2 / 2013 - omakotitaloja

Kolme neljästä suomalaisesta haluaisi asua omakotitalossa. Lehden pääartikkelissa tarkastellaan pientaloasumisen kehityskulkua Suomessa. Sadan vuoden aikana omakotitalo, paritalo ja rivitalo ovat muodostuneet kerrostalon vaihtoehdoiksi kaupunkiasumisessa. Kaupunkien reunoille on levinnyt pientalojen matto, josta perhe kulkee töihin, ostoksille ja harrastuksiin omalla autolla, usein kahdella. Pitkiin matkoihin kuluu aikaa, ja ne kasvattavat hiilijalanjälkeä. Halu yhdistää ekologisuus omakotitalounelmaan on johtanut ideaan kaupunkipientaloalueista, joilla palvelut ovat lähellä ja joukkoliikenne toimii. Uudelle townhouse-kaupunkipientalolle on kaavoitettu yksistään Helsingissä yli kaksi miljoonaa kerrosalaneliömetriä, mutta naapurin seinässä kiinni olevan talotyypin kysyntä on vielä vähäistä. Rakennusliikkeet ja talotehtaat eivät ole tilaisuuteen tarttuneet. Voiko suomalainen asumisunelma kaupungistua? Lehdessä esitellään yhdeksän erilaista pientaloa.

Sisältö

Arkkitehti-tutkija tarkastelee pientaloasumisen kehityskulkua Suomessa. Omakotitalo ja rivitalo ovat saamassa rinnalleen kaupunkipientalon, townhouse-talon.


Suomalaisten asumispreferenssien kärjessä ovat toiveet rauhallisuudesta, luonnonläheisyydestä, omasta pihasta ja palvelujen saatavuudesta. Pientalo on edelleen halutuin asumismuoto, vaikkakin kerrostaloasumisen suosio on hienoisessa kasvussa. Pientalotoiveita on etenkin lapsiperheillä ja nuorilla. Kestävä kehitys, palvelujen saatavuus ja toimiva joukkoliikenne edellyttävät kuitenkin tiivistä kaupunkirakennetta. Tulisikin kehittää uusia asumiskonsepteja, joissa omakotiasumisen edut säilyvät, vaikka naapuri on lähellä. Yksi kaavoittajien suosima vaihtoehto on Keski-Euroopasta tuttu niin sanottu townhouse-talo, josta voidaan käyttää myös suomenkielisiä termejä ’riviomakotitalo’ tai ’kaupunkipientalo’. Talotyyppi ei ole vielä löytänyt asiakaskuntaansa Suomessa, vaikka tontteja riviomakotitaloille on kaavoitettu runsaasti.


Pientaloasuminen 1900-luvun Suomessa

Omakotitalo käsitteenä liittyy kaupungistumiseen ja teollistumiseen. Kaupunkisuunnittelija Ebenezer Howardin 1898 lanseeraama puutarhakaupunkiperiaate, jonka mukaan suurkaupungin ulkopuolella tuli olla pienempien puistomaisten kaupunkien rinki, tarjosi ihanteellisen asumismuodon paitsi porvaristolle, myös työväestölle. Luonnonläheistä omakotiasutusta puutarhatöineen pidettiin terveellisenä kasvuympäristönä etenkin lapsille. Kaupungit nähtiin turvattomina, likaisina ja ahtaina. Porvariston huvilat ja työväestön tyyppipiirustuksiin perustuvat omakotitalot ovat suomalaisen pientaloasumisen taustalla. Maamme agraarinen perinne ja melko myöhäinen kaupungistuminen ovat myös vaikuttaneet pientaloasumisen suosioon. ”Oma piha, oma lupa” -ajattelu sopii suomalaiseen mielenmaisemaan, jossa on totuttu asumaan etäällä muista ja päättämään omista asioista. Kenties juuret hajanaiselle pientaloasutuksellemme löytyvät jo 1700-luvun isojaon ajoilta, jolloin ryhmäkyläasutus hävisi ja tilojen rakennukset siirrettiin keskelle kunkin tilan isojaossa saamia tiluksia. Kyläyhteisöt hajaantuivat, ja paluu yhteisöllisempään ja tiiviimpään asumiseen näyttää vieneen lähes kolme vuosisataa.

Ensimmäisiä tyyppipiirustuksia omakotitaloille laadittiin 1910-luvulla. Työväen asuinalueita puutaloineen kaavoitettiin muun muassa Helsingin Vallilaan ja Tampereen Tammelaan. Käpylän puutarhakaupunginosa rakennettiin 1920-luvulla. Uuden asumisihanteen mukaisia hygieenisiä, valoisia ja toiminnoiltaan eriytyneitä asuintaloja alettiin rakentaa funktionalismin myötä. Alvar Aallon 1930-luvun oma talo ja Villa Mairea ovat kansainvälisesti tunnetuimmat esimerkit sen ajan yksityistaloista. Funkishuviloiden aikaan myös tyyppitalot saivat vaikutteita pelkistetystä funktionalismista ja talojen selkeä neliömäinen pohjaratkaisu perustui eri käyttötarkoituksiin suunniteltuihin huonetiloihin: olohuoneeseen, keittiöön ja makuuhuoneeseen.

Sotien jälkeen väestön uudelleenasutus vaati erityisponnisteluja valtiolta. Arkkitehtikunta osallistui talkoisiin suunnittelemalla tyyppipiirustuksia rintamamiestaloille. Talon arkkityyppi, harjakattoinen noppa, jonka keskellä on savupiippu, näyttäytyy muodoltaan edelleen energiatehokkaan pientalon malliesimerkkinä. Vaikka nykyään rintamamiestaloalueet ovat suosittuja, 1950-luvun lopulla niitä arvosteltiin. Modernin omakotiasumisen ihanteisiin kuuluivat tuolloin asuminen yhdessä tasossa, suuret ikkunapinnat, oleskelu- ja ruokailutilojen saumaton liukuminen toisiinsa sekä yhteys pihaan. Kattokulmat loivenivat tai muuttuivat tasakatoiksi. Arkkitehtien suunnittelemissa yhdenperheentaloissa otettiin mallia Tanskasta, Amerikasta ja Japanista.

Perhemyönteisen 1950-luvun henkeen sopi puutarhakaupunkiaatteen viritteleminen uudelleen. Tapiolassa rakennettiin asuntoja ja palveluita, jotka olivat ”lastenvaunun etäisyydellä” toisistaan. Vuonna 1954 Eila Jokela kirjoitti Kaunis Koti -lehdessä Helsingin uudesta tytärkaupungista: ”Juuri näin pitää tulevaisuuden helsinkiläisen asua: luonnon läheisyydessä ja kuitenkin vain muutaman minuutin bussimatkan päässä kaupungista. Onnellisia ovat ne lapset ja nuoret, jotka saavat ratkaisevat kehitysvuotensa elää Tapiolassa, missä nykyaikainen asuntokulttuuri ja suomalainen luonto antavat kättä toisilleen.” Nykyään tulevaisuuden asumisesta voisi kirjoittaa samoin; bussimatkan sijaan tulisi vain puhua metrosta.

Aluerakentamisen aikana 1960-luvulla pientalotuotanto teollistui. Arkkitehtien nimet alkoivat jäädä tyyppitalosuunnitelmista pois ja taloja alettiin myydä mielikuvilla, kuten ”tiilitalossa asuu onnellinen perhe”. Moduulikonstruktivismi innoitti arkkitehteja ja insinöörejä kehittelemään rakennejärjestelmiä, syntyi mm. Domino- ja Bungalow-talot. Aikakauteen liittyi myös futuristisia kokeiluja, EMMAn taidemuseoonkin päätynyt Matti Suurosen Futuro-talo. Kerrostalotuotannon jalkoihin jääneen pientalorakentamisen elvyttämiseksi järjestettiin Tuusulassa vuonna 1970 ensimmäiset asuntomessut.

Pientalojen jako kahteen suuntaukseen, arkkitehtien suunnittelemiin uniikkeihin yksityistaloihin ja tyyppitaloihin, on jatkunut aina näihin päiviin saakka, mutta juopa näiden välillä on kasvanut 1970-luvusta lähtien. Talopaketit alkoivat elää omaa elämäänsä kulutuskulttuurin ja mainonnan lainalaisuuksien mukaan. Käkikellotalot 70-luvulla, aumakattoiset kahitiililinnat 80-luvulla ja romanttisia maalaiskartanoita jäljittelevät puutalot 2000-luvulla vastasivat kenties ihmisten tarpeeseen ilmaista itseään ja elämäntapaansa asumisellaan. Vasta nyt 2010-luvulla myös talotehtaiden mallistoissa on nähtävissä paluuta yksinkertaisempiin talomalleihin. Energiatehokkuusvaatimukset asettavat rajoja pientalorakentamisessa. Vaikuttaa siltä, että lakipiste pientalojen koon kasvamisessa on jo saavutettu.


Rivitalo pientaloasumisen vaihtoehtona

Rivitaloa pidetään yhteisöllisenä asumismuotona. Jos yhteisöllisyyttä mitataan naapureiden kanssa juttelun yleisyydellä, tiiveimmät naapuruussuhteet ovat rivi- ja paritaloissa asuvilla. Naapurisuhteiden pitää olla kunnossa, kun on yhdessä hoidettavia taloyhtiön tehtäviä, kuten lumen luontia tai puutarhatöitä. Ympäristöministeriön vuonna 2004 tekemän haastattelututkimuksen mukaan rivitaloihin hakeutuvat hyvin toimeentulevat, turvallisuushakuiset lapsiperheet. Oma piha nousee toistuvasti esiin tutkimuksissa hyvän asumisen kriteerinä. Tutkimuksissa ei niinkään ole selvitetty sitä, minkä takia oma piha on niin tärkeä. Onko kyse omasta yksityisestä näkymästä ja hallinta-alueesta vai toiminnasta, mitä pihalla tehdään? Voisiko iso terassi tai parveke kerrostalossa korvata oman pihan, vai onko kyse kontaktista maahan ja ihmisen primitiivisestä suhteesta maaperään, joka hänet elättää? Lehtikirjoituksissa rivitaloista nousevat pihan käytön osalta esiin urheiluvälineiden siirtäminen sisältä ulos ja sen helppous sekä lasten leikit, joita vanhemmat voivat kätevästi sisältä seurata.

Rivitalojen kultakausi alkoi Suomessa 1950-luvulla. Sitä ennen rivitaloja oli rakennettu meillä vain muutamia, puutarhakaupunkikaava-alueille 1910–20-luvulla sekä työväen asumuksiksi teollisuuslaitosten yhteyteen. Suomen vanhimpana rivitalokohteena pidetään Armas Lindgrenin Ribbingshofia, joka rakennettiin Kulosaareen vuonna 1916. Eliel Saarisen Munkkiniemen Hollantilaisentien rivitalot seurasivat pian perässä. Englantilaista puutarhakaupunkiperiaatetta noudattavissa kaavoissa oli useita rivitaloja, mutta toteutukseen niistä ylsi harva.

Rivitaloa pidettiin vielä 1900-luvun alkupuolella halpana, parakkimaisena ja ”alemman asteen” asuintalotyyppinä. Mielikuva johtui ehkä teollisuuslaitosten yhteyteen työväen asumuksiksi rakennetuista rivitaloista, joissa ei ollut mukavuuksia. Rivitalot vakiintuivat kuitenkin 1950-luvulla asuntopulan aikaan esikaupunkien talotyyppinä. Talot istutettiin maastoon herkästi, ja niitä suunniteltiin kerrostalo- ja omakotialueiden välivyöhykkeille. Ensimmäisten esimerkkien joukossa Helsingissä olivat Hilding Ekelundin Oulunkylän rivitalot ja Ahti ja Esko Korhosen Lauttasaaren Ekonomitalot vuodelta 1952. Maunulan rivitalojen asukastoimikunta julkaisi taloyhtiönsä 60-vuotisjuhlan kunniaksi syksyllä 2012 teoksen Meidän rivari rivitaloyhtiönsä historiasta, arkkitehdista ja asukkaiden elämänmenosta. Kirja avaa kiinnostavan ikkunan asumismuodon yhteisöllisyyteen ja erään talon tarinaan. Teoksen takakannessa on osuva lainaus Hilding Ekelundilta, joka sopii kuvastamaan pientaloasumisen tavoitteita: ”Hyvän arkkitehtuurin tulee olla täynnä suvaitsevuutta, elävää lämpöä ja sosiaalista mieltä, viihtyisyyttä ja hymyilevää viehkeyttä.”

Rivitalojen rakennusbuumin aikana syntyi monia arkkitehtonisesti korkeatasoisia esimerkkejä muun muassa Tapiolaan. Atriumtalot olivat yksi 1960-luvulle tyypillinen tapa suunnitella pientaloasuntoja toisiinsa kytkettyinä niin, että kullekin jäi oma rajattu yksityinen ulkotila. Kerrostalovaltaisen rakentamisen aikaan 60-luvun lopulla pientalojen rakentaminen väheni, mutta 1970-luvulla nousi regionalistinen vastaliike betonilähiöille. Tanskasta Suomeen rantautuneen tæt–lav-rakentamisen ihanteisiin kuuluivat tiiviit katutilat ja 2–3-kerroksiset asuinrakennukset rivi- ja pienkerrostaloineen. Rivitaloista on sittemmin muodostunut rakennusliikkeille jonkinlainen standardituote. Kaksikerroksisia, harjakattoisia rivitaloasuntoja suunnitellaan nykyisin eri puolille maata saman mallin mukaan ja rakennetaan edullisesti. Niihin ei liity samanlaista asumisen unelma-aspektia, kuin erillispientaloihin. Asukkaan omat vaikutusmahdollisuudet asunnon ulkonäköön ja kokoon ovat yhtä rajalliset kuin kerrostaloasumisessa.


Townhouse – tulevaisuuden pientalo

Suurten kaupunkien kehyskuntien kilpailu veronmaksajista on ajanut tonttipolitiikkaan, jossa omakotitontteja kaavoitetaan pelloille piittaamatta laajemmasta kestävyydestä ja alueellisesta kehityksestä. Asumisen hajaantuminen aiheuttaa yksityisautoilun lisääntymistä ja palvelujen keskittymistä ajoväylien varren ostoskeskuksiin. Auton omistus on jatkuvasti lisääntynyt ja autottomien osuus laskenut. Työmatkojen pituus pientaloalueilla on kasvanut. Autottomista ihmisistä 91 prosenttia asuu kerrostaloissa. Kun valitsee asumismuodokseen pientalon, valitsee käytännössä autoilun. Julkisilla kulkuneuvoilla matka pientaloalueelta vaikkapa Espoosta töihin Helsingin keskustaan saattaa kestää vaihtoineen noin kolme kertaa kauemmin kuin omalla autolla. Helposti tällöin huoli hiilijalanjäljestä haalenee arjesta selviytymisen rinnalla, vaikka moraalinen paine joukkoliikenteen käyttämiseen onkin suuri.

Ihmisten asumistoiveet muuttuvat hitaasti. Elämänvaiheessa, jolloin perheessä on pieniä lapsia, joiden kanssa ulkoillaan päivittäin, oman pihan merkitys kasvaa. Väljät asunnot luonnon lähellä houkuttavat. Tehokkaasti rakennettu, raideliikenteen varrella oleva pientaloalue voisi täyttää asukkaiden toiveet ympäristönäkökulmaa unohtamatta. Kaavoittajat ovat suosineet viime vuosina matalien ja tiiviiden asuinalueiden kaavoituksessa townhouse-taloja. Sivuseiniltään naapuritalossa kiinni olevaa talotyyppiä on toistaiseksi Suomessa rakennettu melko vähän, mutta tulevaisuudessa, mikäli kaavat toteutuvat, niitä tulee olemaan kymmeniätuhansia. Riviomakotitaloja on kaavoitettu yksinomaan Helsinkiin uusille asuinalueille yli kaksi miljoonaa kerrosalaneliömetriä. Suunnitteluratkaisuja tai kohtuuhintaisia valmiita tyyppitaloja ei kuitenkaan vielä ole juuri tarjolla. Tontinluovutuskilpailuissa rakennuttajista on ollut pulaa, sillä suomalaiset eivät vielä ole kokeneet kapeaa ja korkeaa talotyyppiä omakseen ja kysyntä on vähäistä. Voidaankin kysyä, onko townhouse-talo arkkitehtien päähänpinttymä, kulissi vailla asukkaita?

Townhouse poikkeaa rivitalosta siinä, että sen runkosyvyys on yleensä suurempi ja julkisivu vastaavasti lyhyempi kuin rivitaloasunnossa. Kerroksia on usein enemmän kuin kaksi. Townhouse voi olla yhtiömuotoinen tai omatonttinen, jolloin kukin viipale talorivissä voidaan suunnitella ja rakennuttaa erikseen. Rivitalot ryhmittyvät usein pihojen ympärille, townhouse rajautuu katuun. Keski-Euroopassa tyypillinen townhouse on nimenomaan kaupunkiasumisen muoto. Kun Aalto-yliopiston arkkitehtiopiskelijat saivat tänä keväänä tehtäväkseen suunnitella townhouse-asuntoja Myllypuroon, keskieurooppalainen opiskelija ihmetteli paradoksia – townhouse lähiöön, keskelle metsää? Euroopassa talot rajautuvat jopa molemmilta lyhyiltä sivuiltaan katuun, pihaa ei juuri ole, vaan rakennus on tiiviissä urbaanissa kontekstissa. Pitäisikin kehittää uudenlainen, suomalaisiin olosuhteisiin soveltuva tiiviin rakentamisen pientalotypologia, jossa voitaisiin soveltaa suomalaisia rakennusmääräyksiä ja tonttiolosuhteita.

Suomalainen kaupunkipientalo

Syitä townhouse-talojen vähäiseen suosioon suomalaisten rakentajien ja kuluttajien keskuudessa löytyy niin asuntosuunnittelumääräyksistä kuin olemattomasta markkinoinnista ja puuttuvista esimerkeistä. Monet vierastavat asumista useassa, jopa 3–4 tasossa. Esteettömyysmääräykset ovat meillä tiukemmat kuin esimerkiksi Hollannissa. Monikerroksisesta asunnosta tulee myös helposti yhdelle perheelle liian suuri ja kallis, jolloin asunnon jakamismahdollisuus useammaksi asunnoksi tulee tärkeäksi. Tämä taas aiheuttaa portaiden palo-osastointivaatimuksen. Toinen hätäpoistumisreitti asunnon ylimmistä kerroksista vaatii sekin järjestelyjä. Monikerroksisessa asunnossa sekä esteetön sisäänkäynti suoraan kadulta että siirtyminen kerroksesta toiseen on huomioitava. Asunnon sisäisten hissien ja nostimien kehittelyyn tulisi panostaa.

Rakentaminen kiinni naapurin tontin rajoihin asettaa haasteita hartiapankkirakentamiselle. Yhteisistä pelisäännöistä on sovittava. Perustukset ja asuntojen väliset palomuurit olisi parasta tehdä yhtä aikaa. Ryhmärakennuttaminen onkin luonteva tapa rakentaa townhouse-taloja. Onnistuakseen ryhmärakennuttaminen tarvitsee kuitenkin asiantuntevan koordinaattorin. Tässä olisi työsarkaa arkkitehdeille ja arkkitehtitoimistojen palvelutarjonnan kehittämiselle. Muutamat onnistuneet pientalojen ryhmärakennushankkeet, kuten esimerkiksi Karin Krokforsin suunnittelemat Kellokas-paritalot tai Jakob Sollan Arabian Ateljeeasunnot, olivat arkkitehtivetoisia.

Helsingin kaupungin järjestämä arkkitehtuurikilpailu townhouse-taloista Jätkäsaareen ja Kruunuvuorenrantaan käytiin vuonna 2010. Arkkitehti Heikki Muntolan voittaneessa ehdotuksessa asunnot jakautuivat tiloiltaan kahteen vyöhykkeeseen, liikenne- ja aputiloihin sekä oleskelu- ja asuintiloihin. Arkkitehtuuri oli pelkistettyä. Rantatonteille suunnitellut kaupunkipientalot taitavat vain jäädä tavallisen helsinkiläisen ulottumattomiin. Jokamiehen townhouse-taloille olisi kysyntää. Aalto-yliopistossa on käynnistymässä monialainen tutkimushanke, jossa tutkitaan kohtuuhintaisen townhouse-talotyypin mahdollisuuksia, teknisiä ratkaisuja ja toteutettavuutta Suomen olosuhteissa. Yhteistyökumppaneita etsitään rakennusteollisuuden ja talotehtaiden joukosta. Tuloksia kehitystyöstä ja koerakentamista on odotettavissa vuosikymmenen loppuun mennessä.

Ebenezer Howardin vanha puutarhakaupunkiperiaate näyttää elävän edelleen pientaloalueiden suunnittelussa. Perustelut luonnonläheisestä ja lapsiperheille soveltuvasta asumismuodosta ovat yllättävän samankaltaisia kuin sata vuotta sitten tai Tapiolaa rakennettaessa 1950-luvulla. Ihmisen halu elää lähellä vihreää luontoa, antaa lasten juosta pihamaalla ja hoitaa puutarhaa säilyy, muodot sen toteuttamiseen vain vaihtuvat.

Aalto-yliopiston professori Pirjo Sanaksenaho tekee väitöskirjaa 1950–60-luvun omakotiasumisesta Suomessa.

 

Huvilakadun jugend-korttelin pihalle on sovitettu kolmen uuden pientaloasunnon ryhmä.

osoite Huvilakuja 14, Helsinki
laajuus 460 m2
valmistuminen 2012

Talo on suunniteltu sekä kodiksi että showroomiksi taiteilija Ritva Puotilalle. Erityispiirteenä on sisätilojen monitahoinen liittäminen rajattuihin ulkotiloihin, teras­seihin, parvekkeisiin ja atriumpihaan.

osoite Espoo
laajuus 590 m2
valmistuminen 2011

Huvilan lämpimät asuintilat ja kesäkäyttöön tarkoitetut nukkuma-aitat on ryhmitelty suojaisan ja osittain katetun atriumpihan ympärille. Rakenteet ovat kokonaan puuta.

osoite Puutossalmi, Kuopio
laajuus 130 m2
valmistuminen 2012

Huvila on ulkomailla asuvan perheen ympärivuotinen Suomen-tukikohta. Kalliojyrkänteen ja rannan välissä rinteessä sijaitsevan talon halkaisee atriumpiha.

osoite Hirvensalmi
laajuus 122 m2
valmistuminen 2009

Näköislehti: Site Logic