2 / 2015 - nieto sobejano, puhetta kritiikistä

Madridilainen arkkitehtipariskunta Fuensanta Nieto ja Enrique Sobejano tunnetaan etenkin hienojen museoiden suunnittelijoina. Parhaillaan työn alla on muun muassa Arvo Pärt -keskus Viroon. Nieto ja Sobejano palkittiin tänä vuonna Alvar Aalto -mitalilla tunnustuksena merkittävästä arkkitehdin työstä. Heille tärkeitä teemoja ovat maisema, geometria, kattomaisema ja valo. Mitalistit kirjoittavat lehdessä työnsä lähtökohdista. He kertovat myös muistoistaan Suomeen suuntautuneilta arkkitehtuurimatkoilta. Alvar Aallon talojen tilallinen runous on tehnyt heihin suuren vaikutuksen. Arkkitehti Juha Ilonen kuvaa artikkelissaan Nietoa ja Sobejanoa arkkitehtuurin arkeologeiksi.

Designmuseon kevään näyttely nosti ensimmäistä kertaa esiin 1980-luvun, joka oli suomalaisen postmodernismin vuosikymmen kuvataiteessa, muotoilussa ja arkkitehtuurissa. Postmodernismiin perehtyneet Anni Vartola, Olli-Paavo Koponen ja Kaisa Broner-Bauer syventävät kirjoituksillaan keskustelua ajanjakson arkkitehtuurista, joka alkaa jo olla peruskorjausiässä.

Lehdessä puhutaan myös kritiikistä. Numerossa julkaistaan Julius Jääskeläisen kirjoittama taloarvio, joka on herättänyt julkista keskustelua muun muassa Helsingin Sanomissa arkkitehtuurikritiikin tilasta Suomessa ja Arkkitehti-lehdessä. Arvion kohde, asuinkerrostalo Vantaan Merkki, esitellään lehdessä ja esittelyn yhteydessä julkaistaan myös suunnittelijan, arkkitehti Tuomas Toivosen kommentti. Lisäksi päätoimittaja Jorma Mukala pohdiskelee kritiikin roolia ja merkitystä Arkkitehti-lehdessä.

Viimeisen viiden vuoden aikana arkkitehtuurimme ”ykkösketjuun” on noussut uusia tekijöitä, jotka ovat tuoneet suunnitteluun uudenlaista näkemyksellisyyttä. Näitä tekijöitä ovat muun muassa ALA, Anttinen Oiva, Avanto, AFKS, K2S, OOPEAA, Playa ja Verstas. Numerossa esiteltävät rakennukset kuuluvat näiden uudistavien voimien viimeisimpiin toteutuksiin.

Sisältö

Alvar Aalto -mitali on myönnetty vuodesta 1967 alkaen kansainvälisesti merkittävää työtä tekevälle arkkitehdille. Tänä vuonna palkinnon saivat espanjalaiset Fuensanta Nieto ja Enrique Sobejano. He kirjoittavat aloitusartikkelissa suunnittelutyönsä luonteesta ja valottavat arkkitehtuurinsa perusajatuksia. Esiin tulee myös Aallon arkkitehtuurin tilallinen runous, jonka palkitut kokevat läheiseksi itselleen, vaikka historiallisesti Aallon arkkitehtuuri on jo etäistä. Näin tulee taas esiin hyvän arkkitehtuurin itsestään selvä universaalisuus: taide ylittää rajat ja yhdistää ihmisiä. Nieto ja Sobejano ovat suunnitelleet Espanjan lisäksi myös muualle Eurooppaan; lähimpänä Suomea sijaitsee suunnitteluvaiheessa oleva Arvo Pärt -keskus Virossa. Nieto ja Sobejano välittävät töidensä kautta viestiä espanjalaisen nykyarkkitehtuurin vahvuudesta, joka on ollut ilmiö jo pitkään. Toisaalta heidän eri maihin suunnittelemansa rakennukset kertovat arkkitehtuurin ”eurooppalaistumisesta”. Taustalla vaikuttaa yleisenä trendinä suunnittelun globalisoituminen. Pohjoismaissa arkkitehdin työn kansainvälistyminen on näkynyt vahvimmin Tanskassa.

Suomalaisen suunnittelun kansainvälistyminen on tullut esiin yksittäisinä projekteina kuten konserttitalo Kilden Norjassa (ALA 2011) ja Puolanjuutalaisten historian museo Varsovassa (Lahdelma & Mahlamäki 2013). Tulevaisuudessa kansainväliset hankkeet tulevat varmasti lisääntymään, ja ne tuovat suunnitteluun vaikutteita monensuuntaisesti. Arkkitehtuurimme ”ykkösketjuksi” on viimeisen viiden vuoden aikana noussut uusi tekijäkaarti, joka on toiminut aktiivisesti myös kansainvälisesti. Näitä arkkitehtuurimme uudistajia ovat olleet muun muassa toimistot ALA, Anttinen Oiva, Avanto, AFKS, K2S, OOPEAA, Playa ja Verstas ja monialaisena toimijana Tuomas Toivonen. Tämän numeron rakennusesittelyissä voi tutustua joihinkin näiden toimistojen uusimpiin toteutuksiin. Numeron työstövaiheessa kritiikin rooli Arkkitehti-lehdessä nousi yllättäen julkiseen keskusteluun. Päätoimittajan linjauksia tärkeästä asiasta on seuraavassa artikkelissa. ark

Arkkitehtuurikritiikki sai yllättäen suurta huomiota, kun Helsingin Sanomat (31.3.2015) tarttui Julius Jääskeläisen twiittiin, jonka mukaan suunnittelija ei halunnut taloaan arvosteltavan. Kommentin lähtökohtana oli kerrostalo Vantaalla, jonka Arkkitehti-lehti oli päättänyt esitellä (2/2015), ja päätoimittaja oli pyytänyt Jääskeläistä kirjoittamaan siitä arvion. Faktojen varmistamiseksi toimitus antoi tekstin luettavaksi suunnittelijalle, arkkitehti Tuomas Toivoselle. Suunnittelija katsoi, että arvioteksti loi huonolla tavalla epäsymmetrisen tilanteen, ei siis ollut onnistunut kritiikki, ja pyysi takaisin toimituksen käyttöön jo antamansa esittelyaineiston – ainutkertainen tapaus päätoimittajuuteni aikana. Syntyi hässäkkä. Kriitikko twiittasi. Minä päätoimittajana mietin, miten edetä. Arvioteksti, jota pidin asiantuntevana ja näkemyksellisyydessään kiinnostavana, olisi yksinään ilman valokuva- ja piirustusaineistoa ollut käsittämätön, joten päätin tilata valokuvaajan ottamaan uusia kuvia. Tämä oli poikkeuksellista, sillä lehti on perinteisesti saanut arkkitehtitoimistolta aineiston, jonka pohjalta talon esittely toimitetaan lehden oman linjan mukaiseksi kokonaisuudeksi. Keskustelujen jälkeen saatiin käyttölupa esittelyaineistolle myös suunnittelijalta. Rakennuksen esittely ja kritiikki on julkaistu sivuilla 54–59.

Lehden linja

Tapausten kulku herätti kysymyksen kritiikin asemasta Arkkitehti-lehdessä ja siitä, miten estää vastaavanlaisen hässäkän syntyminen jatkossa. Kysymykset ovat tärkeitä. Vastaan niihin pohdiskelemalla kritiikkiä myös yleisesti ja valottamalla lehden historiaa, perinnettä.

Mielestäni kritiikki on välttämätöntä arkkitehtuurin kehittymisen kannalta. Sana on lehdessä vapaa. Asiantuntevuus, moniäänisyys ja kriittisyys kuuluvat lehden linjaan. Lehti haluaa edistää arkkitehtuurin ymmärtämistä. Arkkitehti-lehden uskottavuus syntyy asiantuntemuksen ja riippumattomuuden pohjalta. Julkaisija, Suomen Arkkitehtiliito on vuosikymmenten ajan ymmärtänyt lehden riippumattomuuden siten, ettei se puutu lehden sisältöön, vaan päätoimittajan tehtävänä on linjata suunta.


Hyvän arkkitehtuurin esittely

Arkkitehti-lehti on perustamisestaan, vuodesta 1903, alkaen esitellyt uutta arkkitehtuuria. Esittelyt ovat keskittyneet suomalaiseen arkkitehtuuriin. Valokuva- ja piirustusaineisto, josta esittelyt on toimitettu, on saatu käyttöön arkkitehtitoimistoilta. Näin on edelleen.

Mitä taloja lehti sitten on nostanut esiin? Lehdessä esitellyt rakennukset kertovat siitä, millaista arkkitehtuuria on arvostettu eri aikoina. Jokaisella ajalla on omat suuntauksensa – mieltymykset ja rajoitukset, estetiikat ja ideologiat –, mikä näkyy hyvin, jos vanhoja lehtiä tarkastelee historiallis-kriittisesti. Päätoimittajan näkemys sisältää aina ihanteiden ohella väistämättömiä katvealueita, joiden arkkitehtuuri jää piiloon. Uskoakseni tietoinen suvaitsevaisuus pienentää katvealuetta.

Arkkitehti-lehden esittelemä nykyarkkitehtuuri ei siis ole koskaan ollut tasa-arvoinen läpileikkaus koko rakennetusta ympäristöstämme. Kun uusi rakennus esitellään Arkkitehti-lehdessä, siihen sisältyy piiloviesti: tämä on hyvää arkkitehtuuria. ”Hyvä” voi tilanteen mukaan merkitä monenlaisia ominaisuuksia, esimerkiksi korkea suunnittelun laatu, näkemyksellisyys, ilmaisun tuoreus, innovatiivisuus, uuden konseptin sovellutus tai kilpailuvoiton kautta jo tärkeäksi arvioitu – ominaisuuksia, jotka tarkoittavat myönteisellä tavalla julkisuutta ansaitsevaa arkkitehtuuria. Mikä sitten on kritiikin tehtävä? Kehuminen?


Kritiikin rooli

Lehden artikkeleissa on aina käsitelty rakentamisen vallitsevia kehityssuuntia ja ongelmia sekä kritisoitu vääristymiä. Yksittäisen rakennuksen esittelyihin kytketyt kritiikit pysyivät kuitenkin harvinaisina poikkeuksina 1990-luvulle saakka. Vuosikymmenten ajan esittelyjen yhteydessä julkaistiin arkkitehdin kirjoittama selostus, jossa hän kuvasi suunnittelun lähtökohtia, tavoitteita ja tehtyjä ratkaisuja. Päätoimittaja Harri Hautajärvi vakiinnutti 2000-luvun aikana ulkopuolisen kriitikon kirjoittaman taloarvion aseman. Olen jatkanut tätä linjaa, joka on myös monien arvostettujen kansainvälisten lehtien tapa, esimerkkinä brittiläinen The Architectural Review.

Kriitikko analysoi kohteen lähtökohtia, ideaa, toteutusta, toimivuutta, paikkaan asettumista ja tilanteen mukaan erilaisia osatekijöitä. Olennaista on sijoittaa rakennus laajempiin yhteyksiin. Kontekstualisointi voi olla monensuuntaista, ja riippuu tietenkin kriitikon näkemyksestä, mitkä näkökulmat korostuvat. Kriitikon tulkintaan kuuluu aina jossain muodossa arvottaminen. Kritiikki antaa lukijalle aineksia ymmärtää rakennuksen arkkitehtuuria. Toisaalta kriitikon tulkinta havaintoineen toimii dialogissa lukijan kanssa, sillä lukija pystyy muodostamaan pelkän piirustus- ja kuva-aineiston pohjalta oman käsityksensä rakennuksen arkkitehtuurista. Kritiikki on siten keskustelua nykyarkkitehtuurista.

Mutta miten korjata syntyneen hässäkän kipupistettä? On esitetty kysymys, voiko lehti olla riippumaton, jos se ei itse kuvauta ja laadi esittelyaineistoa. Mielestäni ongelma ei ole esittelyaineistojen saaminen arkkitehtitoimistoilta. Menettelytapa on toiminut hyvin ennenkin, ja suunnittelijoilla on kuitenkin paras tieto projektista aineistoineen. Ongelman ratkaisu on kritiikin merkityksen ymmärtäminen. Kritiikki on arvokasta keskustelua nykyarkkitehtuurin suunnista, arvoista ja laadusta. Kritiikki saa aikaan terveellistä liikettä arkkitehtuurin älylliseen ylärakenteeseen. Tietenkin kriitikon esittämät tulkinnat voivat vaikuttaa erikoisilta ja tulkinta voi olla myös hedelmätön tai epäonnistunut. Sekä kirjoittajien että suunnittelijoiden tulisi luottaa toimituksen pätevyyteen ja haluun edistää hyvää arkkitehtuuria. Ilman arkkitehtuuria ei ole arkkitehtuurin kritiikkiä. Lähtökohtana on kiinnostus, rakkaus arkkitehtuuriin. ark

Jorma Mukala on Arkkitehti-lehden päätoimittaja.

 

Nieton ja Sobejanon suhde maisemaan on nöyrä, mutta samalla se tuottaa uudenlaista, yllätyksellistä monumentaalisuutta. Arkkitehti Juha Ilonen tarkastelee Alvar Aalto -mitalistien töitä.


Viron Laulasmaan mäntymetsään kohoaa vuoteen 2018 mennessä Arvo Pärt -keskuksen uudisrakennus. Sen arkkitehtuuri on leimallisen pohjoista: rakennus nöyrtyy luonnolle siitä nauttiakseen. Puita väistelevän olion lasipinnat ahmivat ja siivilöivät pimeän vuodenajan niukkaa päivänvaloa kaartuvista julkisivuista ja valopihoista, jotka ympäröivät jylhiä puunrunkoja. Pärt-keskuksen kaltaisia rakennuksia emme ole tottuneet odottamaan Välimeren arkkitehdeilta. Keskuksen suunnittelijoiden asenteesta se kuitenkin kertoo oleellisen: arkkitehtuuri ei ole tekijänsä turhamaisuutta hivelevä, muotoa korostava tavaramerkki, jota voi toistaa tehtävästä ja paikasta riippumatta.

Pärt-keskus on jälleen yksi sovellus Fuensanta Nieton ja Enrique Sobejanon analyyttisestä ja joustavasta suhteesta rakennuspaikkaan, sen topografiaan, kulttuuriin ja historiaan. Useat heidän töistään ovat väistyviä antirakennuksia, jotka paljastavat ulospäin vain välähdyksiä valtavasta koostaan. Itävallan Grazin Joanneumsviertelin uudisosa (2013) yhdistää vanhat kulttuurirakennukset asettumalla niiden välisen pihan alle. Maanalaiset kerrokset on yhdistetty vaikuttavilla lasisilla kaksoiskartioilla, jotka tuovat tiloihin valoa ja antavat niille luonnetta. Myös Espanjan Lugoon rakennettu kaupungin historian museo (2011) kätkeytyy maan alle. Sen kattopinta on samalla uusi puisto, itse museon sisätilat avautuvat maastoon koverrettuihin pyöreisiin valopihoihin ja kohoavat niitä reunustaviin sylinteritorneihin.


Nieton ja Sobejanon nöyrä suhde maisemaan väistelee monumentaalisuutta sen totutussa merkityksessä, mutta tuottaakin uudenlaisen monumentaalisuuden kokemuksen, joka on intiimi, vähitellen paljastuva ja yllätyksellinen. Näitä evolutiivisia ominaisuuksia he käyttävät myös suunnittelutyönsä metodeina, tietoisesti ja tiedostamattaan. Toimiston antirakennuksista monumentaalisin on andalusialaisen Madinat-al-Zahran rauniokaupungin vierailukeskus ja museo (2009), jonka suunnittelumetodi oli arkeologin hitaan työn metafora – projekti kesti suunnittelusta toteutukseen kymmenen vuotta. Arkeologisia fragmentteja myötäillen, maaston kerroksista kovertamalla ”löydetty” valmis rakennus on yllätyksellinen, systemaattinen suorakaide. Se tuo mieleen myös ympäröivän Andalusian komeat maatilat, matalat valkomuuriset saarekkeet, etäisesti myös Louis Kahnin Kimbellin taidemuseon (1972). Nieton ja Sobejanon arkeologia-metafora soveltuisi arkkitehtuurin luomiseen yleisemminkin – akatemiatutkija Tuija Rankaman mukaan arkeologisten kaivausten päätarkoitus ei ole esineiden kerääminen näyttelytarkoituksiin, vaan löytöjen kontekstin, käyttötarkoituksen ja merkityksen selvittäminen.1

Madinat-al-Zahran vierailukeskus näkyy rauniokaupungista alaviistoon, ja sieltä nähtynä sen rajattu, matala hahmo sulautuu osaksi viljelysmaiseman värejä. Nieton ja Sobejanon töissä kattopinnalla ja katon hahmolla on usein keskeinen merkitys. Katto on joko osa ympäröivää maisemaa tai ympäristön rikkautta lisäävä keinomaisema, jonka muoto palvelee sisätilojen valaistusta. Jälkimmäinen periaate on nähtävissä esimerkiksi Saksan Moritzburgin museolinnan täydennyksessä (2008) tai Espanjan Zaragozan Aragón-kongressikeskuksessa (2008).


Madinat-al-Zahran projektin aikana Nieto ja Sobejano syventyivät Espanjan rikkaaseen islamilaisen arkkitehtuurin perintöön. Työ palkittiin vuonna 2010 Aga Khan -arkkitehtuuripalkinnolla, joka myönnetään vain islamilaisen kulttuuripiirin kohteille. Madinat-al-Zahra, ”Kukkakaupunki”, oli maurien aikaisessa Iberiassa osa pääkaupunki Córdobaa, jonka moskeijan systematiikan ja kerroksellisuuden yhdistelmä on kiehtonut arkkitehteja kaikkina aikoina ja kulttuuritaustasta riippumatta. Madinat-al-Zahran, Laulasmaan, Grazin, Lugon ja monien muiden Nieton ja Sobejanon töiden atrium-patiot ovat jo aikoja sitten universaaleiksi muuntuneita arkkitehtonisia teemoja. Ne kumpuavat vastaansanomattomasti heidän omasta kulttuuripiiristään, espanjalaisen arkkitehtuurin roomalaisesta ja maurilaisesta perinnöstä – ja saavat maailmalle matkatessaan uusia, paikallisia sovelluksia.

Islamilainen ornamentiikka näkyy Nieton ja Sobejanon useissa töissä vapaasti tulkittuna geometriana. Córdoban nykytaiteen keskuksessa (2015) keskeisen tilasarjan ryhmittely ja ulkovaipan aukotus perustuvat vaihtelevansivuisten kuusikulmioiden järjestelmään. Kattopinnan kuusikulmaiset aukot kapenevat näyttelytilaan kurkottaviksi valontuojiksi, vaikuttaviksi raakabetonikartioiksi. Niissä voi nähdä kaikuja myös Alvar Aallon Riolan kirkon kappelista. Rakennuksen päätilojen ulkomuodossa on vuorostaan yhtymäkohtia Aallon Wolfsburgin kulttuurikeskukseen, miksei myös Finlandia-taloon. Valkoisista kuitubetonelementeistä tehdyn julkisivun monoliittinen luonne kuitenkin vaihtuu pimeän aikana kevyeksi, kun sen perforointi paljastaa takanaan olevat vaihtuvat valoinstallaatiot. Vastaava aistiharha on koettavissa San Sebastianin San Telmo -museossa (2011), jonka julkisivun alumiinilevyjen rei’itys saa ne näyttämään massiivisilta, huokoisilta harkoilta. Levyjen perforoinnin ja niihin liittyvän valaistuksen ja kasvillisuuden suunnitteluun osallistuivat yhteistyössä myös taiteilijat Leopoldo Ferrán and Agustina Otero.


Nieton ja Sobejanon työt heijastavat ja suuntaavat oman aikansa arkkitehtuuria, mutta asettuvat samalla orgaaniseksi jatkeeksi historialliseen ympäristöönsä. Töille ominainen täsmällinen viimeistely ja rakennustyön tinkimätön laatu antavat niille aikaa uhmaavan, kunnioitusta herättävän ja kestävyyttä julistavan olemuksen. Sisätiloissa tämä ilmenee ennen kaikkea kattopinnoissa, jotka eivät ole talotekniikalle uhrattuja temmellyskenttiä, vaan puhtaita arkkitehtonisia pintoja. Suomen viime vuosikymmenten arkkitehtuurissa tähän vaikeasti saavutettavaan tulokseen ovat yltäneet vain harvat rakennukset, kuten JKMM:n kirjastot Turussa ja Seinäjoella.

Fuensanta Nieton ja Enrique Sobejanon mittava työsarka on useiden kilpailumenestysten siivittämä. Viron Arvo Pärt -keskus on näistä tuorein, yleisen arkkitehtuurikilpailun voitto. He ovat suunnitelleet toistakymmentä museorakennusta ja useita historiallisten linnojen uudistuksia ja täydennyksiä. Näistä muutamakin riittäisi määränsä tai laatunsa puolesta yhden arkkitehdin elämäntyöksi. ark

Viite:

1 Rankama, Tuija: ”Arkeologinen kaivaus” [Archaeological Excavation], teoksessa | in Petri Halinen, Visa Immonen, Terhi Mikkola, Pirjo Uino (toim.): Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus 2014 (3. painos | 3rd edition).


Juha Ilonen on helsinkiläinen arkkitehti.

 

Kuopion kaupunginteatterin peruskorjaus ja laajennus
arkkitehdit Juho Grönholm, Antti Nousjoki, Janne Teräsvirta, Samuli Woolston
osoite Niiralankatu 2, Kuopio
laajuus 11 492 m2
valmistuminen 2014
vanha rakennus Risto-Veikko Luukkonen, Helmer Stenros, 1963

arvio Jonas Malmberg

Viikinmäen koulu ja Päiväkoti Maarianmaa
arkkitehdit Jari Frondelius, Jaakko Keppo, Juha Salmenperä, Tommi Kantanen
osoite Harjannetie 36, Helsinki
laajuus 3 597 m2
valmistuminen 2015

arvio Erkko Aarti

EY Suomen pääkonttori ja asuinkerrostalot
arkkitehdit Väinö Nikkilä, Jussi Palva, Riina Palva, Ilkka Salminen
osoite Alvar Aallon katu 5, Helsinki
laajuus 20 400 m2
valmistuminen 2014

arvio Simo Paavilainen

Designmuseon kevään näyttely nosti ensi kertaa uudelleenarvioinnin kohteeksi 1980-luvun, jolloin postmodernismi herätti intohimoja ja muutti suomalaista muotoilua, taidetta ja arkkitehtuuria. Myös ensimmäinen tutkimus ajan arkkitehtuurista on valmistunut. Aiheesta väitellyt tekniikan tohtori Anni Vartola sekä professori Olli-Paavo Koponen ja professori emerita Kaisa Broner-Bauer tutkailevat arkkitehtuurissa hieman orvoksi jäänyttä lähihistorian vaihetta. Ajanjakson rakennukset alkavat olla peruskorjausiässä.

Helsinkiläinen vapaa taidekriitikko arvioi, millainen on hyvä kritiikki.


Taiteilijoiden pettymys kohdistuu kritiikkiin, jota ei ole: ”Tein paljon työtä, ja kukaan [toisinaan lue = Helsingin Sanomat] ei edes kirjoittanut.” Kritiikki on osa huomiotaloutta. Kritiikin arvo taiteilijalle tuntuu olevan taiteilijan olemassaolon noteeraaminen.

Kuolevassa kriitikkokunnassakin pettymys kohdistuu kritiikkiin, jota ei ole. Suurin osa kollegoistani on alityöllistettyjä, isolta osalta julkaisukanavat ovat hiipuneet. Olen ahkera ja kaiketikin menestynyt, mutta en elä kritiikillä. Olen kuluneena vuonna julkaissut eri medioissa 27 juttua, joista 10 luokittelen kritiikeiksi. Miellän itseni ammattikriitikoksi, mutta vuoden mittaan julkaisemistani jutuista korkeintaan kolmannes on kritiikkejä. Muut tekstit ovat parempituottoisia.

Hyvän kritiikin tulee olla sekä asiantuntevaa että journalistisen etiikan mukaista. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein, ja journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä. Tavoitteita voi kuitenkin olla useita, ja tyylilajien rekisteriäkin voi venyttää aika paljon vaikkapa impressioista aina moraaliin saakka – kunhan kritiikki on mielekkäästi kontekstualisoivaa. Parhaimmillaan kritiikki kykenee liittämään kohteensa erilaisiin keskusteluihin, toisinaan heuristisestikin yllättäviin yhteyksiin.

Vaikka kritiikin informatiivinen ulottuvuus on tärkeä, ei kritiikki saa olla pelkkä tuoteseloste tai uutinen. Kritiikki ei ole kritiikki, jos se ei sisällä arvottamista.

Ammattikriitikko kohtaa väistämättä jossain vaiheessa leipääntymisen, toisinaan jopa kyynistymisen. Näin minäkin. Silloin yritän muistaa, että vaikka vain kolmannes teksteistäni olisi kritiikkejä, asenteeltani ja identiteetiltäni voin olla sataprosenttisesti kriitikko. Silloin muistan myös sen, että ollessani journalistisesti ensisijaisessa vastuussa lukijalleni teen sen parhaiten, kun mukana on intohimo ja moraalinen pelottomuus. Silloin lukijakin voi olla mukana, samastuen tai vihastuen. Silloin kritiikillä on merkitystä. ark

 

Näköislehti: Site Logic