1 / 2017 - modernismi, aika, patina

Suurin osa rakennuskannastamme on itsenäisyyden aikana rakennettua modernia arkkitehtuuria. Sitä tullaan lähivuosina enenevässä määrin kunnostamaan, korjaamaan, muuttamaan, laajentamaan ja myös purkamaan. Lehti aloittaa Suomen itsenäisyyden juhlavuoden keskustelemalla modernin korjaamisen periaatteista ja käytännöistä. Esimerkkeinä esitellään Alvar Aallon ja Aarne Ervin 1970-luvun alussa suunnittelemien merkkirakennusten korjaukset. Aalto-yliopiston oppimiskeskuksessa ja Töölön kirjastossa arkkitehtoniset arvot on sovitettu yhteen digitalisoitumisen aiheuttamien uudenlaisten toimintatapojen kanssa. Kansainvälisestikin modernismin arvostetuimpiin teoksiin lukeutuvan Paimion parantolan syntyvaiheet ovat esillä. Dosentti Kimmo Sarje tarkastelee modernia Viipuria luoneen arkkitehti Uno Ullbergin tuotantoa kirjailija Olavi Paavolaisen kirjoitusten kautta. Uuden ja vanhan yhteensovittamista viimeaikaisissa taidemuseoiden laajennuksissa tarkastelee avausartikkelissa professori Anna-Maija Ylimaula.

Suomalaisen rakennusperinnön juuret ulottuvat paljon valtiollista itsenäisyyttä vanhempiin aikoihin. Lehdessä on esillä Haminan Marian kirkon korjaus. Kivikirkko rakennettiin Ruotsin vallan aikana 1400-luvulla, kunnostettiin ja uudistettiin Venäjän vallan aikana 1820-luvulla ja sitä on korjattu moneen kertaan itsenäisyyden aikana. Yhteiskunnan muuttuessa myös perinteinen instituutio kirkko etsii tilanteeseen sopivia toimintatapoja. Lehdessä esitellään viime syksynä valmistunut Suvelan kappeli, joka nuorisokeskuksineen ja päiväkoteineen palvelee monikulttuuriseksi muuttunutta lähiötä ja on samalla alueen uusi maamerkki.

Sisältö

Rakennuksistamme noin 80% on valmistunut vuoden 1950 jälkeen. Suomi on siis käytännöllisesti – ei vain mielikuvien maailmassa – modernin arkkitehtuurin maa. Modernismin tuottamaa rakennuskantaa tullaan lähivuosina enenevässä määrin kunnostamaan, korjaamaan, muuttamaan, laajentamaan ja myös purkamaan. Arkkitehdit Olli-Paavo Koponen, Tapani Mustonen, Sami Horto ja Samuli Woolston pohtivat, millaisia periaatteita korjaustöissä tulisi noudattaa.


Kitsch ja korjausrakentaminen

Olli-Paavo Koponen


Modernismin restaurointi nousi 1990-luvulla Suomessa yhdeksi arkkitehtuurin kentän kiinnostavimmista ilmiöistä Lasipalatsin, Viipurin kirjaston, Helsingin kaupungintalon, Hankenin ja Helsingin kauppakorkeakoulun kaltaisten korjaushankkeiden ansiosta. Näistä alkuperäisen arkkitehtuurin ideoita kirkastavista, uuden ja vanhemman modernismin välisellä vuoropuhelulla leikittelevistä restauroinneista on nyt edetty alkuperäisiä materiaaleja, pintojen ikääntymistä ja ajankulkua arvostaviin korjauksiin. Hyviä esimerkkejä uusimmasta suuntauksesta ovat Tapani Mustosen suunnittelemat Seinäjoen (Alvar Aalto 1965) ja Töölön (Aarne Ervi 1970) kirjastojen korjaukset. Tällaiset vaativat työt ovat kehittäneet suunnittelijoiden ja heitä ohjaavien organisaatioiden ammattitaitoa. Modernismin monumenttien restauroinnissa Suomi onkin maailman terävimmässä kärjessä.

Korkealuokkaisissa restauroinneissa omaksuttuja taitoja ja käytäntöjä on kuitenkin mahdollista soveltaa vain ani harvassa modernismin korjauskohteessa. Modernismin ajan rakennukset, etenkin 1960- ja 1970-lukujen – rakennusteollisuuden hegemonian ajan – elementtirakennukset, muodostavat valtaosan rakennuskannastamme. Tämä rakennusmassa kypsyy kiihtyvään tahtiin korjauskuntoon. Hienostuneet restaurointimenetelmät ovat aivan liian kalliita ja työläitä laajan tehtävän hoitamiseksi. Suurinta osaa tämän aikakauden rakennuksista ei mielletä arkkitehtuuriltaan merkittäväksi; päinvastoin, nahistuneet lähiöiden betonitalot ovat muuttuneet esteettisiksi vaurioiksi ihmisten silmissä ja mielissä.

Varsinainen ongelma onkin ikääntyneen, arkipäiväisen arkkitehtuurin arvojen tunnistaminen. On selvää, että positiivisten ominaisuuksien säilyttäminen, vahvistaminen ja sovittaminen muuttuviin tarpeisiin vaatii arkkitehdeiltakin asennemuutosta, tutkimusta ja innovatiivisuutta. Lähiöiden valtavasta rakennusvolyymistä pitää jalostaa – transformoida – laajoja positiivisia kerrostumia rakennuskantaamme. Kaikkea ei pidä yrittää säännöllisin välein muuttaa joksikin, mitä se ei ole, joksikin kivaksi tai muuten muodikkaaksi.

Lähiöiden korjausrakentamiseen on vakiintumassa huolestuttavia piirteitä. Olemassa olevia rakennuksia ei lähestytä arkkitehtuurina, jolla olisi itseisarvoa. Ajatellaan, että hyvin onnistunut korjaus edellyttää mahdollisimman suurta muutosta ikävään modernistiseen ulkoasuun. Rakennukset puretaan tai raiskataan tunnistamattomiksi. Korjausrakentamisen nimissä tehdystä rakennusten ”muodistamisesta” on tullut oman historian kieltämistä – kirjailija Milan Kunderan esittämää kitschin määritelmää vapaasti soveltaen.

Olen huolissani tavallisesta, vähemmän arvokkaasti vanhenevasta ja monin tavoin puutteellisesta modernista ympäristöstämme. Miten modernismi korjataan kestävällä tavalla siten, että ikääntyminen synnyttää rakennuksille lisäarvoa? Miten voidaan välttää teknisesti kyseenalaiset ja huonosti kestävät, kitschin tuntomerkit täyttävät julkisivuremontit? Monista korjatuista rakennuksista paistaa läpi pyrkimys saada mahdollisimman suuri visuaalinen muutos mahdollisimman halvalla. Tällöin on menetetty se vähäkin arkkitehtoninen laatu, mikä rakennuksiin alun perin sisältyi. Olisi mielekkäämpää tehdä mahdollisimman täsmällisiä toimenpiteitä, joilla parannettaisiin puutteita esteettömyydessä, turvallisuudessa, toiminnallisuudessa ja energiankulutuksessa. Tulevaisuutta ajatellen pitäisi rakentaa vain taloja, jotka ovat vielä 50 vuoden kuluttuakin esteettisesti miellyttäviä.

Seinäjoen ja Töölön kirjastot ovat toki äärimmäisen kiinnostavia, jonkinlaisia modernin korjaamisen laboratorioita, joiden yhteydessä saattaa syntyä muutamia yleisemminkin käyttökelpoisia ratkaisuja. Arjen modernin massan kestävä korjaaminen vaatisi kuitenkin omat ajattelijansa, omat metodinsa ja omanlaisensa teknisen osaamisen. ark


Kaikki neljä puheenvuoroa lehdessä.

Olli-Paavo Koponen on arkkitehtuurihistorian professori Tampereen teknillisessä yliopistossa

 

Aalto-yliopiston Harald Herlin -oppimiskeskus
arkkitehdit Teemu Tuomi, Tuomo Remes
osoite Otaniementie 9, Espoo
laajuus 8320 m2
valmistuminen 2016
vanha rakennus Alvar Aalto 1970

valokuvat Tuomas Uusheimo
arvio Aimo Nissi

Näköislehti: Site Logic