6 / 2015 - globaalissa kylässä

Tiedonkulun helpottuminen on laajentanut nykyarkkitehtuurin karttaa, ja aiemmin tuntemattomia alueita on noussut julkisuuteen. Maailman seuratuimman arkkitehtuurimedian, verkkojulkaisu ArchDailyn chileläinen perustaja ja päätoimittaja David Basulto arvioi Arkkitehti-lehden uudessa numerossa nousevien talousalueiden uudenlaista arkkitehtuuria, joka on internetin myötä päässyt maailmanlaajuisesti esiin. ”Vaativissa ja armottomissa olosuhteissa, joissa resurssit ovat niukat, on syntynyt arkkitehtuuri, joka pystyy saamaan aikaan enemmän vähemmällä. Tällainen arkkitehtuuri vetoaa kiehtovalla estetiikallaan muuhun maailmaan.” Puolet maailman väestöstä asuu Aasiassa, jossa kaupungistuminen on erityisen nopeaa. ”Kaupunkirakenteen tiiveys vaatii suunnittelijaa miettimään taloa paitsi sisältä, myös sen kytkeytymistä dynaamiseen ympäristöönsä kaoottisessa suurkaupungissa.” Aasiassa on kehittymässä uusi 2000-luvun kaupunki, tiivis ”vertikaalikylä”.

Numerossa matkataan Vietnamista Taiwaniin ja Intian kautta Tansaniaan. Myös tutummissa arkkitehtuurimaissa Japanissa, Sveitsissä ja Itävallassa vieraillaan. Intialainen arkkitehti Rahul Mehrotra uskoo, että hän voi työllään vaikuttaa ihmisten toimintaan ja yhdistää erilaisia ryhmiä. ”Eihän Intiassa voi olla arkkitehti, ellei ole myös humanisti.” Afrikka räjähdysmäisine väestönkasvuineen on tämän päivän kuuma sana. Lehdessä katsotaan myös ajassa taaksepäin, afrikkalaisen modernismin kehitykseen 1960-luvulla. Nyky-Afrikkaan sijoittuu lehdessä esitelty Hollmén Reuter Sandman Arkkitehtien Kilimanjaron juurelle Tansaniaan suunnittelema naisten turvakoti. Arkkitehdit ovat luoneet hankkeen lähtökohdat omaehtoisesti ja perustamansa kansalaisjärjestö Ukumbin puitteissa hankkineet sille rahoituksenkin. Kaikki lehdessä esiteltävät uudet rakennukset ovat suomalaisarkkitehtien ulkomaille suunnittelemia eriluonteisia ja erilaisista taustoista syntyneitä hankkeita.

Sisältö


ArchDailyn perustaja, chileläinen arkkitehti David Basulto arvioi nousevien talousalueiden uudenlaista arkkitehtuuria, joka on internetin myötä päässyt maailmanlaajuisesti esiin.

Paraguayn tiili, Chilen asuntotuotanto, Iranin geometria, Vietnamin luonnollinen ilmanvaihto, Intian käsityötaito – näistä olosuhteiden pakosta syntyneistä innovatiivisista ratkaisuista teollisuusmaiden arkkitehtuuri tällä hetkellä imee uusia vaikutteita. Ennusteiden mukaan maailman kaupunkien väkimäärä kaksinkertaistuu 35 vuodessa. Parhaillaan käynnissä oleva kaupungistumisen aikakausi tuo mukanaan ennennäkemättömiä ongelmia. Yksinkertaistetusti sanottuna maailmaa täytyy rakentaa tuplaten lisää, mikä tulee väistämättä vaikuttamaan ammattiimme.

Kasvu tapahtuu enimmäkseen kehittyvissä maissa eli alueilla, joilla on perinteisesti rakennettu vailla säännöksiä, miten kukin on parhaaksi nähnyt, ja arkkitehtuuri on ollut ylellisyyttä. Nopean kasvun ongelmat on ratkaistu rakentamalla maaseudulta suurkaupunkeihin pakkautuville miljoonille ihmisille pikaisesti asumukset, jotka tarjoavat vain välittömän suojan. Etusijalla eivät ole esimerkiksi kunnollinen infrastruktuuri ja julkiset tilat tai henkiset arvot, kuten tunne johonkin kuulumisesta, tasa-arvo ja yhtäläiset mahdollisuudet. Vaativissa ja armottomissa olosuhteissa, joissa resurssit ovat niukat, on syntynyt arkkitehtuuri, joka pystyy saamaan aikaan enemmän vähemmällä, arkkitehtuuri joka pystyy sopeutumaan tähän kaoottiseen, kiihkeään kehitykseen – arkkitehtuuri joka on luontaisesti urbaania ja tiivistä.

Globalisaatio on vaikuttanut merkittävästi myös arkkitehtuurijulkaisuihin ja siihen, miten ne palvelevat ja helpottavat kiivasta kaupungistumisprosessia. Arkkitehtuurileh­tien perinteinen, maantieteellisesti vääristynyt, suljettu piiri on keskittynyt vain omaan rajattuun verkostoonsa. Sijainti on siis ollut pääroolissa: suurin osa perinteisistä julkaisuista esittelee lähinnä eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista arkkitehtuuria. Internetin tulo on kuitenkin radikaalisti muuttanut sijainnin merkitystä ja tehnyt tiedonsaannista ja myös tiedon tuottamisesta demokraattisempaa. Vaikutussuhteet ovat muuttuneet. Internet on vaikuttanut arkkitehtuurijulkaisuihin valtavasti – tästä esimerkkinä perustamani ArchDaily, joka on kehittynyt alan vaikuttajaksi ulkopuolelta käsin. Olemme hyödyntäneet sitoutumatonta asemaamme ja oppineet näkemään ja tekemään asioita eri lailla.

Tiedon tuottamisen, esittämisen ja jakamisen muututtua myös uusi arkkitehtuuri on voinut löytää paikkansa. Uudenlaisen näkyvyyden ansiosta ”enemmän vähemmällä -arkkitehtuuri” on tullut tunnetuksi ja vaikuttaa koko alaan.

Nousevilla talousalueilla menestyminen vaatii luovaa ajattelua. Kun toimii vakiintuneiden verkostojen ulkopuolella, täytyy nähdä ylimääräistä vaivaa, mikä koulii ottamaan kaiken irti niukoista resursseista ja tekemään enemmän vähemmällä. Lopputuloksena on erilaista, raakaa ja maisemaansa kiinni sulautuvaa arkkitehtuuria – sillä se on toteutettava paikallisista materiaaleista. Tällainen arkkitehtuuri herättää vapauden tunteen, jota ei vakiintuneessa verkostossa voi saavuttaa. Nousevien alueiden arkkitehtuuri, joka on syntynyt tällaisesta vapaudesta, vetoaa kiehtovalla estetiikallaan muuhun maailmaan.

Vietnamin Ho Chi Minh on yksi maailman nopeimmin kasvavista kaupungeista. Siellä sijaitseva a21-studion Saigon House on vahva esimerkki uudesta arkkitehtuurista. Saigon House näyttää, mitä korkealaatuinen asuinrakentaminen tiiviissä, vahvoja perinteitä huokuvassa kaupunkiympäristössä voi olla. Kaupunkirakenteen tiiveys vaatii suunnittelijaa miettimään taloa paitsi sisältä, myös sen kytkeytymistä dynaamiseen ympäristöönsä kaoottisessa suurkaupungissa. Täydentämisestä tulee rakentamisen malli, korttelirakenteesta irrallisina seisovien erillistalojen sijaan. Saigon House on ympäristössään ikään kuin kujan jatke, urbaani kappale, jolla on oma elämänsä. Talon huoneet ja tilat kohoavat kujan ylle pystysuuntaisena kylänä, jonka aukkojen ja valokuilujen kautta ilma kiertää ja virtaa vapaasti – toimiva luonnollinen ilmanvaihto on erityisen tärkeä maassa, jonka ilmasto on kostea. Kadulta katsottuna talon olemus on nöyrä ja sen julkisivu mukautuu osaksi korttelia aivan kuin se olisi aina ollut siinä. Arkkitehtuurissa on oivallettu, että tässä eloisassa ympäristössä identiteetti syntyy sulautumisesta eikä erottumisesta. ark

David Basulto on chileläinen arkkitehti ja ArchDaily-verkkolehden perustaja ja päätoimittaja. Hän on vuoden 2016 Venetsian arkkitehtuuribiennaalin Pohjoismaiden paviljongin kuraattori.

kuvat a21studio, Saigon House, Ho Chi Minh, Vietnam 2015 / Quang Tran


Afrikan maat itsenäistyivät nopeasti siirtomaavallan hajottua 1960-luvun alussa. Uusien valtioiden kunnianhimoiset modernisaatioprojektit näkyivät arkkitehtuurissa.


Itsenäisyyden rakentajat

Saharan eteläpuolinen Afrikka on ollut näihin päiviin saakka ”pimeä manner” modernin arkkitehtuurin historiassa. Nyt tilanne on hiljalleen korjautumassa uusien tutkimusten, julkaisujen ja näyttelyiden ansioista. Manuel Herzin toimittamassa kokoomateoksessa African Modernism hahmotellaan kokonaiskuvaa 1950–70-lukujen arkkitehtuurista vertailemalla kehitystä viidessä maassa: Ghanassa, Senegalissa, Norsunluurannikolla, Keniassa ja Sambiassa. Tulevien tutkimusten aiheiksi jää vielä monta kiehtovaa ilmiöitä, kuten siirtomaakauden arkkitehtuuri Portugalin hallitsemassa Mosambikissa ja Belgian Kongossa.

Kirjan keskeisin kysymys on, miten arkkitehtuuri ilmensi siirtomaavallan äkillistä hajoamista. Yli kolmekymmentä Afrikan maata itsenäistyi vuosina 1957–66, niistä peräti 17 vuoden 1960 aikana. Arkkitehtuurin kehitykseen sillä näyttää olleen yllättävän vähän vaikutusta. Siirtomaavallat olivat rakentaneet alusmaihinsa toisen maailmansodan jälkeen suuren määrän kouluja, yliopistoja, sairaaloita, museoita ja parlamenttitaloja. Itsenäistyneiden maiden johtajat jatkoivat uudistusohjelmaa ja rakennuttivat pääkaupunkeihin toimistotorneja, loistohotelleja, konferenssi- ja messukeskuksia, stadioneita ja muita modernisaation symboleita.

Lähes kaikissa maissa itsenäisyyttä juhlistettiin merkittävällä rakennushankkeella: Ghanassa jättiläismäisellä paraatikentällä, Sambiassa parlamenttitalolla, Keniassa konferenssikeskuksella ja Norsunluurannikolla loistohotellilla. Suuruudenhulluimpia hankkeita olivat uudet hallintokeskukset, kuten Norsunluurannikon presidentin Félix Houphouët-Boignyn synnyinkylän Yamoussoukron muokkaaminen maan symboliseksi pääkaupungiksi maailman suurimpine katedraaleineen.


Idän ja lännen valtapiirit

Itsenäistyneissä maissa oli huutava pula koulutetuista arkkitehdeista, joten vaativimmat suunnittelutyöt tilattiin brittiläisiltä ja ranskalaisilta toimistoilta, jotka olivat perehtyneet paikallisiin oloihin siirtomaakaudella. Tuotteliain toimistoista oli ranskalaisen Henri Chometten johtama BEHC, joka suunnitteli rakennuksia yli kahteenkymmeneen Afrikan maahan. Ensimmäinen arkkitehtikoulu Saharan eteläpuolelle – Etelä-Afrikkaa lukuun ottamatta – perustettiin Ghanan Kumasiin vuonna 1957. Sitä ennen afrikkalaisia koulutettiin jonkin verran eurooppalaisissa yliopistoissa, erityisesti Lontoossa Architectural Associationin koulussa. Jane Drew ja Maxwell Fry olivat perustaneet sen yhteyteen vuonna 1954 trooppisen arkkitehtuurin jatkokoulutusohjelman. Huomattava osa African Modernism -kirjassa esitellyistä rakennuksista on koulun opettajien tai oppilaiden työtä.

Entisten siirtomaaisäntien ohella Afrikassa toimi runsaasti pohjoismaalaisia, itäeurooppalaisia ja israelilaisia arkkitehteja. Monet Afrikan maat omaksuivat sosialistisen talousjärjestelmän, mikä toi töitä varsinkin puolalaisille ja jugoslavialaisille arkkitehdeille. Israelilaiset yrittivät puolestaan varmistaa Afrikan maiden tuen YK:ssa tarjoamalla niille avokätisesti asiantuntija-apua, kuten arkkitehteja ja kaupunkisuunnittelijoita. Useimmat Afrikan maat käänsivät Israelille selkänsä vuonna 1973 käydyn Jom Kippurin sodan ja sitä seuranneen öljykriisin jälkeen. Israelilaisten äkillinen vetäytyminen näkyy edelleen Lusakan yliopistokampuksella, jota ei pystytty rakentamaan valmiiksi urakoitsijan vietyä piirustukset mukanaan.

Pohjoismaisten arkkitehtien suosio perustui anteliaaseen kehitysapuun ja kolonialistisen menneisyyden puuttumiseen. Norjalainen Karl Henrik Nøstvik sai tehtäväkseen suunnitella Kenian itsenäisyyden symbolin, Kenyattan kansainvälisen kongressikeskuksen (1973) Nairobissa. Aivan toisenlaista arkkitehtuuria edustaa tanskalaisen Erhard Lorenzin Lusakaan itselleen rakentama studiokoti (1967), jossa skandinaavinen pelkistyneisyys on sovitettu trooppisen ilmastoon. Suomalaisia arkkitehteja ei kirjan sivuilla mainita – he keskittyivät Saharan eteläpuolisissa maissa lähinnä yhdyskuntasuunnitteluun ja opettamiseen. Aarno Ruusuvuoren Addis Abebaan suunnittelema kehityspankki (1976) kestäisi silti vertailun kirjan onnistuneimpien rakennusten kanssa.


Trooppisen arkkitehtuurin tyylilajit

Useimmissa Afrikan maissa vallitseva tyylisuunta 1960-luvun puoliväliin saakka oli trooppinen modernismi, jonka tunnuspiirteitä olivat kapeat, läpituulettuvat rakennusrungot, pitkät räystäät, nauhamaiset parvekkeet ja harsomaiset aurinkosäleiköt. Paikallisiin rakennusperinteisiin ei kiinnitetty erityisemmin huomioita. Tyylipuhtaita esimerkkejä suuntauksesta ovat AA:n opettajien Drew’n ja Fryn Länsi-Afrikkaan suunnittelemat oppilaitokset sekä James Cubittin Ghanan Kumasiin suunnittelema yliopiston insinöörikoulu (1956), jossa siivekemäiset betonipalkit ohjaavat luonnonvaloa sisään ja lämmintä ilmaa ulos.

Paikallisia luonnonmateriaaleja, rakennustyyppejä ja koristeaiheita alkoivat ensimmäisinä käyttää Afrikkaan asettuneet eurooppalaiset arkkitehdit 1960-luvun alussa. Vuosikymmenen lopulla suosituiksi tulivat kansainvälisestä brutalismista innoituksensa saaneet veistokselliset betonirakennukset. Auringon paahteelta pyrittiin suojautumaan ylöspäin levenevien volyymien, massiivisten rintamuurien ja betonielementtisäleikköjen avulla. Yhä useampi rakennus varustettiin myös koneellisella ilmanvaihdolla.

Kirja on kuvitettu Iwan Baanin ja Alexia Websterin huikeilla valokuvilla. Ne kertovat modernisaatioprojektin kunnianhimoisuudesta mutta myös monista epäonnistumisista. Futuristisilla rakennuksilla on harvoin minkäänlaista suhdetta ympäristöönsä, eikä niiden ylläpitoon ole usein riittänyt varoja. Muutama dokumentoitu rakennus ehdittiin jopa purkaa kirjan ilmestymiseen mennessä. Surullisimpia esimerkkejä on italialaisen Rinaldo Olivierin Abidjaniin suunnittelema tetraedrin muotoinen La Pyramide -liikekeskus (1973), joka on seisonut vuosikausia tyhjillään, kuin symbolina yltiöpäiselle tulevaisuudenuskolle. ark

kirja Manuel Herz, Ingrid Schröder, Hans Focketyn, Julia Jamrozik (eds.): African Modernism. The Architecture of Independence. Ghana, Senegal, Côte d´Ivoire, Kenya, Zambia. Park Books, Zurich 2015. 640 s.

Kristo Vesikansa valmistelee väitöskirjaa Reima Pietilän arkkitehtuurista ja opettaa Aalto-yliopistossa.

 

Näköislehti: Site Logic