1 / 2016 - korjaus, Le Corbusier

Korjausrakentaminen on lisääntynyt ja lisääntyy jatkossakin. Onnistunut korjaus vaatii huolellista ja tilanteeseen räätälöityä suunnittelua. Lehti esittelee korjauksia, joiden lähtökohdat ja keinot ovat hyvin erilaisia mutta kaikissa alkuperäinen arkkitehtuuri saa kunnioittavan kohtelun. Eliel Saarisen Tarttoon suunnittelema Paavalin kirkko (1917) tunnetaan Suomessa huonosti. Kirkon vaiheet ovat olleet dramaattisia. Sota-aikana kirkko paloi ja Neuvosto-Virossa sitä käytettiin museon varastona, mutta nyt kirkko korjattu arvonsa mukaiseen loistoon. Suuri restaurointi- ja laajennustyö kesti vuosikymmenen. Suomalaisarkkitehdit Merja Nieminen ja Kari Järvinen pääsivät restauroimaan Saarisen komeaa kirkkoa arkkitehtuurikilpailun tuloksena. Aivan erilainen korjauskohde on Itäkeskuksen Maamerkki. Aikansa johtaviin arkkitehteihin kuuluneen Erkki Kairamon suunnittelema toimistotorni (1987) on taitavasti muutettu asunnoiksi. Hanke osoittaa, että suurikin muutos voi toteutua alkuperäisyyttä arvostaen. Korjausrakentamisessa on hyväksyttävä talon – on se sitten 30 tai 100 vuotta vanha – asettamat rajoitukset ja käännettävä ne voitoksi. Näin linjaa Maamerkin korjauksen suunnittelija, arkkitehti Anders Adlercreutz, joka on myös ensimmäisen kauden kansanedustaja. Adlercreutz kirjoittaa lehden kolumnissa terveestä talosta. Hän asuu perheineen 1920-luvulta peräisin olevassa laudoitetussa hirsitalossa. Asukkaat voivat talossa erinomaisesti, mutta enää ei sellaista taloa saisi rakentaa. Kansanedustaja kysyy: ”Olisikohan aika herätä pohtimaan liiallisen energiatehokkuuden järkevyyttä?”

Le Corbusier, ”modernin arkkitehtuurin Picasso”, ei koskaan käynyt Suomessa eikä suunnitellut tänne mitään. Hänen työnsä on kuitenkin vaikuttanut merkittävästi suomalaisen modernin arkkitehtuurin kehitykseen. Tutkija Kristo Vesikansa jäljittää Le Corbusier -vaikutteiden ilmenemistä 1920-luvulta 1980-luvulle. Myös muut artikkelit kertovat suomalaisen modernismin historiasta. Esiin nousee esimerkiksi ajankohtainen Helsingin Jäähalli (1966). HIFK:n uuden hallin tieltä purettavaksi esitetty komea riippurakenteinen halli on edelleen rakennustaiteellisesti maamme merkittävin jäähalli. Lehdessä kerrotaan myös vuonna 1968 pidetystä Suomenlinnan kansainvälisestä seminaarista, joka avarsi suunnittelun näkökulman maailmanlaajuiseksi.

Sisältö

Ravintolakoulu Perhon laajennus
arkkitehdit Jan Söderlund, Katariina Sewón
osoite Mechelininkatu 5, Helsinki
laajuus 1613 m2
valmistuminen 2015
vanha rakennus Aarne Ervi 1957

arvio Pentti Kareoja
valokuvat Jussi Tiainen

Seinäjoen Aalto-kirjaston restaurointi
arkkitehdit Olli Helasvuo, Tapani Mustonen
osoite Alvar Aallon katu 14, Seinäjoki
laajuus 1890 m2
valmistuminen 2015
vanha rakennus Alvar Aalto 1965

arvio Olli-Paavo Koponen
valokuvat Arno de la Chapelle, Olli Helasvuo

Eteisessä odottaa korillinen villasukkia viluisimpia vieraita varten. Sydäntalvella lattiat hohkaavat kylmää, eikä ylemmissäkään kerroksissa kuljeta ilman tossuja. Asumme 1920-luvulta peräisin olevassa laudoitetussa hirsitalossa, joka on kutakuinkin eristämätön. Kuten arvannet, se ei täytä kovinkaan montaa nykyrakentamisen vaatimuksista. Esteettömyydestä ei ole tietoakaan, ja nykystandardien valossa talossa on muitakin puutteita: eristävyys on heikko ja ilma vaihtuu ainoastaan painovoimaisesti. Käypää energiatodistusta talovanhuksemme ei saisi millään kepulikonstilla, ja sähkölaskukin on korkeampi kun mitä sopii toivoa – joskaan ei läheskään sen kokoinen, kuin mitä huvin vuoksi tekemäni energiatodistus antaa ymmärtää.

Enää ei tällaista taloa saisi rakentaa – siitä pitävät viranomaiset ja lainsäätäjät (pois se minusta) huolen. Merkille pantavaa on, että me asukkaat voimme talossamme erinomaisesti. Lapsemme ovat tänne muuton jälkeen olleet vuosien ajan huomattavan terveitä. Joulun jälkeen perheeseemme iskenyt influenssaepidemia olkoon poikkeus, joka vahvistaa säännön. Kaupungissa kerrostalossa viettämiämme vuosia sen sijaan leimasivat lukuisat hengitystieinfektiot ja korvasäryt.

Tiedämme kaikki, mitä nykyrakentaminen merkitsee: pitkälle kehitettyjä kerroksellisia rakenteita, joissa jokaisen komponentin ominaisuudet tunnetaan tarkkaan. Rakenteita, joissa jokainen kerros hoitaa yhden asian hyvin, mutta naapurin tehtävän huonosti. Rakenteita, joissa pienikin rakennusvirhe saattaa kaataa koko korttipakan.

CE-merkinnät vilisevät silmissä ja U-arvoja säädetään äärimmilleen. Kokonaisuus punnitaan tarkasti ja viimeinen säätö tapahtuu ilmanvaihtokoneen koneistossa. Kaikki tämä vain, jotta pääsisimme tarvittaviin E-lukuihin ja voisimme leimata papereihin ”Hyväksytty”-leiman. Meillä on käytössämme tieteellisen tarkka järjestelmä, joka ei kuitenkaan automaattisesti johda hyvään lopputulokseen – ei energiatehokkuuteen, ei kestävyyteen, eikä välttämättä myöskään käyttömukavuuteen.

Suomi on tunnetusti yhden totuuden maa, jossa herätään aika ajoin yhden totuuden rajallisuuteen. Olisikohan nyt aika herätä pohtimaan liiallisen energiatehokkuuden järkevyyttä? Sitä, voidaanko ekologista kestävyyttä mitata yksioikoisesti käytön aikaisella energiatehokkuudella, vai olisiko syytä siirtää katse kauemmas ja tarkastella koko ketjua? Meidän pitäisi uskaltaa katsoa paitsi energiankulutusta myös hiilitasetta ja rakennuksen käyttöikää. Voisimme katsella ympärillemme, haastatella ihmisiä ja vetää johtopäätöksiä olemassa olevasta rakennuskannasta ja niistä saaduista kokemuksista. Varsinkin kun voimme jo nyt hyvällä syyllä olettaa, että nykyiset ratkaisumallimme jäävät kovin lyhytikäisiksi.

Tänään puskutraktori ohittaa 1920-luvulla rakennetun kivitalon ja pysähtyy 1980-luvun toimistojärkäleen kohdalle. Millä konsteilla saisimme sen 30 vuoden kuluttua ohittamaan vuonna 2016 rakennetun päiväkodin? ark

Anders Adlercreutz on arkkitehti ja ensimmäisen kauden kansanedustaja.

 

Näköislehti: Site Logic