2 / 2014 - alvar aalto, korjaaminen

Suojelemmeko Aallon hengiltä? Näin kysyy Aalto-tutkija Eeva-Liisa Pelkonen. Hän varoittaa turhasta sterilisoinnista ja rakennusten autioittamisesta museokäyttöön. Liian pitkälle viety rakennussuojelu saattaa historian muistamisen sijaan aiheuttaa muistinmenetyksen. Yalen yliopistossa Yhdysvalloissa professorina työskentelevä Pelkonen pohtii kriteereitä, jotka asettavat Aallon rakennukset ylitse muiden uhanalaisten kohteiden. ”Aalto suunnitteli rakennuksensa ensisijaisesti käyttäjä mielessään. Antakaamme niiden siis olla täynnä elämää!” Myös arkkitehdit Sirkkaliisa Jetsonen ja Jonas Malmberg tarkastelevat Aallon rakennusperintöä ja sen merkitystä nykypäivälle.

Modernismin historiaa katsellaan eri näkökulmista – muun muassa italialainen professori Silvia Micheli kirjoittaa ”Turun arkkitehdista” Erik Bryggmanista ja hahmottaa hänen rooliaan suhteessa Aaltoon. Elokuvaohjaaja Jari Halonen kritisoi modernismia ja sanoo, ettei arkkitehtuurin ei aina tarvitsisi luoda vain selkeyttä, etenkään Suomessa, missä on tilaa. ”Traditiomme mukainen estetiikka on kylmää ja luotaantyöntävää. Voisi kysyä, kuinka paljon onnea jollekin on tuonut Alvar Aallon talo?”

Numero esittelee modernin arkkitehtuurin korjauksia. Aallon uran alkuvaiheen merkkiteoksiin kuuluva Viipurin kirjasto ja hänen punatiilikauteensa kuuluva Kulttuuritalo on korjattu huolellisesti. 1960-luvun tulevaisuususkoa huokuva tamperelaiskoulu Sampola on uudistettu taidelukioksi. Hankolainen jugend-hotelli, joka ”modernisoitiin” 1960-luvulla, on nyt korjattu alkuperäistä arkkitehtuuria kunnioittaen.

Sisältö

Kolme asiantuntijaa katselee Alvar Aallon rakennusperintöä eri näkökulmista. Sirkkaliisa Jetsonen ja Eeva-Liisa Pelkonen ovat kirjoittaneet Aallosta kirjoja, ja Jonas Malmberg työskentelee Alvar Aalto -säätiön rakennusperintöyksikössä. Ohessa Pelkosen artikkeli.


Suojelemmeko Aallon hengiltä?
Eeva-Liisa Pelkonen

Kuultuaan Alvar Aaltoa käsittelevän luentoni pari vuotta sitten eräässä keskilännen yliopistossa, kuuluisa amerikkalainen arkkitehtuurin historian ja teorian professori esitti minulle kysymyksen: “Onko jokainen Aallon rakennus säilyttämisen arvoinen?” Kysymys yllätti minut täysin; olenhan aina pitänyt itsestään selvänä, että Aallon kaltaisen mestarin työt ovat suojelun arvoisia ja että jokseenkin kaikki arkkitehdit ja varsinkin arkkitehtuurin historioitsijat olisivat kanssani samaa mieltä.

Keskustelun edetessä pystyin asettamaan kysymyksen laajempaan asiayhteyteen. Professorin mielestä Aalto selvästi edusti kaikkea sitä, mitä hän halveksi viime vuosisadan arkkitehtuurikulttuurissa: liiallista keskittymistä länsimaiden kulttuuriperimään yhdistettynä kansallisten arkkitehtuuriaarteiden kultinomaiseen palvontaan. Professori tuntui rivien välissä viittaavan siihen, että globaalista historiallisesta näkökulmasta rakennussuojelua voi pitää varsin rajallisen kulttuurinäkemyksen vaalijana. Maailma on täynnä historiallisia kohteita, joista kukaan ei välitä! Mitkä ovat siis ne kriteerit, jotka asettavat Aallon rakennukset ylitse muiden uhattujen kohteiden?

Voi olettaa, että professori kyseenalaisti myös koko mestariteos-käsitteen, joka hänen mielestään on edesauttanut sitä, että pääosa arkkitehdeista sulkee silmänsä suurilta sosiaalisilta ja poliittisilta ongelmilta. Miksi esimerkiksi välittää Ludwig Mies van der Rohen Villa Tugendhatin säilyttämisestä, kun maailma on täynnä ihmisiä, joilla ei ole edes kattoa päänsä päällä! Rakennussuojelua voi ylipäätänsäkin syyttää materiaalisten ja esteettisten arvojen painottamisesta yhteiskunnallisten näkökohtien kustannuksella. Mestariteosten korjausta voi näin ollen kritisoida paitsi länsimaisen maailmankuvan ylläpitäjänä, myös elämälle vieraiden arkkitehtonisten objektien tuottajana. Arkkitehtuurille käy helposti samoin kuin kesän marjoille, jotka pakastetaan: normaali ikääntymisprosessi pysähtyy. Korjattu rakennus näyttää helposti siltä, kuin se olisi juuri rakennettu eikä kukaan olisi sitä vielä käyttänyt.

Minut kysymyksellään yllättänyt professori ei suinkaan ole ainoa eikä ensimmäinen, joka on kritisoinut rakennussuojelua. Kirjassaan Architecture and Disjunction (1996) arkkitehti Bernard Tschumi muisteli haikeasti vierailuaan Le Corbusier’n Villa Savoyessa ennen sen peruskorjausta: “He jotka vuonna 1965 vierailivat rapistuneessa Villa Savoyessa, varmasti muistavat alakerran komeron rappeutuneet, virtsalla ja ulosteella liatut ja graffiteilla sotketut seinät. Ei ole siis mikään yllätys, että seuraavina kuukausina kampanja rakennuksen suojelemiseksi yltyi ja lopulta onnistui.”1 Tchumi suree samassa yhteydessä, kuinka rakennuksen korjaus tuhosi siitä elämän, oli se sitten ollut kuinka säädytöntä tahansa.

Rem Koolhaas jatkoi samantyyppistä kritiikiä näyttelyllään “Cronocaos,” jonka hän kuratoi Shobei Shihamatsun kanssa vuonna 2004. Näyttely kritisoi rakennussuojelijoita, jotka pakkomielteisesti taistelevat mestariteosten suojelemisen puolesta ja joiden työn tuloksena syntyy steriilejä rakennuksia ja ympäristöjä. Ne palvelevat lähinnä varakasta väestöä ja kansainvälistä turismia välittämättä paikallisten asukkaiden tarpeista tai rakennuksen historiallisista ja muistoarvoista. Tyylilleen uskollisena Koolhaas toi esille rakennussuojelullisen paradoksin: liiallinen historiallisten kohteiden suojelu johtaa usein historian unohtamiseen. Historian muistamisen sijaan rakennussuojelu saattaa aiheuttaa muistinmenetyksen.

Viipurin kirjaston (1935) monivuotinen korjausprojekti on monessa mielessä tämän taudinkuvan kirkuva esimerkki. Liisa Robertsin dokumentti “What’s the Time in Vyborg?”, joka esitettiin Whitney Biennalessa vuonna 2004, osoitti loistavasti, miten sekä suomalaiset että venäläiset toimijat syyllistyivät historiallisen muistin menetykseen. Yhdessä kohtauksessa seurataan suomalaista eläkeläisryhmää, jonka venäläisellä opastytöllä ei ole aavistustakaan siitä, että Viipuri kuului ennen toista maailmansotaa Suomelle, saati siitä, mikä merkitys Viipurin kirjastolla ja Alvar Aallolla on kansalliselle identiteetillemme. Dokumentin suomalaisryhmä taas on suhtautumisessaan Viipurin kirjastoon ja koko menetettyyn Karjalaan juuttunut 1930-luvulle, mikä estää heitä ymmärtämästä, että samat paikat olivat saaneet uuden merkityksen uusien asukkaiden elämässä. Haluamme tai emme, karvas totuus kuitenkin on se, että rakennus ja maa, jolle se on rakennettu, ovat olleet Neuvostoliiton ja Venäjän hallussa jo 70 vuotta! Suomalaisten muistinmenetys on osaltaan venäläisten omaa syytä: Karjala oli pitkään vierailukiellossa ja eli suomalaisten mielissä pääsiallisesti vain muistikuvien ja vanhojen valokuvien voimin. Kirjaston kohtalon epäselvyys johti useissa Aalto-kirjoissa esitettyihin huhuihin sen tuhoutumisesta.2

Suojeluprojektin alkaessa kirjasto osoittautui varsin huonokuntoiseksi. Neuvosto-aika oli kohdellut rakennusta huonosti – vuotava katto ja puuttuvat ikkunat olivat tehneet tehtävänsä. Neuvostoliiton romahduksen aikoihin rakennus ei ollut enää moneen vuoteen toiminut kirjastona. Tehdyissä muutos- ja korjaustöissä oli hävitetty arvokkaita yksityiskohtia, kuten esimerkiksi akustinen kattoverhous ja ulko-ovet vetimineen. Uusinta korjausta voi verrata monelta osin kuolleista herättämiseen. Rakennuksen palauttamisella 1930-luvun loistoonsa oli selvästi myös poliittinen viesti.

Monissa muissakin viime aikoina korjatuissa Aallon rakennuksissa on jouduttu tasapainoilemaan menneisyyden ja nykypäivän realiteettien välillä. Esimerkiksi Kansaneläkelaitoksessa (1956) vieraili aikoinaan päivittäin satoja asiakkaita, mutta nykyisin asiat hoidetaan Internetissä. Rakennuksen keskellä sijaitseva suuri kattoikkunallinen sali oli aikoinaan täynnä neuvontakoppeja, mutta nykyään se on pääosin tyhjänä. Rakennusta ovat kohdanneet monet muutkin toiminnalliset muutokset sitten 1950-luvun. Rakennuksen takana sijaitsevat terassoidut puutarhat olivat alun perin julkisessa käytössä mutta nykyään porttien takana. Alun perin rakennuksessa työskenteli noin 700 ihmistä; nykyään työntekijöitä on vain muutama sata. Kaiken kaikkiaan rakennus, joka aikoinaan oli täynnä elämää, toimii tänä päivänä lähinnä arkkitehtinsa monumenttina.

Maison Louis Carré (1959) ja Riihitien talo (1936) jakavat saman kohtalon. Asuinkäytön loputtua rakennukset toimivat lähinnä kansainvälisen arkkitehtuuriturismin kohteina. Tämä pakottaakin kysymään: minkä vaalimisesta on oikeastaan kysymys näiden rakennusten suojelussa? Onko rakennussuojelun tehtävä tällaisessa tapauksessa vain henkilökultin varassa toimivan arkkitehtuuriturismin ylläpitäminen, vai onko rakennuksilla vielä mahdollisuus osallistua normaaliin elämään?

Paras tapa säilyttää rakennus on pitää se käytössä ja tarpeen tullen mukauttaa se uuteen käyttöön. Pitkän aikavälin näkökulmasta arkkitehtuurihistorian merkkirakennukset ovat harvoin juuttuneet yhteen aikakauteen tai toimintaan. Esimerkiksi Pantheon ei olisi säilynyt meidän päiviimme asti, ellei sitä olisi aikoinaan muutettu kirkoksi. Vierailin vuosi sitten Sisiliassa Siracusan katedraalissa, joka on toiminut monen uskontokunnan pyhättönä 3000-vuotisen olemassaolonsa aikana. Ensin se oli kreikkalainen temppeli, sitten moskeija ja nyt kirkko. Kukin isäntä on eri aikakausina lisännyt rakennuksen arkkitehtuuriin jotakin. Tyylien kirjo – rakennuksessa kohtaavat klassinen, islamilainen, romaaninen ja barokkiarkkitehtuuri – tekevät katedraalista ainutlaatuisen.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että kaikki Aallon rakennukset tulisi mahdollisuuksien mukaan säilyttää. Ne ovat kaikki esimerkillisiä ja niistä voi oppia paljon. Itse rakastan käydä niin monessa kuin suinkin voin aina Suomessa vieraillessani – rakennusten tilantuntu saa minut aina onnelliseksi. Tarkoitukseni on yksinkertaisesti varoittaa liiallisesta sterilisoinnista ja rakennusten autioittamisesta museokäyttöön. Toisin kuin monet aikalaisensa – esimerkiksi Le Corbusier – Aalto suunnitteli rakennuksensa ensisijaisesti käyttäjä mielessään. Antakaamme niiden siis olla täynnä elämää!

1 Bernard Tschumi: Architecture and Disjunction. MIT Press, 1994. s. 73. Kirjoittajan oma käännös.

2 Tämä harhaanjohtava tieto julkaistiin ensimmäisen kerran teoksessa Karl Fleig: Alvar Aalto. Complete Works. Artemis, 1970–1978 ja myöhemmin teoksessa Malcolm Quantill: Alvar Aalto. A Critical Study. Schocken books, 1983.

Eeva-Liisa Pelkonen on filosofian tohtori ja arkkitehtuurin professori Yalen yliopistossa New Havenissä.

 

arkkitehdit Marja-Riitta Norri, Irma Verhe, Ilkka Andersin, Reeta-Maria Laine, Tuuli Kassi
osoite Torikatu 2, Merikatu 1, Hanko
laajuus 2 665 m2 + 2 420 m2
valmistuminen 2012 (uudisrakennus 2011)
vanha rakennus Lars Sonck 1900

arvio Miia Perkkiö

Kuvissa alkuperäinen hotelli 1900, hotelli Regatta ennen korjausta ja korjauksen jälkeen 2012 sekä uusi asuinrakenus 2011.

Ohjaaja Jari Halonen, jonka uusin elokuva ”Kalevala – Uusi aika” tuli teattereihin viime syksynä, ei pelkää provosoida. 1980-luvun näyttelijäopiskelijana hän ravisteli teatteri-instituutiota, nykyisin hän haluaa herättää ihmiset sisäiseen todellisuuteen.

”Tila sinänsä ei merkitse minulle mitään. Seinien merkitys on vain suojata katseilta ja kylmältä. Jos tuijottelee seiniä, vallanpitäjien mahtipontisia voimannäytteitä, ihmisyys on käsitetty väärin. Ihmisyys on elämässä, ihmisessä, ei rakennuksissa. Puhtaimmillaan elämä on luonnossa.

Koti on paikka, jossa nukutaan ja syödään, mutta monissa kulttuureissa se on myös paikka yhteisöllisyydelle. Huone, jossa on paksuja mattoja, pehmeitä muotoja ja iloisia värejä, toivottaa tervetulleeksi ja kutsuu luokseen, viettämään aikaa yhdessä. Kun astuu tilaan, jossa on valkoiset seinät, kopisevat lattiat ja televisiota kohti suunnattu designsohva, kysyy itseltään: ”Mihin uskallan istua, olenko tunkeilija?”

Modernistinen arkkitehtuuri on edesauttanut eriytymistämme yhteisöstä. Kalseat, esteettisesti ja henkisesti kylmyyttä huokuvat kodit ovat vaikuttaneet siihen, että emme enää kyläile. Länsimainen rationaalisesti järjestetty arkkitehtuuri on omalta osaltaan synnyttänyt meille kaaoksen pelon. Pelätään, että elämä on sotkussa, jos on sotkuista. Suomessa, missä on tilaa ja kaikki on muutenkin hyvässä järjestyksessä, arkkitehtuurin ei tarvitse pelkästään pyrkiä luomaan selkeyttä. Tarvitsisimme lämmintä ja kutsuvaa, mutta traditiomme mukainen estetiikka on kylmää ja luotaantyöntävää. Voisi kysyä, kuinka paljon onnea jollekin on tuonut Alvar Aallon talo?

Elokuvataiteessa tilan estetiikka on fantasiaa. Sillä on toissijainen merkitys tai vain viihdearvo. Elokuvan todellinen idea on synnyttää jotakin sisäistä, puhutella katsojaa. Samoin on arkkitehtuurissakin. Joissakin tiloissa vain on kauneutta, magnetismia. Ne kutsuvat ja inspiroivat, parhaimmissa sydän lepää. Sellaisissa tiloissa minä viihdyn."

kuvitus Tuomas Kärkkäinen

Näköislehti: Site Logic