3 / 2013 - vanha ja uusi

Valtava rakennuskanta, joka on toteutettu 1960-luvun alun jälkeen, on tullut uudistamisvaiheeseen. Korjaamisen ja muuttamisen tarve on ennen kokematon. Modernismin ytimeen kuulunut ajatus purkamisesta ja uudelleenrakentamisesta korvautuu jatkuvan muuntumisen ajatusmallilla. Selvärajaiset projektit muuttuvat sopeutumisen prosesseiksi. Rakennuksia täytyy yhä enemmän muuntaa uusiin käyttöihin. Myös tietoisuus rakentamisen suuresta hiilijalanjäljestä kasvattaa vanhojen kiinteistöjen säilyttämispainetta. Numeron rakennusesittelyt havainnollistavat erilaisia vanhan ja uuden kohtaamisen tapoja.

Sisältö

Purkamisen ja uudelleenrakentamisen ajatusmalli korvautuu jatkuvalla muuntumisella. Selvärajaiset projektit muuttuvat sopeutumisen prosesseiksi. Tanskassa kehitetty transformaatio saapuu nyt Suomeen. Esimerkkikohteita ovat Carlsbergin alue ja Den Hvide Kødby Kööpenhaminassa.


Pohjoismaisen rakennetun ympäristön teoriassa ja käytännössä on käynnissä suuri murrosvaihe. Ympäristö on koettu viime aikoihin asti sarjana toisiaan seuraavia projekteja, jotka johtavat enemmän tai vähemmän valmiiseen ympäristöön. Vanhennuttuaan nämä ympäristöt on joko korjattu tai korvattu uudella. Monumenteiksi koetut rakennukset on suojeltu ja restauroitu. Tällaiseen päättyviin ja selvärajaisiin projekteihin perustuva toiminta- ja ajattelumalli on nyt korvautumassa uudella näkökulmalla, joka tähtää ympäristön jatkuvan muutoksen tunnistamiseen ja hallintaan.


Näkökulma historialliseen kaupunkiin vaihtuu

Muutoksen taustalla on lukuisia tekijöitä, muun muassa ekologisen ajattelun synnyttämä pyrkimys luonnonvarojen kestävään hyödyntämiseen. Modernismin ytimeen kuuluvan jatkuvan purkamisen ja uudelleenrakentamisen prosessi on kyseenalaistettu. Uudeksi tavoitteeksi on muotoutumassa rakennuskannan sopeutuminen yhä uusiin tilanteisiin vähittäisten ja jatkuvien muutosten avulla. Vanhan purkamista ja uuden rakentamista sen tilalle toki tehdään jatkossakin, mutta ei enää oletusarvoisesti, vaan vasta viimeisenä keinona sen jälkeen, kun muuttaminen ja sovittaminen uuteen käyttöön ovat osoittautuneet mahdottomiksi.

Tämä suuri rakennettujen ympäristöjen kehittymistä ohjaava näkökulman muutos on tapahtumassa ilman, että siihen on suomalaisten arkkitehtien keskuudessa juurikaan kiinnitetty huomiota. Uskoakseni muutoksen pysyminen näkymättömissä johtuu siitä, että se ei ole johtanut arkkitehtuurin muotokielen eikä edes korjaustekniikoiden merkittävään muutokseen.

Perinteinen karkea jako uudisrakentamisen ja restauroinnin välillä on muuttumassa paljon hienosyisemmäksi. Arkkitehtien tehtävät asettuvat jatkossa yhä enemmän näiden kahden ääripään välille. Niihin sisältyy erilaisia kestävän rakentamisen ja korjausrakentamisen suunnittelutöitä, uusien materiaali- ja rakennetekniikoiden ideointia sekä muutoksen kokonaishallintaa. Muuttamisen ja säilyttämisen väliin muodostuu eriasteisen muuntumisen kenttä.

Suomalainen keskustelu kulkee omia polkujaan

Kaupunkiympäristöjen muuntelu restauroinnin ja uudisrakentamisen välimaastossa kaipaa uusia ajattelun apuvälineitä. Suojelua edellyttävä arvokohde on tulevaisuudessa vain vanhojen ympäristöjen kehittämisen erityistapaus. Rakennetun ympäristön hoito muuttuu yhä kompleksisemmaksi. Ongelma on kärjistymässä nopeasti. Rakennettu ympäristömme on suureksi osaksi valmistunut lyhyenä ajanjaksona 1960-luvulta alkaen. Varhaiset elementtirakentamisen kokonaisuudet vanhenevat uhkaavasti niin teknisesti kuin toiminnallisestikin. Korjaamisen ja muuttamisen tarve on ennen kokematon.

Eräs hämmentävä käsite Suomessa on ’korjausrakentaminen’. Termi vaikuttaa myönteiseltä: jokin puutteellinen kaipaa korjaamista. Korjausrakentamisella tarkoitetaan kuitenkin yhä yleisemmin lähiöiden muodistamista ja muuttamista, kyse ei viime kädessä ole korjaamisesta. Korjausrakentamisessa suhtaudutaan kohteeseen negatiivisesti, sen arvoja ei tunnisteta. Vanhentunut elementtitalo nähdään vain ongelmana, arvottomana rakennusaineena, jota voidaan vapaasti purkaa, kolota ja muuttaa. Korjausrakentamista näyttävät puoltavan taloudelliset ja ekologiset tekijät, ei rakennuksen itsensä arvo.


Tanskalaisten transformaatio

Tanskalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa havahduttiin joitain vuosia sitten tähän uuteen tilanteeseen. Ongelman käsittelyn hallitsemiseksi sille on luotu teoreettista viitekehystä. Transformaation käsite syntyi Århusin arkkitehtikoulussa professori Johannes Exnerin ajattelun pohjalta. Transformaation perushavainto on, että perinteisiä restaurointeja tarvitaan hyvin pieneen osaan rakennuskannasta, kun valtaosa rakennetusta ympäristöstä kaipaa eriasteista mutta jatkuvaa muuntelua. Suhtautuminen olemassa olevaan, arkiseenkin, rakennuskantaan on muuttumassa myönteisemmäksi. Yhä suurempi osa rakennuksista tulee säilymään, tosin jollain tavoin muutettuina.

Uusimmassa pohjoismaisessa keskustelussa transformaation rinnalle on noussut myös käsite ’alteraatio’. Siinä toimenpiteet vanhojen rakennusten käyttökelpoisuuden takaamiseksi ovat vielä pienimuotoisempia kuin transformaatioissa. Molempien suuntausten taustalla on pyrkimys korvata yksittäisiin raskaisiin korjauksiin perustuva rakennetun ympäristön ylläpito olemassa olevaa ympäristöä hienovaraisemmin hyväksikäyttävällä ja muuttavalla toiminnalla. Transformaatio saattaa arkkitehtuuriteoreettisen käsitteistön ja tehtäväkentän sopusointuun toistensa kanssa ja vastaa ajankohtaisiin tarpeisiin. Rakennussuojelun, restauroinnin ja korjausrakentamisen käsitteistö on syntynyt eri historiallisten tilanteiden tarpeisiin. Ne eivät riitä enää monimutkaistuneen ja muuttuneen tilanteen hallintaan.

Transformaatiossa ympäristöjä lähestytään positiivisesti. On tunnistettava kaikki säilytettävissä olevat käyttökelpoiset ominaisuudet. Muuntelu pyritään kohdistamaan rakennusten vähäarvoisimpiin kohtiin. Kun painopiste muuttuu projekteista jatkuvaan prosessiin, on kohteen luennan, tulkinnan ja niistä vedettävien johtopäätelmien merkitys erityisen suuri. Vakiintuneiden selvitysten lisäksi kaivataan strategisia hoitosuunnitelmia, jotka tähtäävät muuntelun tasapainoiseen hallintaan.

Transformaatiossa tavoitellaan kestävällä tavalla jotain, mihin ei nykyisellä uudis- tai korjausrakentamisella ylletä. Syntyy tilallisesti väljempiä ratkaisuja ja uusia, mielenkiintoisia ajallisia kerrostumia. Transformoitu rakennus vahvistaa paikan identiteettiä uudisrakennusta voimakkaammin. Jatkuvuuden tunne on voimakas. Vanhoja rakennuksia transformoimalla vältytään autioituvilta tonteilta ja tyhjiksi jääviltä, purkamistaan odottavilta tiloilta. Samoin vältetään toiminnoiltaan yksipuolisia alueita, joita syntyy aluesaneerausten tuloksena. Transformaatio johtaa onnistuessaan aiempaa sekoittuneempiin kokonaisuuksiin rakennusten muuntuessa vähitellen yhä uusiin käyttötarkoituksiin. Kyse ei ole yksittäisistä toimenpiteistä, vaan laajemmasta muutoksesta rakennetun ympäristön hoitoa koskevassa maailmankatsomuksessa. Transformaatiossa rakennettu ympäristö mukautetaan palvelemaan muuttuvia toiminnallisia ja kulttuurisia tarpeita.

Koko säilyttämisen arvoista suurta rakennuskantaa ei voida restauroida. Rakennuksille on löydettävä uutta käyttöä, jotta niiden säilyttäminen olisi mielekästä. Se edellyttää muuntelua, transformaatiota. Tietoisuus rakentamisen suuresta hiilijalanjäljestä kasvattaa vanhojen, alkuperäisestä käytöstä väistyvien rakennusten säilyttämispainetta. Tanskassa segmentoitunut toiminta rakentamisen ja restauroinnin kentillä on hiljalleen korvautunut uudella toiminnalla, joka on vakiintunut sateenvarjomaisen transformaation käsitteen alle. Transformaation uutuus on juuri sen kaikenkattavuudessa, jolloin restaurointi ja purkaminen ovat samanarvoisia toimenpiteitä kaupunkiympäristön muutoksen hallitsemisessa.


Kaksi kööpenhaminalaista esimerkkiä

Kööpenhaminan uudistumisessa puhaltaa uusia tuulia. Transformaation merkitystä käytännössä havainnollistaa kaksi keskustan länsipuolella käynnissä olevaa teollisuusalueen muutosprosessia. Carlsbergin entistä panimoaluetta kehitetään uudeksi, toiminnoiltaan sekoittuneeksi kaupunkialueeksi, ja entinen lihanpakkausalue, Den Hvide Kødby, sopeutetaan uuteen käyttöön. Transformaation ominaispiirteet tulevat hyvin esiin näissä kahdessa kohteessa.

Molemmilla alueilla on tavoitteena alati muuntuva, mutta silti hallittu kokonaisuus. Molemmissa tapauksissa on päädytty selkeisiin mutta joustaviin, koko aluetta koskeviin periaatteisiin. Lähtökohtana on toiminnoiltaan sekoittunut kaupunkirakenne, joka houkuttelee ihmisiä paikalle kellon ympäri kaikkina viikonpäivinä. Tämä edellyttää suuria ihmisvirtoja, joita tavoitellaan lisäämällä toimintojen monipuolisuutta. Alueiden viihtyisyyteen vaikuttavat kulttuurihistoriaan perustuvan identiteetin tukeminen, ajalliset kerrostumat, arkkitehtoninen laatu, ekologinen imago sekä mielenkiintoisuuden, sattumanvaraisuuden ja järjestyksen tasapaino.

Transformaatio ymmärretään Carlsbergin ja Den Hvide Kødbyn alueilla pitkäkestoisena, jatkuvana prosessina kertarakentamisen sijaan. Keskeistä on eri toimintojen toisiinsa sovittaminen ja kullekin käytettävissä olevalle tilalle sopivimman toiminnan löytäminen, samalla kun haetaan koko alueen tasapainoa. Carlsbergin alueella kokonaisvastuu transformaation arkkitehtonisesta koordinoinnista on annettu Entasis-arkkitehtitoimistolle. Den Hvide Kødbyssä Erik Møller Arkitekter on oma-aloitteisesti käynnistänyt ekologista tehokkuutta parantavia hankkeita ja laatinut käsikirjan alueen uudistamisen hallitsemiseksi.


Carlsberg

Carlsbergin tuotanto muutti vanhalta, sadan vuoden kuluessa vähitellen rakentuneelta panimoalueeltaan ruuhkaisen ja logistisesti hankalan keskustan ulkopuolelle. Suljettu teollisuuskulttuuriympäristö avattiin kaupunkilaisille. Alueesta haluttiin kehittää tiivis uusi kaupunginosa kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun avulla. Vuonna 2007 ratkenneen kilpailun voitti pieni tanskalainen Entasis-toimisto. Heidän ehdotuksensa perustuu arvokkaan rakennetun ympäristön herkkään tulkintaan ja huomaavaiseen muuttamiseen. Ilmeeltään raskasta teollisuusrakentamista täydennetään huomattavan laajalla lisärakentamisella. Täydennysrakentamisen luonne perustuu Carlsbergin rakentamisen perinteeseen ja sen arkkitehtonisten ominaisuuksien tunnistamiseen ja soveltamiseen. Aluerakentamisen monotonisia piirteitä ja liiallista väljyyttä halutaan erityisesti välttää. Suuren täydennysrakentamisvolyymin vuoksi Carlsbergin alueen kaupunkikuvallinen luonne tulee melkoisesti muuttumaan, mutta arkkitehtonisen perussävyn luo pitkän ajan kuluessa syntynyt teollisuusympäristö.

Toimiston vetäjä, arkkitehti Christian Cold, kertoo jättävänsä transformaation akateemisen pohdinnan muille ja osallistuvansa keskusteluun suunnitelmillaan. Entasisin toiminta Carlsbergissa osoittaa transformaation mahdollisuuksien sisäistämistä syvällisellä ja persoonallisella tavalla. Aluetta muutetaan Kööpenhaminan keskustasta tunnistetuilla vanhoilla ja hyviksi todetuilla ominaisuuksilla, joita yhdistetään olemassa olevaan. Vaikka tavoitteena on luoda katutiloja ja sisäpihoja piharakennuksineen, arkkitehtuurissa vältetään vanhahtavuutta. Uusissa rakennuksissa tavoitellaan alueelle luonteenomaista materiaalituntua ja raskautta raikkaalla oman aikamme ilmaisulla. Vanhat, rationaaliset teollisuusrakennukset ovat yläosissaan usein leikillisiä ja yllättäviä. Samaa ullakkokerrosten yllätyksellisyyttä tavoitellaan uudisrakennuksissakin. Täydennysrakentamisen yksikkökoko pidetään pienenä. Kokonaissuunnitelman sijaan toteutetaan kymmenien eri suunnittelijoiden projekteja. Ajallinen syvyys ja kerroksisuus synnyttävät muilta uusilta alueilta puuttuvaa viihtyvyyttä ja tuovat siten kaupallista lisäarvoa.

Carlsbergin transformaation onnistumista takaamaan Entasis on laatinut kattavan käsikirjan eri toimijoiden ja suunnittelijoiden ohjeeksi. Se perustuu paikan lähtökohtien huolelliseen tulkintaan. Tarkan, sitovan suunnitelman sijaan on luotu strategisia tavoitteita, joiden toteutumisen ohjaamiseen Entasis on sitoutunut jopa muutamaksi vuosikymmeneksi. Heidän päätehtävänsä on valvoa kokonaisuuden rakentumista yleissuunnitelman ja käsikirjan hengessä ja neuvotella lukuisten eri suunnitteluryhmien kanssa.


Den Hvide Kødby

Kööpenhaminan lihanpakkauskorttelit rakennettiin nopeassa aikataulussa vuosina 1931–34 arkkitehti Poul Holsøen suunnitelmien mukaan. Lihan ja kalan käsittely jatkuu yhä, mutta huomattava osa tiloista on vapautunut uuteen käyttöön. Tavoitteena on luoda paikka, jossa lihan käsittely kohtaa kulinarismin ja luovien alojen toimintoja. Lihankäsittelyn edellyttämä viileys ja toisaalta nykyiseen toimistotyöskentelyyn sopiva lämpötila ovat johtaneet kohtuuttomaan energiankulutukseen. Tämän ongelman ratkaisu on avain koko alueen tulevaisuuteen. Kategorisilla U-arvomääräyksillä menetettäisiin funktionalismille tyypilliset detaljit ja mittasuhteet, jotka alueella ovat monin paikoin säilyneet. Transformaatiossa lähtötilanteen analyysissa etsitään kullekin rakennukselle muuntelun mahdollisuuksien rajat. Alkuperäisyytensä säilyttäneisiin tiloihin etsitään alempaan lämpötilaan sopeutuvia toimintoja. Rakennuskantaa tarkastellaan kokonaisuutena yksittäisten rakennusten sijaan. Taloudellisin tapa pienentää koko alueen hiilijalanjälkeä ei ole käsitellä kaikkia rakennusosia samalla tavalla, vaan kohdistaa toimenpiteet kokonaisuuden kannalta mahdollisimman järkevästi. Arkkitehtuurihistoriallisesti arat toimenpiteet on näin mahdollista ottaa huomioon.

Suojeltavaksi määrätty kokonaisuus on niin suuri, että sen säilyttäminen edellyttää muuntamista. Harvinaisen ja poikkeuksellisen eheän funktionalistisen teollisuusalueen sopeuttaminen on koulukirjamaisen selkeä esimerkki transformaation käsitteen käyttökelpoisuudesta. Edes arvokohteen pitäminen muuttumattomana ei ole enää useinkaan mahdollista. On kehitettävä uusia ajattelutapoja ja metodeja transformaation hallitsemiseksi. Erik Møllerin toimisto lähestyy aihetta analyyttisesti. He ovat järjestäneet luentosarjoja teemasta yhdessä Tanskan arkkitehtiliiton kanssa. Den Hvide Kødbyn projektiarkkitehti Morten Ørsager kertoo, että toimiston omien alueelle kohdistuvien suunnitelmien lisäksi heidän tehtävänään on pitkäjänteinen jatkuvan muutosprosessin hallinta ja he toimivat yhteistyöelimenä eri toimijoiden ja suunnittelijoiden välillä.


Kompleksisten alueiden muunnoshankkeissa on tyypillisesti useita osallisia valtion ja kunnan virkamiehistä asukkaisiin, instituutioihin, järjestöihin ja yrityksiin. Hankkeet ovat pitkäkestoisia, jatkuvia prosesseja, joiden kuluessa ympäristö muuntuu kulloisenkin tilanteen vaatimuksiin. Muutoksen hallinta nousee ympäristön laadun tärkeimmäksi ohjaavaksi tekijäksi. Kun lähestyy yksittäisiä restaurointitehtäviä radikaalisti muuttuneesta näkökulmasta, saavat pienetkin muutokset uuden merkityksen.

Olli-Paavo Koponen on arkkitehtuurin historian professori Tampereen teknillisessä yliopistossa.

 

Turun uuden konserttisalin valtava punainen, entisen teollisuushallin keskiosan täyttävä katsomo liukuu ilmatyynyillä kullekin tilaisuudelle sopivaan kohtaan. Konsertti-, teatteri- ja näyttelytilojen lisäksi karskiin teollisuusarkkitehtuuriin on sovitettu myös luovien alojen työ- ja toimistotiloja.

arkkitehdit Pekka Vapaavuori, Johan Roman, Mika Väisänen, Esa Virtanen
osoite
Köydenpunojankatu 14, Turku
laajuus 27 000 m2
valmistuminen 2011–2014
vanha rakennus 1898–1979

 Vanhaa tehdasta on laajennettu ja peruskorjattu reippaalla kädellä.

arkkitehdit Hannu Kiiskilä, Kimmo Karkkunen, Markus Kuusela, Sirpa Laaninen, Johanna Sipiläinen
osoite
Kokonniementie 1, Porvoo
laajuus 15 900 m2
valmistuminen 2012
vanha rakennus 1920–1960

Uusrenessanssitalo on kokenut sisäisen muodonmuutoksen panttilainaamosta asunnoiksi, mutta muutos ei näy ulospäin, sillä katujulkisivu on alkuperäisten 1800-luvun lopun piirustusten mukainen.

arkkitehdit Iiro Mikkola, Jani Snellman
osoite
Ratakatu 27, Helsinki
laajuus 2 397 m2
valmistuminen 2013
vanha rakennus Waldemar Aspelin 1898

Kaksi toisiinsa kytkettyä pihataloa empire-Porvoon keskustassa sopeutuvat klassiseen, puiseen ympäristöönsä ja ovat vaatimattomuudessaan perinteisten talousrakennusten kaltaisia.

arkkitehdit Mikko Heikkinen, Markku Komonen, Tuomas Siitonen
osoite
Rauhankatu 21, Porvoo
laajuus 650 m2
valmistuminen 2010

Asumisen ensimmäistä teollista massatuotetta, elementtikerrostaloa, on korjattu Suomessa ja muuallakin Euroopassa pian kaksi vuosikymmentä. Monessa talossa on menossa jo toinen korjauskierros. Artikkeli vertaa suomalaista tapaa saksalaiseen ja ruotsalaiseen.


Lähiökerrostalon korjausstrategiat voidaan jakaa janalle, jonka ääripäät ovat entistävä korjaus (restoration) ja radikaali muutos (redesign). Väliin sijoittuu tavanomainen perusparannus, renovation, joka periytyy latinankielisestä sanasta renovare. Se tarkoittaa sananmukaisesti jälleen uudeksi tekemistä, mutta rehellisyyden nimissä perusparannukset ovat kylläkin yleensä vain hailakka varjo uudisrakentamisen kulloisistakin trendeistä. Tavallaan suomalaiset elementtilähiöt ovat saman kysymyksen edessä kuin keskustojen vanhat puukorttelit lähiöbuumin aikaan. Mitä tehdään, kun alkuperäiset ideaalit peittyvät lisäeristeeseen ja entinen asumistaso lakkaa kelpaamasta kansakunnalle, joka vaalii uutuuden kulttuuria?

Ruotsi säilyttää, Saksa purkaa

Ruotsissa restoration–renovation–redesign-asteikkoa sovelletaan koko leveydeltään. Erityisesti säilyttämistä harjoitetaan sekä tavoitteellisesti että tahattomasti – olosuhteiden pakosta – kun resursseja muutoksiin ei ole. Teknisesti betonipintojen suojelu on ongelmallista, sillä paikkaukset pistävät silmään ja pahimmin vaurioituneet ulkokuoret on pakko vaihtaa. Ollaan perusasioiden äärellä. Säilytetäänkö ulkonäköä vai alkuperäisiä rakennusosia? Suojelulla ei ole onnistuttu saamaan ruotsalaisia arvostamaan lähiöitään, sillä monien alueiden umpikujaksi on muodostunut sosiaalinen eriytyminen. Ongelman ratkaisemiseksi lähiöissä on tehty myös rohkeita muodonmuutoksia, joihin on usein liittynyt kunnianhimoisia ekologisia tavoitteita.


Saksassa DDR:stä perittyyn lähiömassaan suhtaudutaan inhorealistisesti. Jos asukkaat eivät viihdy, he muuttavat pois. Itäsaksalaisten vanhempi polvi osoittaa kiintymystä elementtitaloihinsa, mutta nuoriso äänestää jaloillaan. Lapsiperheet yritetään saada pysymään lähiöissä tekemällä vanhoihin elementtitaloihin suuria, usein kaksikerroksisia perheasuntoja, joissa on hyvät asuntokohtaiset ulkotilat. Omakotiasumisen laatutaso pyritään tuomaan kerrostaloon eikä suojelusta ole puhettakaan. Korjaaminen liikkuu akselilla renovation–redesign ja ylimääräiset asunnot puretaan. Keskisaksalaisessa Leinefeldessä, entisellä DDR-teollisuuspaikkakunnalla, 90 prosenttia asunnoista sijaitsee elementtitaloissa, joten niiden haluttavuudella on suuri merkitys koko kaupungin elinvoimalle. Pikkukaupungissa oivallettiin, ettei talojen purkaminen tee jäljelle jääviä taloja yhtään sen houkuttelevammiksi. Suuret transformaatiot ovatkin tuottaneet uudenlaista arkkitehtuuria. Lopputulos ei muistuta sen paremmin lähtökohtaansa kuin puhdasta uudisrakentamistakaan. Muutoksen kustannus on laajuudesta riippuen 60–95 prosenttia uuden kerrostalon hinnasta.

Suomi korjaa

Suomalainen on varovainen. Tehdään ”pikkasen vain”: hieman energiansäästöä, vähän lisää asumismukavuutta, aavistuksen mukavampaa ulkonäköä. Arkkitehtia ei kannata sotkea hyvään korjaushankkeeseen, eikä hyvä arkkitehti sellaiseen sotkeutuisikaan. Suurilta arkkitehtonisilta ylilyönneiltä vältytään, mutta helmiäkään ei juuri synny sen paremmin suojelu- kuin transformaatiomielessä. Silloinkin, kun selkeitä suojeluarvoja olisi tai kun rakennus muuttuu huomattavasti vaikkapa lisäkerroksen rakentamisen johdosta, on lopputuloksena yleensä aivan tavalliseen tapaan korjattu aivan tavallinen suomalainen kerrostalo. Valikoimassa on siis vain yksi keino, renovation, kotoisammin remppa. Se tarkoittaa, että julkisivut ja talotekniikka saneerataan samoin standardein Helsingistä Pihtiputaalle. Ironista kyllä, perusparannuksessa parannellaan yleensä juuri niitä ominaisuuksia, joita suojelussa suojellaan: huomaamattomia sisäänkäyntejä, kapeita parvekkeita, julkisivujen saumajakoa, värittömyyttä ja monotonisuutta.

Lähiökorjaamisen taloudellisten resurssien kurimuksessa jää tilaa myös koulukuntakiistoille. Esimerkiksi Vantaan Havukosken rakennustapaohjeet nojaavat varsin perinteiseen rakennussuojelun retoriikkaan, mikä vapaasti tulkiten tarkoittaa, että modernisointi ja nykyaikaiset materiaalit ovat paholaisesta. Tällainen näkemys olisi ollut lähiön alkuperäisille rakentajille käsittämätön. Toisaalta tuore tutkimus on pudottanut pohjaa pois teknisiltä saneerausperusteluilta. Pahamaineisten elementtijulkisivujen korjaustarve onkin oletettua pienempi, eikä lähiötalojen mitattu energiankulutuskaan kalpene uudemmalle tuotannolle. Tästä huolimatta tutkijat seuraavat huolestuneina monien suomalaisten lähiöiden sosioekonomista taantumista. Lähiöasunto on lakannut vastaamasta vaurastuvan keskiluokan asumisihanteisiin. Kertakäyttöisiksi ja lyhytikäisiksi luullut talot kyllä kestäisivät, jos ne vain kelpaisivat. Korjausta ei kaipaakaan kipeimmin betoni vaan arkkitehtuuri.

Satu Huuhka on arkkitehti ja tohtorikoulutettava Tampereen teknillisessä yliopistossa.

 

Näköislehti: Site Logic