6 / 2014 - gösta, guggenheim, taidemuseot

Tänä vuonna yksityiset taidemuseot ovat nousseet Suomessa vahvasti esiin: Göstan uusi paviljonki avattiin Mäntässä, Amos Anderssonin uusia tiloja suunnitellaan Helsingin keskustaan, ja pieni Didrichsenin taidemuseo korjasi Viljo Revellin suunnitteleman rakennuksen ja esittelee nyt Edvard Munchin taidetta. Mediassa kaiken ylle on kuitenkin noussut Guggenheim Helsinki. Lehti esittelee finaaliin päässeet ehdotukset kommenttien kera. Ensivaikutelmiaan lausuvat kaupunkikuva-arkkitehti, Helsingin keskustakirjastokilpailun voittaja sekä kaksi arkkitehtuurin professoria. Guggenheim-keskustelu jatkuu myös yleisellä tasolla. Taidekriitikot Heikki Kastemaa ja Otso Kantokorpi sekä kaupunkitutkija Anja Kervanto Nevanlinna penkovat museohanketta, ylijäämätaidetta ja elitismiä. ”Museon rakentamisessa ei pitäisi olla kyse itsekkäistä pyrkimyksistä vaan yhteiskuntamme luovuuden vapaasta virtaamisesta”, kirjoittaa puolestaan Guggenheim Helsinkiin -yhdistyksen puheenjohtaja Rafaela Seppälä kolumnissaan. Toisenlaisessa valossa nykytaiteen, museon ja tilan vuorovaikutus tulee esiin taiteilija Olafur Eliassonin työstä kertovassa artikkelissa.

Göstan paviljonki kehittää puurakentamisperinnettämme hienosti. Barcelonalaisen arkkitehtiryhmän idea perustui jo kilpailuvaiheessa puun käyttöön, ja toteutuksen suunnitteluun löytyi yhteistyökumppaniksi pätevä suomalainen arkkitehtitoimisto. Taidemuseo esitellään ja arvioidaan laajasti. Göstan paviljongin tarina juontaa juurensa 1800-luvun lopulle, jolloin Gösta Serlachius teki ensimmäiset taidehankintansa. Teollisuuskonsernin johtajan taideharrastuksesta ja -kokoelmasta kertoo kokoelmapäällikkö Tarja Talvitien artikkeli. Mäntän heräämisestä taidekaupungiksi kirjoittaa kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi.

Sisältö

Guggenheim-keskustelu on virrannut mediassa vuolaana. Keskustelua jatkavat taidekriitikot Heikki Kastemaa ja Otso Kantokorpi sekä kaupunkihistorian ja eurooppalaisen kaupunkikulttuurin tutkija Anja Kervanto Nevanlinna. Alla yksi puheenvuoroista.

 

Guggenheim, ylijäämätaide ja elitismi
Otso Kantokorpi

Guggenheim Helsinki -hankkeesta on syntynyt niin valtava määrä tekstiä, että siinä alkaisi olla yhdelle graduntekijälle jo liikaa materiaalia. Poteroita on kaivettu ja taisteluväsymystäkin on jo ilmassa; itsekin kirjoitin ensimmäisen Guggenheim-tekstini jo liki neljä vuotta sitten (”Turhan museon kaipuu”, Ilkka 26.1.2011).

Keskustelu ei ole kaikin osin ollut hedelmällistä. Eri näkemysten edustajat tuntuvat arvioivan toistensa vasta-argumenttien motiiveita lähinnä omista oletuksistaan käsin. Esimerkiksi syytöksiä amerikkalaisvastaisuudesta on sinkoillut koko ajan. Väitän kuitenkin, että ne taidekenttämme toimijat, jotka suhtautuvat Guggenheimiin kielteisesti, suhtautuisivat aivan yhtä kielteisesti siihen, että Louvre yrittäisi haarakonttoreineen rantautua Eteläsatamaan. Abu Dhabissahan kilpaveikot yrittävät jopa samaan paikaan.


Tulevan museon – tai pikemminkin näyttelyhallin – sisällöistä ei juurikaan ole keskusteltu, ja tätäkin on jo pitkään ihmetelty. En pidä tätä kovinkaan olennaisena asiana. En usko, että kenelläkään on epäilyjä Guggenheim Helsingin mahdollisen organisaation kyvystä järjestää laadukkaita ja kiinnostavia näyttelyitä.

Oleellisempaa on se, minkälaisten instituutioiden avulla haluamme taide-elämäämme kehittää. Onko vau-arkkitehtuuri enää ylipäänsä kiinnostavaa ja onko se taiteen paikka? Vielä tätäkin tärkeämpää on kysyä, onko omistaminen olennaista taiteessa. Elitististyvässä taidemaailmassa yksityisen rahan valta on lisääntynyt koko ajan, ja pitkän porvarillisen kauden jälkeen olemme menossa kohti renessanssiajan mesenaattimaailmaa, jossa raha pehmeän sensuurin avulla sanelee myös taiteen sisältöjä. Suurten museoiden hallitukset täyttyvät miljonääreistä – jopa miljardööreistä. He tuppaavat olemaan myös taiteenkeräilijöitä. Kiitos lahjoituksista on usein iso näyttely, joka mogulin kokoelmista järjestetään. Näin kävi esimerkiksi kreikkalaiselle bisnesmiljonääri Dimitri Daskalopoulosille, joka istuu Guggenheimin säätiön hallituksessa ja jonka kokoelmista järjestettiin laaja näyttely Bilbaon Guggenheimissa vuonna 2011. Ihan varmasti sielläkin oli hyvää taidetta, mutta en haluaisi nähdä näyttelyitä sillä perusteella, että teokset omistaa joku henkilö. Mieluummin haluaisin nähdä ammattitaidolla kuratoituja näyttelyitä haastavista ja innovatiivisista teemoista.


Taide lisääntyy koko ajan, ja valitettavasti se myös kumuloituu. Taidetta kuskataan harvoin jätteenkäsittelylaitoksiin. Museoiden kokoelmat saavuttavat jossain vaiheessa tietynlaisen saturaatiopisteen, mikä tuottaa monelle teokselle tuomion pysyä pitkään piilossa. Tällaiset teokset ovat hyödyntämätön voimavara. Tuottavuusvaatimusten ja tulosjohtamisen aikakaudella on selvää, että paisuneiden ja usein liiketaloudellisesti tarkastellen liian huonoa tulosta tekevien organisaatioiden – kuten Solomon R. Guggenheimin säätiökin omien veroilmoitustensa mukaan kiistatta on – on laitettava kulttuurinen pääomansa paremmalle tuotolle. Tarjolla on sekä mittaamaton määrä ylijäämätaidetta että paljon poliitikkoja kiehtovia brändiarvoja.

Kuten totesin, Guggenheim Helsinki esittelisi varmaankin hyvää kansainvälistä taidetta. Guggenheimin vastustajia lyödään toisinaan myös nationalismikortilla. Aivan suotta. Koko taidekenttämme todennäköisesti rakastaa ja janoaa hyvää kansainvälistä taidetta. On jotenkin liian helposti unohtunut, että sitä on ja on ollut tarjolla suomalaisissa museoissa koko ajan – kannattaa tutkailla vähän tarkemmin vaikkapa Kansallisgallerian museoiden, Amos Andersonin taidemuseon, Espoon EMMAn, Porin taidemuseon ja Sara Hildénin taidemuseon ohjelmia. Guggenheimiltakin on lainattu teoksia useamman kerran.

Osa taiteesta saa epäilemättä ikuisen elämän museoissa, mutta toisin tarkastellen taide kuolee instituutioiden syleilyssä. Kiinteillä ja selvillä institutionaalisilla muodoilla on taidetta vaarantava taipumus häivyttää elämä näkyvistä. Orastava taide tapahtuu aina jossain muualla kuin hegemonisissa rakennuksissa, joihin se joutuu. Aikaa myöten siitä tulee jäänteenomaista, kuten kulttuurintutkija Raymond Williams toteaisi. Guggenheim keikkuu jo hegemonisen ja jäänteenomaisen rajamailla. Etsikäämme ja tukekaamme mieluummin orastavaa. Sitä voi perustella jopa tuotto-odotuksilla, jos haluamme vaihtaa kielilajia. ark

Otso Kantokorpi on helsinkiläinen taidekriitikko ja toimittaja.

Guggenheim-kilpailun tuomaristo etsi 1715 ehdotuksen joukosta kuusi finalistia. Toimitus kutsui neljä arkkitehtia kertomaan ensivaikutelmiaan jatkoon päässeistä töistä. Kommentoijat ovat Helsingin rakennusvalvontaviraston kaupunkikuvaosaston päällikkö Henna Helander, kaupunkisuunnittelun professori Panu Lehtovuori, ALA-arkkitehtien Antti Nousjoki sekä rakennussuunnittelun professori Pirjo Sanaksenaho.

Museon suunnittelu on arkkitehdille aina totuuden hetki. Hän tietää silloin suunnittelevansa jotakin pysyvää, josta voi jopa tulla kaupungin tunnusmerkki ja joka aina toimii yhteiskuntamme sielun – taiteen – näyteikkunana.

Museota suunnitellessaan arkkitehdilla on suuri kiusaus tuoda oma visionsa tilasta vahvasti esiin ja luoda huomiota herättävä rakennus, joka saattaa jättää taiteen varjoonsa. Tunnettuja esimerkkejä tällaisesta ovat Steven Hollin Kiasma, Søren Robert Lundin Arken Kööpenhaminassa sekä Benthem Crouwel -arkkitehtien suunnittelema Stedjelijk-museon laajennus Amsterdamissa.

Vaikeus on siinä, että arkkitehdin pitää pystyä luomaan tila, jossa taide saa ilmentyä mitä erilaisimmissa, jatkuvasti muuttuvissa muodoissa, maalauksista hologrammeihin ja äänimaisemista vesiputouksiin ja valtaviin teräsrakennelmiin. Museorakennus toimii ikään kuin taiteilijan kankaana, ja sen pitää pystyä muuntautumaan kameleontin tavoin. Jotkut arkkitehdit ovat tulleet tunnetuiksi siitä, että he nostavat taiteen esiin tekemällä arkkitehtuurista elegantin hienovaraista ja huomaamatonta. Hyvä esimerkki tästä on taidekeskus Mori Tokiossa, arkkitehteina Gluckman & Maynar. Samaan ryhmään kuuluu Renzo Pianon suunnittelema Beyeler-säätiön museo Baselissa. Nämä näyttelyrakennukset muuntuvat esillä olevan taiteen mukaan. Saman tyyppisiä ovat myös vanhemmat klassiset museorakennukset kuten Ateneum ja Lontoon Royal Academy of Arts. Ne kestävät aikaa ja kaikenlaista taidetta.

Frank Gehryn Guggenheim-museo Bilbaossa ja sen upea Richard Serra -sali ja Jeff Koonsin Puppy museon edustalla sekä Schmidt Hammer Lassenin ARoS-museo Aarhusissa ja Olafur Eliassonin upea sateenkaari-installaatio sen katolla ovat harvinaisia esimerkkejä vaikuttavista museoista, joissa arkkitehtuuri ja taide aidosti tehostavat toisiaan. Silti niissä on riittävästi hiljaisia tiloja, joissa taiteilijat voivat ilmaista itseään täysipainoisesti ja vapaasti.

Tila toimii taiteilijan muusana ja rohkaisee häntä näyttämään taitonsa. Sikstuksen kappeli sai Michelangelon luomaan yhden merkittävimmistä mestariteoksistaan, ja Frank Lloyd Wrightin Guggenheim-museo New Yorkissa inspiroi James Turrellia toteuttamaan Roden Crater -projektinsa.

Nykypäivän digitaalisessa maailmassa, jossa kuvat ja sosiaalinen media kilpailevat kaikkien huomiosta, museoiden arkkitehtuurilla on vielä yksi erittäin tärkeä tehtävä. Sen pitäisi inspiroida kävijöitä, kutsua heidät taideseikkailuun, tarjota jotain poikkeuksellista, jännittävää ja kenties elämää muuttavaa. Näin museoon saadaan jatkuvasti kävijöitä ja taataan näyttelyiden ja muun toiminnan menestyminen sekä museokauppojen, -kahviloiden ja -ravintoloiden riittävä myynti. Vain inspiroiva museo voi pysyä elinvoimaisena, toteuttaa tehtäväänsä menestyksekkäästi ja löytää tiensä ihmisten sydämiin.

Museon rakentamisessa ei pitäisi olla kyse itsekkäistä pyrkimyksistä vaan yhteiskuntamme luovuuden vapaasta virtaamisesta. Siten kaikki tähdet pääsevät loistamaan kirkkaina taivaalla. ark

Rafaela Seppälä on Guggenheim Helsinkiin -yhdistyksen puheenjohtaja.

Näköislehti: Site Logic