Uusin japanilainen arkkitehtuuri tekee heikkoudesta vahvuuden

Haastattelukokoelma avaa ajantasaisen näkökulman modernin Japanin arkkitehtuuriajatteluun.

Japani on 1800-luvun lopulta saakka ollut ehtymätön esteettisten ja filosofisten innoitteiden lähde eurooppalaiselle taiteelle ja arkkitehtuurille. Suhde on ollut idealisoiva ja eksotisoiva: kaukana idässä on ihmeellinen auringonnousun maa, jossa muotoilu on yhä turmeltumatonta, käsityöosaamista arvostavaa ja perinteitä kunnioittavaa ja jossa luontosuhde on kokonaisvaltaisen henkinen. Uusi kirja Communal Ecologies: Conversations with Young Japanese Architects avaa totuttua huomattavasti ajantasaisemman näkökulman modernin Japanin arkkitehtuuriajatteluun.

Ruotsalainen arkkitehti ja kirjoittaja Samuel Michaëlsson (s. 1988) esittelee yhdessä brittiläisen arkkitehtuurivalokuvaaja Marc Goodwinin (s. 1974) kanssa yhdeksän näkökulmaa siihen, mitä nuoren sukupolven japanilaiset arkkitehdit ajattelevat arkkitehtuurista ja ammattistaan. Haastatellut toimistot ovat dot, Ondesign, teco, Tsubame, Unemori, Nori, Kengo Sato, Ikimono ja Fuminori Nousaku. Haastatteluja kannattelevat Yosuke Tsugan, Shinichi Kawakatsun ja Thomas Daniellin esseet, jotka avartavat tietämystä japanilaisen arkkitehtuurin toimintaympäristöstä ja aatehistoriallisista kerrostumista. Nuoruus on kirjassa – kuten yleensäkin arkkitehtuurissa – suhteellista: vanhin haastateltava on syntynyt 1974, nuorin 1989. Vain yksi haastateltavista, teco-arkkitehtien Chio Konno (s. 1981), on nainen. 

Arkkitehdin sukupuoli – tai edes ikä – ei kuitenkaan ole kirjassa oleellista: keskeisimmiksi teemoiksi nousevat ihmisyys, yhteisöllisyys ja kyky tunnistaa rakentamisen ja suunnittelun reunaehdot yhä epätasapainoisemmassa ja kovemmassa maailmassa. Valokuvat eivät ole tavanomaista markkinointimateriaalia, vaan niillä on selkeä kerronnallinen tehtävä. Kamera vilkaisee kuin ohimennen kirjojen, pienoismallien, papereiden ja pahvinpalojen täyttämiä työhuoneita ja tallentaa nojallaan olevan polkupyörän tai avoimen oven kautta vilahtavan hahmon työn touhussa. Kuvitus tekee arkkitehdit eläviksi ja läsnäoleviksi.

Haastateltavat ovat yksituumaisia vuonna 2011 sattuneen Tōhokun maanjäristyksen ja tsunamin merkityksestä sukupolvikokemuksena ja kulttuurisena käännekohtana. Katastrofi teki näkyväksi energia- ja materiaalivirtojen pitkät ketjut, rakennusalan monimutkaiset verkostot ja Japanin talouden, politiikan ja demografian lohduttoman tilanteen. Lähes puolen miljoonan ihmisen evakuointihaasteen keskellä kansainvälisen arkkitehtuurilehdistön ihailemat formalistiset yhdenperheentalot alkoivat näyttää naurettavilta. Haastateltavat kuvailevat arkkitehtuurin uudistumisen välttämättömyyttä ja luonnon konkreettista, päivittäisessä elämässä läsnä olevaa tuhovoimaa. 

Kirja täydentää sveitsiläisen SA M -arkkitehtuurimuseon tuottaman, Viron arkkitehtuurimuseossakin nähdyn Make Do With Now: New Directions in Japanese Architecture -näyttelyn viestiä uuden sukupolven japanilaisarkkitehtien pyrkimyksistä tehdä arkkitehtuuria niistä lähtökohdista ja aineksista, joita kulloinkin on tarjolla. Kirja pysähtyy keskustelemaan arkkitehtuurista kuitenkin paljon syvällisemmin. Kyse ei ole omaan ihanteellisuuteemme sopivasti kierrätetystä epätäydellisyyden tai keskeneräisyyden grunge-estetiikasta vaan arkkitehtuurin tekemisen tarkoitusperien nollauksesta. 

Japanissa ei ole julkista tilaa pohjoismaisessa mielessä. Japanissa vanhempi sukupolvi uskoo yhä, että uusi on parempi kuin vanha. Japanissa rakennusten elinkaari on vain noin 25–30 vuotta. Uusi arkkitehtisukupolvi lukee Bruno Latouria, James J. Gibsonia ja Kengo Kumaa ja näkee, kuinka arkkitehtuuri on sosiokulttuurisesti kestävää vain, jos se liudentuu muodoltaan heikoksi. Tällainen arkkitehtuuri tavoittelee täydellisesti muotoillun tilakappaleen sijaan joustavia monipuolisten tilojen tarjoumia – edes hetkellisesti. Sen sijaan, että pohtisimme, millaista arkkitehtuurin pitäisi olla, kirja antaa esimerkkejä siitä, kuinka arkkitehtuuri voi tehdä jotain mahdolliseksi ja mitä arkkitehtuuri voi parhaimmillaan antaa.

Anni Vartola työskentelee arkkitehtuurin teorian vanhempana yliopistonlehtorina Aalto-yliopistossa.

Julkaistu lehdessä 2 – 2026 - Oulu