3 / 2015 - pientaloja

Korkea ja suuri ovat viime vuosina hallinneet suomalaista kaupunkikeskustelua. Professori Hannu Huttunen tuo esiin toisenlaisen mahdollisuuden: elinvoimainen kaupunki voi kasvaa myös pienimittakaavaisena. Esimerkiksi miljoonakaupunki Lontoossa suurten talojen ja pääkatujen vastapainona on pienimittakaavaista, noin kolmikerroksista urbaania ympäristöä, jossa asuminen, pienet kaupat ja katuelämä lomittuvat luontevasti toisiinsa. Helsingissäkin on vanhoja pientä ja suurta yhdistäviä kaupunginosia, kuten Vallila. Huttusen mukaan meidän tulisikin etsiä tätä kauan kadoksissa ollutta pienimittakaavaista kaupunkimaisuutta. Kerrostalovaltaisen normirakentamisen rinnalle pitäisi aktiivisesti kehittää muita talotyyppejä, kuten pienkerrostaloa ja rivitaloa, ja kokeilla uusia ratkaisuja, joista esimerkkeinä townhouse ja ”kaupunkihuvila”. Asuntotarjontaa tulisi monipuolistaa. ”Pienen tekeminen tuntuu Suomessa aina olevan vaikeaa ja edellyttää vahvaa poliittista tahtoa”, Huttunen kirjoittaa. Hän toteaa, että tutkimusten perusteella pienimittakaavainen kaupunkiympäristö löytää varmasti asukkaansa, jos se vain löytää asiaan uskovat tekijät.

Berliinissä kaupunkimaisia asumisratkaisuja on kehitetty aktiivisesti ja pitkäjänteisesti. Käytössä on monia talotyyppejä. Kaupunkimainen asuminen on suosittua, ja asumiskustannukset ovat alhaisemmat kuin Helsingissä. Arkkitehti Pia Ilonen esittelee berliiniläisiä toteutuksia. Hänen mielestään pienimittakaavaiselle rakentamiselle pitäisi löytyä paikkoja myös suomalaisten kaupunkien keskusta-alueilta.

Lehdessä on myös katsaus ekologisen pientalon kehitysvaiheisiin Suomessa. Lisäksi amerikkalaiskustantamon kiinnostava kirja, Eliel Saarisen ja Eero Saarisen pientaloja esittelevä Saarinen Houses, on arvioitavana. Uusina rakennuksina lehti esittelee yhden townhousen ja kahdeksan pientaloa.

Sisältö


Berliinissä kaupunkimaisia asumisratkaisuja on kehitetty aktiivisesti. Käytössä on useita erilaisia talotyyppejä.

Helsingin kantakaupunkia on 1980-luvulta lähtien laajennettu umpikorttelein, melko yksipuolisesti lähinnä kuusikerroksista lamellitaloa kehittäen. Varmasti moni suomalainen suunnittelija seurasi vuosina 1985–87 Länsi-Berliinin kansainvälistä IBA-arkkitehtuurinäyttelyä, jonka tavoitteena oli palauttaa perinteisiä kaupunkitekijöitä uudisrakentamiseen. Näyttelyn tuloksena syntyi kerrostaloja, joiden yksilöllisiä julkisivuja suunnittelivat esimerkiksi Alvaro Siza, Rem Koolhaas, Peter Eisenman ja Aldo Rossi. IBA tuotti myös vanhojen porvaristalojen tyyppisiä kaupunkihuviloita, joissa kussakin kerroksessa on neljä viisi asuntoa, ja yksilöllisiä kaupunkipientaloja vaihtoehdoksi anonyymeille asuntoalueille. IBA-hankkeet sovitettiin kunnallisesti tuettuun asuntotuotantoon. Myös ryhmärakentamista ja uusia osallistumis-, rahoitus- ja hallintamuotoja kehitettiin.

Suomessakin vallitsi 1980-luvulla innostunut, asumisen sisältöä kehittävä ilmapiiri. Pohdittiin esimerkiksi sitä, voidaanko kerrostalon ja pientalon hyvät puolet yhdistää. ”Asunto- ja talotyyppien laadinnasta on siirryttävä suunnittelemaan tiettyä asumis- ja elämäntapaa varten”, kirjoittivat Esko Kahri ja Hannu Pyykönen asuntosuunnittelun oppikirjassaan vuonna 1984 mutta totesivat samassa yhteydessä, että se on vaativa, pitkän aikavälin tehtävä.


Takaisin kaupunkiin

Nyt 2010-luvulla keskustelunaiheena suurkaupungeissa on yksilöllistyminen, kiihtyvä elämäntahti, työn ja kaupanteon uudet muodot sekä niiden myötä muuttuva kaupunki. Takaisin kaupunkiin -liikkeen seurauksena Berliinissä on nostettu uudestaan esille IBA-näyttelystä saadut kokemukset ja talotyypit ja kaupunkiin on syntynyt vanhaa korttelirakennetta palauttavaa ja täydentävää asuntotuotantoa. Uusi asuntorakentaminen ei enää toteudu julkisen rahoituksen turvin, vaan pääosassa ovat yksityiset rakennuttajat, ryhmärakentajat, asuntoyhdistykset, sijoittajat ja rakennusliikkeet. Tämän päivän avainsana on yksittäinen tontti.

Johtava berliiniläinen kaupunkisuunnittelija Hans Stimmann, jolla on vahva IBA-tausta, on kirjoittanut kaupunkitaloista oppaan Townhous­es Berlin. Construction and Design Manual (2011). Kirjan innoittajana lienee ollut 1900-luvun alkupuolella vaikuttaneen kaupunkisuunnittelija Werner Hegemannin julkaisema modernien eurooppalaisten kaupunkitalojen julkisivukatalogi.1 Hegemann kuvasi taloja näin: ”Julkisivut voidaan käsitellä tuhansilla eri tavoilla, yksinkertaisina tai koristeltuina, monotonisina tai värikkäinä, paljaina tai rikkaasti detaljoituina, vähin tai monin aukotuksin. Julkisivut voivat paljastaa tai peittää sisätilojen rakenteen ja toiminnan. Ne voivat joko sopia harmonisesti naapureihinsa tai naapurit voidaan jättää huomiotta. Julkisivut voivat olla myös levottomia ja villejä.”

Kuvaus voisi yhtä hyvin olla Stimmannin, ja se sopii hyvin esimerkiksi Friedrichswerderin urbaaneihin kaupunkipientaloihin (2005–08). Yksilöllisesti suunnitellut julkisivut suodattavat elämisen intiimeimmät yksityiskohdat katunäkymästä erilaisten kaksoisjulkisivujen avulla. Ilmaisunvapaus on ollut suuri, ja joissakin taloissa on käytetty asiantuntijapiirejä kauhistuttaneita kertaustyylejä. Stimmannille tärkeämpää kuin julkisivut on se tosiasia, että ensimmäistä kertaa sitten modernin aikakauden alun porvari on palannut lähiöstä kaupunkiin.

Konservatiivinen ilmiasu puhuttelee Stimmannin viittaamien tutkimusten mukaan yhä enemmän globaalin median kanssa työskenteleviä nuoria aikuisia maailman eri metropoleissa. Prenzlauer Bergistä, entisestä tiiviistä työläiskaupunginosasta Berliinin keskustassa, on tullut nuorten perheiden suosikkialue. Kohderyhmä mielessä pitäen alueen yksityiselle kokoojakadulle on toteutettu tuottajamuotoisesti rivitalokortteli. Kun vielä ottaa huomioon Berliinin edulliset asuntojen hinnat, voi todeta, että juuri tällä tavalla kasvatetaan kaupungin vetovoimaa. Alueella on ollut tarjolla eri tyyppisiä pohjaratkaisuja, mutta pelkistetyt traditionaaliset julkisivut ovat kuitenkin yhtenäisiä. Huoneistojen edessä on englantilaisen terassitalon tyyliin etupiha ja sisäänkäyntiporras. 


Ajankohtainen kaupunkitalo

Objektiivisen hyvää, historialliseen perinteeseen pohjautuvaa mutta arkkitehtuuriltaan modernia kaupunkitaloa haetaan niin Berliinissä kuin Helsingissäkin. Pääsemmekö näkemään kaupunkipientalojen tulemista, kun Helsinki laajenee rantaviivoja kohden Jätkäsaaressa, Kalasatamassa ja Kruunuvuorenrannassa? Pienimittakaavaiselle rakentamiselle pitäisi löytyä paikkoja myös suomalaisten kaupunkien keskusta-alueilla, olipa kyseessä sitten matala pistetalo, kaupunkihuvila, kaupunkipientalo, pienkerroslamellitalo, näiden yhdistelmä tai täydennysrakentaminen olemassa olevien korttelien väliin, sisään tai päälle.

Talotypologioiden ennalta määrittelyn ja tarkkojen kaavamääräysten sijaan pitäisi lisätä väljän kaavan menettelyä, jossa rakennuttaja varaa tontin jo heti asemakaavaluonnoksen hyväksymisen jälkeen. Tälle menettelylle on kasvava paine, kun pyritään toteuttamaan aidosti yksilöllistä rakentamista. Nyt kaavamääräyksistä poikkeaminen aiheuttaa valtavan määrän raportointia ja byrokratiaa kaupunkien neuvottelukunnissa ja työryhmissä. Uudenlaiset konseptit ja toteutusmuodot saattavat kuitenkin syntyä yllättävän nopeasti. Ainakin Helsingissä tontteja jakavat ja muut valmistelevat virkamiehet ovat jo pitkään pohjustaneet maaperää muutokselle ilmeisen positiivisen uudistusmielialan vallitessa.

Yksilöllistyminen tuo mukanaan myös monien normien kyseenalaistamisen. Niiden puute ei ole haitannut laadukkaan asuntotuotannon toteuttamista Berliinissä. Mitä myös voimme sieltä oppia, on se, että käsitykset objektiivisen hyvästä asuntoarkkitehtuurista voivat lähitulevaisuudessa joutua entistä kovemmalle koetukselle. ark

viite:
1 Werner Hegemann: Reihenhaus-Fassaden. Geschäfts- und Wohnhäuser aus alter und neuer Zeit. Wasmuth, Berlin 1929. Hegemann oli mukana ennen toista maailmansotaa toimineessa reformiliikkeessä, joka kehitti kerrostaloa.


Pia Ilonen, helsinkiläinen arkkitehti ja tekniikan lisensiaatti, kehittelee avoimen rakentamisen konsepteja ja on Berliinin kaupungin kutsumana Urban Living -työryhmässä.


valokuva Werner Huthmacher, kirjasta Hans Stimmann: Townhouses Berlin. Construction and Design Manual. DOM Publishers 2011.


Helsingin Käpylän pientaloalue
. Yhdenmukaista, kaunista ja hallittua ympäristöä 1920-luvulta, sen aikaisia tyyppitaloja riveissä ja jonoissa. Aikanaan latomereksi irvailtu asuinalue, joka sai uudistavan eli purkavan asemakaavan vuonna 1970. Joku tätä yhdenmukaista aluetta nousi puolustamaan, joku siitä piti ja pitää, eivätkä kaikki kapinaan nousseet olleet arkkitehteja.

Kuka saa päättää, miltä ympäristömme näyttää? Eikö jokainen saa rakentaa edes omaa kotitaloansa millaiseksi haluaa?

Helsingissä on käynnissä vanhojen omakotitaloalueiden muodonmuutos. Urbanismin uusin aalto käy pientaloalueiden yli, eikä näkymä aina aamun valjetessa ole kovinkaan lohdullinen. Kaupunkien kasvaessa sisäänpäin rakentamisen tehokkuuslukuja on nostettu ja tontteja pienennetty. Ennen omakotitalojen tontit olivat omavaraisia pienviljelystiloja, joissa oli laajat vihannesmaat, nykyisin ne ovat aktiivisten perheiden asumisen tukipisteitä, joissa autot ovat tärkeässä roolissa.

Aiemmin vanhojen omakotitalojen taakse rakennettiin uusi, suuri talo niin sanotulle kirvesvarsitontille. Kaupunkikuva säilyi, vaikka vehreys väheni. Mutta mitä tapahtuu nyt? Samalla kun hehkutetaan Juoksuhaudantien jälkimainingeissa rintamamiestalojen ihanuutta, puretaan Helsingissäkin viikoittain hyviä, paikalla tehtyjä, erityisesti 1940- ja -50-lukujen taloja, niitä arkkitehtien piirtämiä tyyppitaloja. Tilalle rakennetaan suuria omakotitaloja, joiden uudet, katuvarsia hallitsevat autotallitkin ovat paisuneet alkuperäisiä taloja suuremmiksi. Pientaloalueet muuttuvat epätahtisesti suurempimittakaavaisiksi.


Teen viikoittain päätöksiä pientalojen rakennusluvista. Olen miettinyt monesti, mikä on roolini päättäjänä ja mikä on oikeuteni määritellä, mikä on ympäristöönsä sopivaa.

Helsingissä lähes kaikki uudet pientalot rakennetaan olemassa olevan rakennuskannan keskelle. Pienillä tonteilla on harvoin tilaa suurille sooloiluille. Siksi joudun joka vuosi kohtaamaan muutaman tontinomistajan, jonka unelma talostaan ja oma käsitykseni siitä, mitä kyseisen talon nyky-ympäristö kestää, eivät kohtaa.

Miksei toisenlaisiakin tapoja voitaisi kehitellä nykykäytäntöjen rinnalle? Ehkä helpointa olisi kaavoittaa ”vapaantyylin” omakotialue, jossa jokainen saisi rakentaa tontilleen minkä näköisen talon haluaa. Silloin rakentaja tietäisi, että myös naapuriin voi kuljetusauto tuoda millaisen talon tahansa.

Tai sitten voitaisiin kokeilla alueen omavalvontaa, kuten esimerkiksi siirtolapuutarhayhteisöissä tehdään. Niissä arvion ympäristöön soveltuvuudesta ja lupia rajoittavat säännöt tekee yhteisö itse, ei kunta. Tavallisesti rakentamisesta tulee alun vapaan kukkimisen jälkeen tarkkaan säädeltyä, säännöt vain ovat erilaiset. ark

Henna Helander on Helsingin rakennusvalvonnan yliarkkitehti.

 

Näköislehti: Site Logic