6 / 2016 - maisema, puisto

Arkkitehtuurissa vehreys ja vihreys ovat vahvassa kasvussa. Viherseinien ja kaupunkiviljelyn suosion taustalla häämöttää halu aitoon yhteyteen luonnon kanssa. Keinotodellisuudessa elävä urbaani ihminen kaipaa luontoa. ”Pastoraali, vihreä arkkitehtuuri ei ainoastaan yhdistäisi meitä jälleen luontoon vaan myös omaan, nyttemmin vieraantuneeseen minäämme.” Näin taidehistorian professori Ville Lukkarinen kuvaa luonnon paluuta arkkitehtuuriin. Hän yhdistää vihreyden uuden suosion eurooppalaisen kulttuurin pitkään perinteeseen, jossa idealisoitu luonto on toiminut onnellisen elämän lähteenä runoilija Vergiliuksesta alkaen. Luonnon organisoiminen osaksi ympäristöämme on maisemasuunnittelua. Professori Marc Treib Berkeleyn yliopistosta tarkastelee aihetta nykyisessä vastakohtaisuuksien maailmassa. Maisemasuunnittelussa yksi jakolinja asettuu ehdottomaan ekologiseen kestävyyteen pyrkimisen ja esteettisiin näkökohtiin keskittymisen väliin. Treib ei kannata vastakkainasetteluja vaan puhuu ”sekä–että”-ajattelun puolesta: ”Maisema voi olla kestävä, ekologinen, joustava, vahva, vapauttava – ja sen lisäksi kaunis.”

Tapiolan puutarhakaupunki on ollut ainutlaatuinen suomalainen esimerkki maisemasuunnittelun ja rakentamisen yhteensovittamisesta. Tapiolan keskustan avoin maisemakokonaisuus, Leimuniitty, on nyt kunnostettu ja uudistettu. Lehti esittelee uudistuneen puiston, jonka rooli kaupunkikuvallisena kohokohtana on säilynyt. Lisäksi lehti esittelee rakennuksia, joilla on aktiivinen vuorovaikutussuhde maisemaan, Vantaalta Rovaniemelle. Fazerin vierailukeskus tuo luonnon pyöreänä puutarhana rakennuksen sisään ja Arctic Treehouse -hotellin majoitusrakennukset tarjoavat vaaraan rinteeltä näkymän pohjoisen maisemaan. Lehden kolumnissa Paavo Lipponen ihmettelee, ettei arkkitehtuurin ja designin arvoa edelleenkään maassamme ymmärretä, vaikka molemmat ovat maailmankulttuurin huipulla. Hänen mielestään meidän pitäisi viimeinkin rakentaa kunnon arkkitehtuuri- ja designmuseo. ”Guggenheim-hanke – olipa sillä hyvät perustelut tai ei – kertoo itsetunnon puutteesta juuri siksi, ettemme ole saaneet omaamme esiin.”

Sisältö

puisto
maisema-arkkitehti Maisema-arkkitehdit Byman & Ruokonen
arkkitehti Arkkitehtitoimisto Karin Krokfors
osoite Tapiola
laajuus 60 000 m2
valmistuminen 2016
vanha puisto Jussi Jännes 1959
kaupunkisuunnitelma Aarne Ervi 1954–61 (Arkkitehti 1–2/1956, 6/2013)

vierailu- ja kokouskeskus
arkkitehdit Kimmo Lintula, Niko Sirola, Mikko Summanen
osoite Fazerintie 6, Vantaa
laajuus 5130 m2
valmistuminen 2016

arvioteksti Esa Laaksonen
valokuvat Mika Huisman

Vihreys ja vehreys versovat nykyarkkitehtuuriin. Uusi pastoralismi tuo rakentamiseen luontoyhteyden, jota keinotodellisuudessa elävä urbaani ihminen tarvitsee.

Teknologisen ja kaupallisen eetoksen läpitunkema moderni kaupunkiympäristö koetaan usein vieraannuttavan epäinhimilliseksi. Uusi pastoralismi tarjoaa ratkaisuksi luonnollisen maiseman arvojen tuomista kaupunkilaisten ulottuville. Brittiläisessä arkkitehtuurikeskustelussa kehitetty käsite viittaa lempeään ja osallistavaan ympäristösuunnitteluun luomalla mielikuvia idyllisestä Arkadiasta ja kadonneesta Kulta-ajasta. Modernissa urbaanissa ympäristössä elävän ihmisen suora aistimellinen yhteys luontoon – ja itse asiassa todellisuuteen ylipäätään – on katkennut keinotodellisuuksien ja virtuaalimaailmojen lumeessa. Pastoraali, vihreä arkkitehtuuri ei ainoastaan yhdistäisi meitä jälleen luontoon vaan myös omaan, nyttemmin vieraantuneeseen minäämme. Käytännön sovellusmuotoja tähän tarjoavat uudet kehittyneet (bio)teknologiat ja toisaalta erilaiset low-tech-ratkaisut.

Skeptinen mieli näkee ilmiössä yrityksen tuotteistaa historiasta poimittu, ikiaikaisia pehmeitä arvoja lupaileva käsite kaupalliseen käyttöön. Toisaalta viherseinätyyppiset ratkaisut tuovat mieleen Andrei Tarkovskin Solaris-elokuvan (1972) avaruusaseman ilmastointiritilään kiinnitetyt paperiliuskat, jotka ilmavirrassa heiluessaan muistuttivat puunlehtien havinaa ja onnistuivat näin vain vaivoin lohduttamaan maapallostaan vieraantuneita kosmonautteja. Uudesta pastoralismista puhuvien huolenaihe aidon ja alkuperäisen luontoyhteyden löytymisestä vaikuttaa kuitenkin todelliselta.

Rentouttava, onnellinen ja hyveellinen

Sana pastoraali tuo mieleen siestaa viettävät paimenet, huilua soittavan Panin ja metsän nymfit, kaihoisan elegisen tunnelman – kaikki tämä idyllisessä ja idealisoidussa välimerellisessä luonnossa. 1700-luvulle asti elävänä säilynyt kirjallinen pastoraalitraditio oli paljossa velkaa kahdelle sen ensimmäiselle edustajalle, Theokritokselle (Idyllit, n. 270 eaa.) ja Vergiliukselle (Eklogit, n. 40 eaa.). Heihin myös uudesta pastoralismista puhuvat viittaavat. Visuaalisesta ilmeestään pastoraalinäkymä saa puolestaan kiittää Sebastiano Serlion kuvallistusta (1545) Vitruviuksen kertomuksesta siitä, millainen oli antiikin satyyrinäytelmien lavastus. Venetsialaiset renessanssitaiteilijat kehittelivät ajatusta eteenpäin niin, että kuvittelemme tietävämme, miltä pastoraalimaiseman tulee näyttää. Se on sovelias ympäristö paimenille, satyyreille ja idealisoidulle maaseutuväestölle. Kuvataiteen ilmiönä pastoraalitraditio oli hyvin elävä vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Eräät Paul Signacin, Pierre Bonnardin, Pablo Picasson ja Henri Matissen maalaukset liittyvät saumatta tähän vuosisataiseen perinteeseen. Tunnetuimpana teoksena näistä lienee Matissen fauvistisen värikylläinen elämänilon ylistys Le bonheur de vivre (1905–06).

Myös kaupungin ja maaseudun, kulttuurin ja luonnon, vastakkainasettelu on aihe, joka on ollut pastoraalitraditiossa mukana alusta lähtien. Aleksandrialaisen Theokritoksen ja roomalaisen Vergiliuksen paimenrunojen näkökulma on suurkaupunkilainen. Pastoraaleissa onkin kyse urbaanin kaipauksen täyttämästä katsannosta fantisoituun maalaiselämään. Antiikin Rooman yläluokkaiset esseistit ja kirjailijat kirjoittivat luonnon ja maaseudun rentouttavasta vaikutuksesta sekä siitä, kuinka yksinkertainen maalaiselämä on moraalisesti hyveellisempää kuin pinnallinen kaupunkilaiselämä. 1700-luvun jälkipuoliskolla rousseaulainen maaseudun ja kaupungin suoraviivaista vastakkainasettelua huomattavasti syvällisempi sivilisaatiokritiikki löysi sekin positiiviset vaihtoehtonsa pastoraalitraditiosta, yksinkertaisesta ja onnellisesta elämästä ”alkuperäisessä” yhteydessä luontoon. Siinä luonto ei ole hyödyntavoittelun ja riiston kohde. Jean-Jacques Rousseau itse katsoi teknis-tieteellisen ja kulttuurisen kehityksen saavuttaneen juuri hänen omana aikanaan tason, jonka seurauksena ihminen ja luonto ovat täysin erkaantuneet toisistaan.

Uusi pastoralismi

Mitä luonnolla oikeastaan tarkoitetaan, jää usein pohtimatta. Näin näyttää käyvän myös uuden pastoralismin kohdalla. Osa ympäristötutkijoista on sitä mieltä, että maapallolla ei koskematonta luontoa enää olekaan, joten miten siihen voisi saada yhteyden? Luontoa voidaan myös pitää pelkkänä sanana, jolla tarkoitetaan kaikkea kulttuurisesti ”toiseksi” koettua. Lisäksi jo klassisen pastoraalitradition sisällä voidaan erottaa keskenään erilaisia ympäristöjä kuten villit luonnonympäristöt ja maatalousmiljööt. Tarkkaan lukien Vergiliuksen kosmologisessa ajattelussa luonto oli Kaikkeus, koko todellisuus, jossa myös ihmiset asustavat. Arkkitehtuurin uuden pastoralismin olisi siis mietittävä tarkkaan, mihin luontoon se haluaa viitata.

Voi myös olla niin, että luontosuhde ei olekaan olennainen traditionaalista pastoraalia määrittävä piirre. Olennaisempaa voisikin olla se, että paimenet ovat kerääntyneet yhteen musisoimaan ja tarinoimaan. Näin ollen pastoraalin maisema ei olekaan tärkeä; tärkeää on sen välittämä elämäntapa, runojen paimenten mentaliteetti. Luontokäsityksistä paljon kirjoittanut yhdysvaltalainen Leo Marx on pohtinut pastoraalin mahdollisuuksia juuri tältä pohjalta. Lähtiessään liikkeelle paimenista eikä abstraktimmasta ihmisen luontosuhteesta Marx päätyy puhumaan tietynlaisesta yhteiskunnasta, jossa vallitsisi pastoraalit suhteet niin ihmisten välillä kuin ihmisen ja luonnonkin välillä. Uudesta pastoralismista puhuvien tapaan hän on huolestunut siitä, että keinotodellisuudessa elävä urbaani ihminen on kadottanut suhteensa todellisuuteen. Paimenten myyttiset, sivilisaation rajoja koettelevat hahmot auttavat Leo Marxia luonnostelemaan yhteiskunnallisia utopioita, joissa eletään orgaanisena osana luontoa. Näin itse asiassa tekivät jo 1800-luvun lopun agraarista utopiayhteiskunnasta haaveilevat anarkistit. William Morrisin ”vihreä” sosialismi ei ole tästä kaukana.

Yhteiskuntafilosofi Bruno Latourin mukaan todellisuuden kuvauksessa ei ole tarpeen tehdä perustavanlaatuista erottelua ihmiseen ja luontoon. Yhä useammat ilmiöt ovat sekä inhimillisiä että luontoperäisiä, kuten ilmastonmuutos, biodiversiteetin tuhoutuminen ja ekologiset katastrofit. Myös luontotutkija Yrjö Hailan mielestä elollinen ja eloton kietoutuvat maapallolla erottamattomasti yhteen. Luonnollisuuden ja luonnottomuuden vastakkainasettelu ei tarjoa mitään edellytyksiä ymmärtää ihmisen asemaa luonnon osana, hän kirjoittaa.

Uusi pastoralismi ponnistaa antiikin kirjallisuuden alustamalta pohjalta, mutta sen tavoittelemaa idyllistä Arkadiaa on vaikea saavuttaa yhä luonnottomammassa maailmassa. Uusi pastoralismi on kuitenkin innokas kääntymään yhtä hyvin modernin biomimetiikan kuin Abbé Laugier’n primitiivisen majan puoleen päästäkseen tavoitteeseensa, luontoarkkitehtuuriin. ark

Ville Lukkarinen on taidehistorian professori Helsingin yliopistossa.

Suomen kulttuurin suurin ongelma on omien saavutusten arvostuksen puute. Itsenäisyyden juhlavuoden 2017 lähestyessä olisi jo aika tehdä ruotsalaiset: nostetaan arkkitehtuuri ja design siihen asemaan, johon ne kuuluvat, ja osoitetaan se konkreettisella tavalla rakentamalla viimeinkin kunnollinen museo näille taiteen aloille, joilla olemme maailmankulttuurin ehdottomalla huipulla.

Tukholmassa on oikea arkkitehtuurimuseo uudisrakennuksena, meillä ei. Guggenheim-hanke – olipa sillä sinänsä hyvät perustelut tai ei – kertoo itsetunnon puutteesta juuri siksi, ettemme ole saaneet omaamme esiin.

Arkkitehtuuri- ja designmuseo – niiden pitäisi mahtua samaan – syntyisi neljäsosalla Guggenheimin kustannuksista. Kuitenkin Guggenheimin ympärillä käydään hirmuista vöyhää. Käsittämättömintä on se, että täysin kritiikittömästi aiotaan pystyttää musta rakennusryhmä Helsingin valkoisen merellisen fasadin eteen. Helsinki on myös maisema, kaupungilla on identiteetti Itämeren tyttärenä.

Koko alue Olympiaterminaaleineen tulisi suunnitella uudelleen. Sinänsä toiminnallisesti avoimelle paikalle mahtuu rakennus toimintoineen, mutta dominanttia kokonaisuutta siihen ei tarvitse tehdä, vau tai ei. Ehdotetut mustat rakennukset eivät olekaan vau.

Juhlavuonna 2017 tulisi nostaa esiin suomalaisen arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun saavutuksia. Alvar Aallon laatima Rovaniemen kaava elää. Inkeroisen teollisuusyhdyskunta on maailmanperintöluokkaa ja maailman parasta elinympäristöä. Yhtä hyvin pitää nostaa esiin osuuskauppafunkis ja kulttuurihistoriallisesti tärkeät niin sanotut tavalliset rakennukset, kuten Tampereen Kyttälästä säilyneet köyhien ihmisten puutalot tai Iisveden Kolikkoinmäen klubiaskin kanteen piirretyt sahatyöläisten talot.

Suomen kaupunkiympäristöt muuttuvat paremmiksi, kun keskustoja elävöitetään ja yhdyskuntarakennetta tiivistetään. Pääkaupunkiseudun hajoaminen pitkin Uuttamaata on tullut suunnattoman kalliiksi. Espoossa ryhdytään hätäisesti kehittämään Tapiolaa, kun sivistys saapuu metron mukana.

Rantojen rakentaminen ympäristöä kunnioittaen on ollut hienointa monen Suomen kaupungin kehittämisessä. Siinä on vielä paljon kehittämistä niillä kaupunkiseuduilla, jotka sijaitsevat joen varrella.

Sir Norman Fosterin ajattelua mukaillen: Lähiöt on pantava kuntoon uudistamalla niiden keskustat sekä toiminnallisesti että ilmeeltään. Hyvä arkkitehtuuri ja hyvin suunniteltu rakennettu ympäristö kohottaa ihmistä ja yhdyskuntaa. Työ- ja opiskelumotivaatio kohenee, yhteisössä ihmiset lähentyvät toisiaan. ark

Paavo Lipponen, entinen pääministeri ja puoluejohtaja (sdp), toimii nykyään energiateollisuuden ja arktisten asioiden konsulttina.

 

Näköislehti: Site Logic