2 / 2019 - Koulutus ja tutkimus

Suomessa arkkitehtius ja arkkitehdin identiteetti on pitkään ollut jaettu kokemus, mutta viime vuosina ammatin ja työtehtävien kirjo on laajentunut. Kun työtehtävät ovat yhä vaativampia ja laaja-alaisempia, ei yksi arkkitehti ei voi enää hallita kaikkea. Esimerkiksi käytännön suunnittelutyön ja akateemisen tutkimuksen yhdistäminen on yhä harvinaisempaa.

Arkkitehtuurin, maisema-arkkitehtuurin, sisustusarkkitehtuurin tai kaupunkisuunnittelun ja -tutkimuksen opiskelun aloittaa Suomessa vuosittain noin 250 opiskelijaa. Kolme suomalaista arkkitehtikoulua kertovat numerossa toiminnastaan ja esiteltävänä on koulujen viimeaikaisia kiinnostavia projekteja, muun muassa opinnäytetöitä.

Artikkeleissa ja haastatteluissa pohditaan muun muassa tutkimuksen ja koulutuksen suhdetta sekä arkkitehtuurin alalla vallitsevia, kirjoittamattomia käytäntöjä, joihin olisi myös mahdollista vaikuttaa tietoisella identiteettityöllä alan muuttuessa joka tapauksessa: millaisia rakenteita ylläpidämme arkkitehtuurin kentällä esimerkiksi sukupuolen tai julkisuuskuvan suhteen? Esiteltävinä kohteina on koulutusrakennuksia päiväkodeista korkeakouluun.

 

Sisältö

Haastateltavana:

Matti Sanaksenaho, Oulun yliopisto
Pekka Heikkinen, Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu
Juho Rajaniemi ja Marleena Yli-Äyhö, Tampereen yliopisto

Arkkitehdintyön yhteiskunnalliselle merkitykselle asetetaan yhä suurempia odotuksia. Nykyinen ajatus arkkitehdista maailmanparantajana ei kuitenkaan ole yksinomaan positiivinen kehityssuunta, mikäli se ei määrittele uudelleen käsityksiä arkkitehtuurin tuotannosta ja työstä rakenteellisella tasolla.

Viime vuosina arkkitehdin ammattikuva on ollut huomattavassa murroksessa. Erilaisten näyttelyiden, julkaisuiden, koulutusohjelmien ja kollektiivien perustamisen myötä esiin on noussut uudenlainen käsitys arkkitehtuurin tuotannosta ja siitä, mikä on arkkitehtien sosiaalinen ja yhteiskunnallinen vastuu esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisessa. Toisaalta myös perinteisemmät, yksilöstä lähtevää luovuutta korostavat arkkitehtuurin koulutusmallit ja käsitteellistämistavat elävät edelleen yllättävän vahvasti. Vaikka harva puhuu enää suoraan mestariarkkitehdeista, niin erityisesti mediarepresentaatiot palkinnoista ja arkkitehtikilpailuista henkilöityvät toistuvasti toimistojen pääosakkaisiin tai nouseviin nuoriin ja poikkeuksellisen lupaaviin kykyihin. Mitä tapahtuu, kun nämä hyvin erilaiset näkökulmat törmäävät keskustelussa arkkitehtien yhteiskunnallisesta roolista?

Yhteiskunnallisempaa ja poliittisempaa näkökulmaa arkkitehtuuriin on peräänkuuluttanut erityisesti arkkitehtuuriteoreetikko ja -pedagogi Jeremy Till, jonka vuonna 2009 julkaistu Architecture Depends, poleeminen (itse)kritiikki arkkitehtuurin nykytilasta, aiheutti keskustelua erityisesti Ison-Britannian arkkitehtikunnassa. Yhteiskuntatieteellisesti painottuneen Sheffieldin yliopiston arkkitehtikoulussa pitkään työskennellyt Till sanoutuu jyrkästi irti arkkitehtuurin autonomiaa korostavista näkökulmista, joissa arkkitehdin ajatellaan olevan yhteiskunnallisten ristiriitojen yläpuolella. Autonomisen tradition mukaan arkkitehtuurin on saatava riittävä esteettinen vapaus suhteessa yhteiskuntaan ja politiikkaan, tai seurauksena on aina jonkinlainen esteettinen kompromissi. Perinteen juuret ulottuvat klassisesta 1800-luvun Beaux-Arts-taidekoulutusjärjestelmästä 1970-luvun arkkitehtuuriautonomiakeskusteluihin, joissa opettajien katsottiin olevan eräänlaisia vanhemman sukupolven syvällisemmän tiedon sekä ajattelun vaalijoita.

Autonomisessa perinteessä mielikuva arkkitehdista on usein miespuolinen henkilö, jolla on muun muassa syvällinen herkkyys luontoon ja kyky nähdä yhteiskunnallisten ristiriitojen ja poliittisten intressien yli. Samalla määritelmä tulee rajanneeksi ulos kaikki tähän muottiin sopimattomat, kuten myös esimerkiksi Despina Stratigakosin Where Are the Women Architects? -pamfletti (2016) tuo esille. Polemisoidessaan sitä, miten tällaiset usein tiedostamattomat taustaoletukset ohjaavat arkkitehtuurin opetusta, työtä ja niistä tuotettavia representaatioita, Tillin voi ajatella ennakoineen myöhempää, laajempaa keskustelua.

Taiteilijan autonomiaa ylläpitävän neromyytin purkaminen on eräs tämän hetken polttavimpia kulttuuripoliittisia kysymyksiä. Esimerkiksi #metoo-keskustelu on tuonut esiin, miten edelleen monia taiteelliseen työhön ja koulutukseen liittyviä yhteiskunnallisia epäkohtia ja autoritäärisiäkin piirteitä oikeutetaan mystifioimalla taidealat erityislaatuisiksi ja siten autonomisen aseman tarvitseviksi. Luovaan poikkeusyksilöön vetoaminen on nykyään kuitenkin harvoin suoraa. Pikemminkin se tapahtuu esimerkiksi mediassa usein esiintyvän tähtiarkkitehdin representaation kautta.

Tähtiarkkitehti ihanteena

Viime vuosikymmeninä paljon julkisuutta saaneet arkkitehdit kuten Norman Foster, Rem Koolhaas, Zaha Hadid sekä hänen toimistoaan nykyisin johtava Patrik Schumacher voidaan ymmärtää todisteina siitä, että poikkeuksellisen kiinnostava arkkitehtuuri on edelleen lähtökohtaisesti poikkeuksellisesti kiinnostavien luovien yksilöiden tuottamaa. Heitä eivät kahlitse esimerkiksi liian tiukat julkiset kaavoitus- ja rakennusmääräykset.

Englantilainen arkkitehtuuriteoreetikko Douglas Spencer esittää kiinnostavasti teoksessaan The Architecture of Neoliberalism (2016), että tällainen käsitys autonomiasta on lähtökohtaisesti uusliberalismin aikakauden tuote: arkkitehtuurin on oltava yhteiskunnallisista velvoitteista vapaata, ei ainoastaan sen itsensä, vaan myös yhteiskunnan vuoksi, sillä uusliberalismin mukaan vapaat markkinat määrittävät yhteiskunnallisen tasapainon. On siis yhteiskunnan edun mukaista, että poikkeuksellisen luovat yksilöt saavat toiminnalleen täysin vapaat kädet.

Ajatuksen on omaksunut myös Patrik Schumacher, joka on ehdottanut, että arkkitehtuuri, kaupunkisuunnittelu ja asuntotuotanto tulisi jättää kokonaan markkinoiden hoidettavaksi. Schumacherin mukaan näin suunnittelu olisi korkeatasoisempaa, mutta onnistuisi myös vastaamaan paremmin kaikkien yhteiseen etuun: esimerkiksi asuntojen hinnat määräytyisivät markkinoiden perusteella, minkä ”keinotekoiset julkiset säädökset” tällä hetkellä estävät.

Tanskalaislähtöinen Bjarke Ingels, kenties tämän hetken puhutuin arkkitehti, on Schumacherin tavoin hyvä esimerkki siitä, miten arkkitehtuurin autonomiaa perustellaan nykyisessä uusliberalismin kontekstissa vetoamalla kaikkien yhteiseen etuun. Ingelsin johtama BIG (Bjarke Ingels Group) -arkkitehtitoimisto näyttää päällisin puolin irtaantuvan tietyistä tähtiarkkitehtirepresentaatioon liittyvistä elitistisistä piirteistä. Toimisto ei esimerkiksi ylenkatso asuntosuunnittelua tai vähättele arkkitehtuurin vastuuta sosiaalisista ja ekologisista ongelmista. Kiiltävän tähtiarkkitehtuuriestetiikan kääntöpuolena kulkeekin aina kysymyksiä esimerkiksi siitä, miten arkkitehtuurin keinoin voidaan vastata ilmastonmuutokseen tai tehdä julkisista tiloista ihmisläheisempiä ja osallistavampia.

Eikö Ingels siis identifioidu pikemminkin maailmanparantajaksi kuin autoritääriseksi neroksi, jollaisina autonomian perinteestä nousevat tähtiarkkitehdit, esimerkiksi Frank Gehry, usein kuvataan? Tavallaan kyllä, mutta juuri tässä ristiriidassa on yksi syy Ingelsin menestykseen. Nykytaloudessa arvo syntyy tuotteiden valmistamisen sijaan innovaatioista ja suunnittelusta. Tällaiselle arvon luomiselle on välttämätöntä käydä jatkuvaa rajankäyntiä myös taloudelle usein täysin päinvastaisten näkökulmien kuten vastakulttuurin ja kapitalismikritiikin kanssa.

Olipa kyseessä Piilaakson startup-yrittäjä tai yhteiskuntakriittinen taiteilija, menestyminen perustuu siihen, kuinka taitavasti talouskasvun ja sen kritiikin välissä pystyy tasapainottelemaan. Juuri tässä Ingels on onnistunut, kuten esimerkiksi Kaspar Astrup Schröderin dokumentti Big Time (2017) osoittaa. Dokumentti seuraa Ingelsin työskentelyä ristiriitaisten tavoitteiden paineessa. Ingels käy kulttimainetta nauttivalla Burning Man -festivaalilla, puhuu pyöräilyn sekä yhteisöllisten tilojen puolesta, voittaa merkittävimmät kilpailut Manhattanin uusista pilvenpiirtäjistä ja laajentaa toimistonsa siinä sivussa globaaliksi jätiksi. Dokumentissa näytetään, kun Ingels menee päänsärkyjensä vuoksi aivojen magneettikuvaukseen, jossa ei onneksi löydy mitään vakavaa. Tämä tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden pohtia kliseisesti sitä, löytyykö poikkeuksellisen luovan yksilön aivojenkin koostumuksesta merkkejä poikkeuksellisesta neroudesta.

Ingels vaikuttaa olevan päivitetty versio arkkitehtinerosta. Poikkeuksellisen luova yksilö sekä jatkaa suurten mestareiden jalanjäljissä että leikittelee vaihtoehtokulttuurilla. Poikkeusyksilö voi olla samanaikaisesti sekä eettisistä ja ekologisista kysymyksistä kiinnostunut maailmanparantaja että suunnitella nykyjuniin verrattuna kuusinkertaisella nopeudella liikkuvaa, maailman ensimmäistä Hyperloop-junajärjestelmää lähes keinoja kaihtamatta kasvavien Dubain ja Abu Dhabin välille.

Lue koko artikkeli printtilehdestä. 

Aleksi Lohtaja (s.1990, YTM) työskentelee väitöskirjatutkijana Jyväskylän yliopistossa. Hänen tutkimuskohteitaan ovat muun muassa arkkitehtuurin poliittisuus, utopiat ja luovan työn kulttuuripolitiikka.  

 

arkkitehdit Alt Arkkitehdit/ Antti Karsinas, Ville-Pekka Ikola, Tuomas Niemelä, Kalle Vahtera, Arkkitehtitoimisto Karsikas/ Martti Karsikas
sijainti Peuranpolku 3
laajuus 6 165 m2
valmistuminen 2018

valokuvat Ville-Pekka Ikola, Mikko Auerniitty
haastateltavana Antti Karsikas

Näköislehti: Site Logic