä resursseilla mitä käytettävissä on. Ei pröystäillä, tai jos pröystäillään, ei ainakaan niin, että se näkyisi. Tämä kaikki on hämmästyttävää ja herättää aluksi lievää masennusta mutta lopulta myös ihailua, ylpeyttä ja toivoa.

Paraskin suomalainen arkkitehtuuri perustuu samaan moraaliin. Hyvän ja huonon ero on intohimossa.

On täysin mahdollista, että maailma ajautuu edellä kuvattuihin myllerryksiin. Apatialle ei kuitenkaan pitäisi antaa periksi, vaikka se onkin houkutteleva elämänasenne. Vaikka ilmastonmuutosta ei täysin voidakaan enää torjua, voidaan asialle silti tehdä vielä jotain. On melkoinen ero, nouseeko maapallon keskilämpötila 2 vai 5 astetta.

Arkkitehtuurin täytyy olla intohimoista. Ei pitäisi rakentaa enää yhtään ”puolivaloilla” suunniteltua tai toteutettua taloa, siihen ei ole varaa. Rakenteiden pitää olla varmoja. Hylätään vikaherkät kerrokselliset rakenteet ja liikaa teknologiaan luottavat järjestelmät. Tehdään massiivirakenteita, mielellään puusta niin, että rakennuksista tulee suuri hiilinielu. Uusinta tekniikkaa – algoritmeja, robotiikkaa ja 3d-tulostimia – voisi hyödyntää rakenteiden ja tilojen optimoimisessa, kunhan pidetään huoli siitä, että työkalu pysyy renkinä.

Kaupungistuminen etenee kuin juna. Viimeistään nyt pitäisi opetella rakentamaan ihan oikeaa kaupunkia. Sisäisen tiivistämisen varaa on. Merkkirakennuksiakin pitäisi osata sijoittaa ja suunnitella muualle kuin puistojen keskelle. Suomalaisen kaupunkisuunnittelun taakkana on dogmaattinen tulkinta modernismista, mutta kyllä siitä eroon päästään, kun yritetään.

Kaupunkimaantieteilijöiden ja ekologien pitäisi pikimmiten päästä konsensukseen siitä, millainen kaupunkirakenne pelastaa maailman. Jos pientalot ja tehoton maankäyttö todetaan haitallisiksi, niiden rakentaminen pitää kieltää. Moni sitä itkisi, mutta niin itkee myös kolmivuotias karkkihyllyllä. Samalla pitää huomata, että kaupunki on pohjimmiltaan rahantekokone. Missä tehdään rahaa, siellä sitä kulutetaan. Ihminen ei vielä elä ykkösillä ja nollilla: kymppi Netflixiin ei estä lähtemästä viikonloppulomalle Pariisiin.

Ihmisen liha on heikko, ja on vaikea uskoa sellaiseen tulevaisuuteen, jossa valistus ja järki maagisesti ohjaisivat kaikki ihmiset elämään kestävällä tavalla. Sen sijaan esimerkiksi suolistobakteerimme ovat vahvoja. Tiedämme, että lihaa pitäisi syödä vain harvoin, mutta kuinka kertoa tämä bakteereille ja mielihyvähormoneille, jotka pistävät kuolan valumaan ihanan, kärvennetyn lihan äärellä.

Ei, kyllä tässä pakkoa tarvitaan, niin elintapojen kuin rakentamisen ja arkkitehtuurinkin saralla. On vastuutonta laskea tässä yksittäisten ihmisten kykyyn nousta vaistojensa yläpuolelle. Kaikkien on helpompi rajoittaa mielihalujaan, kun tietää muiden olevan samassa veneessä. Tässäkin mielessä meillä on onnellinen tilanne, sillä kollektiivisuus, pakko ja sääntely ovat meille varsin tuttuja.

Joka kuvittelee edellä kuvatun maailman onnettomaksi paikaksi elää, on väärässä. Ihmiset olivat onnellisia myös 100 vuotta sitten, niukkuudesta huolimatta.

Suomalaisella arkkitehtuurilla on maailmalle paljon annettavaa kohtuullisuuden, tarkoituksenmukaisuuden ja järjen saralla. Ei näillä eväillä pyramideja rakenneta, mutta juuri nyt sellaisia ei tarvitakaan. ark


Runoudella arkisiin käytäntöihin

Jenni Reuter

Arkkitehtuuri on aikamme arvojen ja ihanteiden rakennettu todellisuus, ja se on parhaillaan murrosvaiheessa. Arkkitehdin rooli yhteiskunnassa määritellään nyt uudelleen, sillä rajatun ja eristyneen työnkuvan on syytä laajentua. Arkkitehdeilla on mahdollisuus ottaa aktiivisesti kantaa ja tehdä yhteistyötä alueilla, joilla näkyvimpiä äänitorvia ovat markkinavoimat ja rakennusteollisuus. Arkkitehtien on siten poistuttava toisinaan mukavuusalueeltaan, mutta edelleen oman alansa asiantuntijoina.

Tähtiarkkitehtien uusi roolitus näyttää tältä:

Byrokratia-aktivistit ovat kaavoituksen ja lainsäädännön epäkohtien kyseenalaistajia, jotka nostavat kissoja pöydälle ja tekevät laaja-alaista yhteistyötä. Rakentaminen ja kaavoitus sisältävät nykymuodossaan useita kehitystä jarruttavia määräyksiä, joiden säätämisessä arkkitehdit ovat olleet passiivisia. Määräysten asiantuntemuksen puutetta ei ole korjattu edes tiedon lisääntyessä. Lainsäädäntöä on kehitettävä joustavammaksi ottamaan vastaan myös kokeellisia uudistusideoita normaalien käytäntöjen ohi.

Markkinoiden vallankumoukselliset vaikuttavat kysyntään siten, että tilaajille syntyy halu ja taito vaatia rakennetulta miljööltään laatua, sosiaalisesti oikeudenmukaisia rakenteita ja mahdollisuuksia, jotka ovat kaikille taloudellisesti saavutettavia. Nykyinen rakennusteollisuus tuottaa tasapäisyyttä ja vaihtoehdottomuutta kovaan hintaan. Markkinoiden vallankumoukselliset tulevat löytämään kaupankäynnin keinot myös aidosti kestävälle rakentamiselle.

Liikenne-esteetikot ovat tulevaisuuden liikenneympäristöjen arkkitehteja. Useimmat ihmiset viettävät suuren osan arjestaan liikenteen keskellä. Arkkitehdit, maisema-arkkitehdit ja muotoilijat kutsutaan apuun lähinnä siistimään yksityiskohtia. Kokonaisvaltaisempi, liikenteen esteettiseenkin rytmiin pureutuva suunnittelu on liikenne-esteetikkojen ominta alaa sekä kaupungissa että haja-asutusalueilla.

Materiaalinvääntäjät tekevät muiden asiantuntijoiden kanssa kehitystyötä terveellisempien rakennustapojen ja rakenteiden hyväksi ja edistävät myös yrittäjinä niiden käyttöä. Viimeisten 50 vuoden aikana käytetyt rakennusmateriaalit ja -tavat ovat tuskin kehittyneet, vaikka ne ovat osoittautuneet kaikkea muuta kuin kestäviksi tai terveellisiksi. Puurakenteiden uusimpia keksintöjä tai suurta tarkkuutta hyödyntäviä kokeellisia rakentamistapoja ei ole Suomessa otettu vielä käyttöön kuin poikkeustapauksissa.

Korjauskeksijät näkevät purettaviksi tuomituissa rakennuksissa mahdollisuuksia. Viidenkymmenen vuoden takaista purkuvimmaa perusteltiin normeilla ja rahalla: edellisen vuosisadan vaihteen talot olivat sopimattomia uusiin standardeihin ja kalliita korjata. Purkuvimma perusteineen osoittautui virheeksi, mutta se toistuu jälleen ja kohdistuu nyt aiemman purkuaallon aikana rakennettuihin taloihin vanhoilla selityksillä. Purkamisen tulisi olla viimeinen keino, jolla on vedenpitävät perustelut. Kaupunkisuunnittelijoiden, arkkitehtien ja sijoittajien tulisi nähdä purkamisen lisäksi mahdollisuuksia korjaamiselle ja käyttömuutoksille, vähintään purkurakenteiden uusiokäytölle. Rakennusten oletettu elinikä on palautettava ihmisikää pidemmäksi.

Paikannäyttäjät rationalisoivat kaupunkien sisä- ja ulkotiloja hyvinvoinnin ehdoilla, piilevien mahdollisuuksien löytämiseksi kaikkien saataville. Analyysityöhön he käyttävät perinteisten keinojen lisäksi algoritmeja ja keinoälysovelluksia.

Tunnenörtit lukevat sosiaalisia rakenteita, tunnelmia ja ilmapiirejä sekä niiden vaikutusta ja käyttömahdollisuuksia rakennetussa ympäristössä. Ulko- ja sisätilojen yhteis- ja vuorovaikutus muokkaa ratkaisevasti hyvinvointiamme. Se edellyttää entistä tiiviimpää ja dynaamisempaa yhteistyötä arkkitehtien ja maisema-arkkitehtien välillä.

Esittelykirurgit osaavat pureutua intohimoisesti arkkitehtonisiin ideoihin, visioihin ja unelmiin ja saattavat ne havainnolliseen muotoon. Nykyisin vain harvojen arkkitehtien kyvyt riittävät vaativien havainnekuvien ja -animaatioiden tekemiseen. Niihin erikoistuneet yritykset keskittyvät pinnan esittämiseen, eikä esittelyaineisto useinkaan tavoita suunnitelmien sielua.

Aikakuraattorit pohtivat oman taiteemme merkityksiä. Historiamme tuntee turhan harvoja kirjoittavia arkkitehteja, ja itsetutkiskelu näyttelyiden ja tapahtumien kautta on jäänyt jäsentymättömäksi. Useimmiten arkkitehtuurin analyysit jäävät taidehistorioitsijoille, jotka katselevat arkkitehtuuria ulkopuolisina. Tulevaisuudessa keskustelu ja teoreettiset pohdinnat arkkitehtien parissa saavat uutta puhtia.

Opetusidealistit luovat uudelle ajattelulle otollista maaperää eivätkä aja arkkitehdinalkuja yhteen muottiin. Tulevat arkkitehdit ymmärtävät vastuunsa, ottavat kantaa, ajattelevat ja toimivat vapaasti, tuntevat empatiaa ja hakeutuvat aktiivisesti vaikeimpien kysymysten pariin. Heillä on myös valmiudet ja halu tehdä aloitteita ilman tilausta. Kun opetustyön resursseja nyt karsitaan ja työn tavoitteita arvioidaan panos/tuotos-mittauksilla, on entistä tärkeämpää löytää aikaa tunteille, ajattelulle ja uuden tiedon etsimiselle. Löytämisen ilo on muutoksen lähde, joka käynnistyy luontevimmin ilman rajallisia tavoitteita.

Kaikki edellä mainittu ei tietenkään tarkoita, että meidän olisi lakattava olemasta tilan runoilijoita, visionäärejä perimmäisten tehtäviemme parissa. Työn tavat ja välineet muuttuvat vauhdikkaasti. Arkkitehtuurin merkityksen säilymiselle on oleellista, että ammattikuvamme kehittyy ja muuttuu nykyistä enemmän yhteistyöksi muiden asiantuntijoiden kanssa. Arkkitehtuurin kestävä tulevaisuus rakentuu pohjalle, jossa arkkitehdit tunnistavat sosiaalisen ja esteettisen vastuunsa sekä taiteelliset ja tekniset innovaatiot osana kulttuuria. Tanskalaisen arkkitehdin Dorte Mandrupin sanoin: ”Kaikki tekosi ovat julistuksia tavoitellusta elämän laadusta”. ark

 
Kaikki 16 puheenvuoroa lehdessä.

Antti Karsikas on alt Arkkitehdit Oy:n osakas
Jenni Reuter on professori Aalto-yliopistossa

Näköislehti: Site Logic