1 / 2013 - kritiikin tila

Kansainvälisesti arvostetun arkkitehtuurihistorioitsijan ja -kriitikon William J. R. Curtisin mielestä arvostelijan on oltava valppaana havaitakseen arkkitehtuurissa piilevät ristiriitaisuudet ja kätketyt poliittiset tarkoitusperät. Kriitikon tehtävänä on tunnistaa laatu. Nykyarkkitehtuurin kärkevänä arvostelijana tunnettu lontoolainen Jeremy Till kertoo haastattelussaan, ettei kestävyydestä enää ole arkkitehtuurin lähtökohdaksi. Häntä kiehtoo niukkuus – pula, puute, vähyys – joka on todellista mutta yhteiskuntajärjestelmän tuottamaa. Viisi kotimaista kriitikkoa, kulttuuritoimittaja Paula Holmila, Alvar Aalto -akatemian johtaja Esa Laaksonen, freelance-toimittaja ja arkkitehti Riikka Kuittinen, kansalaisaktivisti ja poliitikko Tuomas Rantanen sekä Arkkitehti-lehden päätoimittaja Jorma Mukala, paneutuvat suomalaiseen arkkitehtuurikritiikkiin ja tekevät rakennusarviointikierroksen pääkaupunkiseudulla. Myös suunnittelijoiden käsitykset arkkitehtuurikritiikistä saavat numerossa tilaa. Nykyisen yleispositiivisuuden tilalle toivotaan asiallista ja tuimaa arviointia.

Sisältö

Arvostettu arkkitehtuurihistorioitsija ja -kriitikko kertoo omista lähtökohdistaan arvostelijana. Nykyilmiöitä ei voi ymmärtää ilman menneisyyden tuntemista.


Sana ”kritiikki” tulee kreikan sanasta, joka tarkoittaa hyvän vehnän erottelua huonosta. Siinä on kysymys laadun tunnistamisesta ja huonon laadun hylkäämisestä. Mielestäni kritiikille ei voi antaa reseptejä. Kriitikolla pitää olla silmää, asiantuntevaa arviointikykyä, syvällinen arkkitehtuurin tuntemus ja historiallista perspektiiviä nykyarkkitehtuurin ilmiöihin. Kritiikin lajeja on monenlaisia. Esimerkiksi voi huolellisesti analysoida ja arvioida yksittäisiä rakennuksia, joihin suhtautuu myönteisesti, tai toisaalta hyökätä poleemisesti sellaisia ilmiöitä vastaan, joiden katsoo olevan haitallisia tai suorastaan tuhoisia hyvän, aikaa kestävän arkkitehtuurin kehittymiselle. Kun käyn läpi omat viime vuosina kirjoittamani kritiikit, totean kattaneeni koko kirjon. Kritiikkejäni on julkaistu eri kielillä hyvin monenlaisissa julkaisuissa, kuten Architectural Review, El Croquis, D’Architectures, El Païs, The Guardian ja Il Giornale dell’Architettura.

Parin viime viikon aikana olen kirjoittanut kaksi ensin mainittuun lajiin kuuluvaa tekstiä Architectural Review -lehteen. Toisessa arvioin RCR Aranda Pigem Vilalta -toimiston Kataloniaan suunnittelemaa ravintola Les Colsin juhlapaviljonkia (Olot, Espanja 2011). Mielestäni paviljonki on yksi viime aikojen uuttaluovimpia ja koskettavimpia tiloja. Toisen arvion kohde oli SANAAn suunnittelema uusi Louvre, jossa on sekä laatua että puutteita (Lens, Ranska 2012). Toisaalta viime vuosina tähtiarkkitehtien yletön korostaminen ja teennäinen teoretisointi ovat tarjonneet lukuisia kritiikin kohteita – mainitsen kaksi esimerkkiä Espanjasta. Toinen on Peter Eisenmanin karmea, vielä keskeneräinen kulttuurikeskus Santiago de Compostelassa ja toinen Jürgen Mayerin myrkkysienimäinen Metropol Parasol Sevillassa (2011); ne molemmat tuhoavat ja yksityistävät kaupunkitilan (Sevilla 2011). Kriittisen journalismin kuuluu myös kyseenalaistaa valtarakenteita ja paljastaa kulissien takaisia skandaaleja, sillä arkkitehtuuri ei synny pelkästään arkkitehtien työstä. Rakennetun arkkitehtuurin pitäisi palvella yleistä etua.


Oli tyyli tai trendi mikä tahansa, pyrin selvittämään rakennuksen muotoon vaikuttavat tekijät. Kriitikon velvollisuus on myös ilmaista asiansa niin selkeällä kielellä, että lukijan kiinnostus herää. Tällä perusteella kymmenen tutkijan tekstistä yhdeksän epäonnistuu, koska ne ovat vaikeaselkoisia ja takertuvat yhdentekevien koulukuntien sisäisiin koodeihin. Arkkitehtuuri on kompleksinen ilmiö, joka koskettaa ihmistä monella tasolla. Rakennukset voivat sulauttaa yhteen ideoita ja muotoja, kuvia ja materiaaleja, toiminnan ja rakenteen, myyttejä ja runollisia tiloja. Niillä on moninainen ajallinen ulottuvuus, sillä ne kiteyttävät nykyisyyden, muovaavat erilaisia menneisyyksiä ja ennakoivat tuntemattomia tulevaisuuksia. Arkkitehtuuri on tekemisissä vallan kanssa, mutta se ei koskaan ilmennä suoraan mitään ideologiaa: se idealisoi yhteiskunnallisia ja poliittisia prosesseja ja instituutioita. Arkkitehtuurin juuret ovat yhteiskunnassa, mutta sillä on oma todellisuutensa. Kriitikon on kuitenkin oltava valppaana havaitakseen arkkitehtuurissa piilevät ristiriitaisuudet ja kätketyt poliittiset tarkoitusperät.

”Hyvä runo puhuttelee ennen kuin sen ymmärtää.” Ehkä tämän T. S. Eliotin näkemyksen voisi muuntaa kuulumaan ”Hyvä arkkitehtuuri puhuttelee ennen kuin sen ymmärtää”. Vaikeasti määriteltävä runollinen järjestys leimaa vahvaa teosta kauttaaltaan – tiloja, valoa, muotokieltä, materiaaleja ja liikkumista. Pääteemat kertautuvat myös pienemmässä mittakaavassa. Merkityksellisyys lähtee syvältä rakenteista ja ulottuu useille eri tasoille, joista osa on kätkeytyneinä. Mikään ei korvaa tällaista resonanssia, joka ilmenee kaikkia aisteja koskettavana visuaalisena musiikkina. Arkkitehtuuri voi olla niin voimakasta, että se muuttaa todellisuuden hahmottamista ja vahvistaa luonnon aistimista. Tässä on tietenkin kyse mestariteoksista, ja näitä arkkitehtuurikriitikon ehdottomasti kuuluu käsitellä, vaikka niiden osuus on kaikkina aikoina hyvin pieni. Mestariteokset asettavat tavoitetason, johon ei ehkä koskaan päästä. Siksi terävä kritiikki tarvitsee ravinnokseen vankkaa merkittävien rakennusten tuntemusta, sekä viimeaikaisten että menneisyyden teosten. Todistakoot Chartresin katedraali, Uxmalin maya-kaupungin rauniot ja Parthenon tämän puolesta; pitäkäämme Robie House, Barcelona-paviljonki, Villa Mairea ja Chandigarhin parlamenttitalo aina mielissämme.

Omissa arvioissani keskityn nimenomaan arkkitehtuuriteokseen, en teoreettisiin selityksiin, joita arkkitehdit ja heidän tukijoukkonsa usein käyttävät mainospuheena. Kriitikon tulee suhtautua idean perusteluihin ja jälkikäteisselityksiin yhtä epäilevästi kuin psykoanalyytikko arvioisi ”syitä”, joilla potilas perustelee käyttäytymistään. Historioitsijana ja kriitikkona haluan paneutua teokseen sisältyviin intentioihin ja ajatusrakennelmiin sekä niihin keinoihin, joilla arkkitehti kääntää monenlaiset lähtökohdat arkkitehtuurin kieleksi. Se, mitä arkkitehdit luovat, on tärkeämpää kuin se, mitä he sanovat, ja minä haluan ehdottomasti saada välittömän kokemuksen itse rakennuksesta. Todella kiinnostavat teokset ovat liikkeiden ja ismien ulottumattomissa, ja niitä määrittävät niiden omat, ainutlaatuiset säännöt. Kriitikon on otettava avoimin mielin vastaan uudet ideat ja samalla pidettävä kiinni historiantajustaan ja kyvystään tunnistaa arkkitehtuurin olennaiset arvot. Kriitikolla on oltava näkemys siitä, millä on merkitystä pitkällä aikavälillä. Minua kiinnostavat ominaisuudet, jotka kantavat paljon kauemmas kuin vaihtuvat muodit. Ei ole olemassa mitään nurkkakuntaisempaa kuin nykyisyys.

Mikään ei voi korvata ensikäden arviointia paikan päällä, kun ihmiset liikkuvat rakennuksessa ja sen lähistöllä, kun näkymät avautuvat silmien eteen ja vaihteleva valo muuttaa materiaalien, tekstuurien ja yksityiskohtien ilmettä. Mikään valokuva tai piirustus ei voi antaa vastaavaa tunnetta kuin liikkuminen läpi eriluonteisten tilojen. Se, joka arvottaa rakennuksia vain kuva- ja piirustusaineiston pohjalta, ottaa erittäin suuren riskin – ja voi kokea epämiellyttäviä yllätyksiä nähdessään todellisen tilanteen. On varauduttava kohtaamaan yhteensopimattomuutta muodon ja funktion välillä, yleisilmeen ja arkikäytön välillä, arkkitehdin esteettisten päähänpinttymien ja terveen järjen välillä. Kriitikon on tajuttava teoksessa kehitellyt arkkitehtoniset ideat, niiden sisäinen hierarkia ja ristiriitaisuudet. Rakennuksen syväluotaukselle ei ole olemassa korvaavaa vaihtoehtoa. On mahdollista tunkeutua pinnanalaisiin ajatusrakennelmiin ja löytää muunnoksia varhaisemmista, arkkitehtuurihistorian merkittävistä teoksista. Erityisen tärkeää tämä on aikana, jolloin valheellinen teoriamongerrus tukehduttaa arkkitehtuurin. Juuri nyt on tärkeää keskustella arkkitehtuurin menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Uusien, raikkaiden ideoiden on aina hyvä antaa yllättää, kunhan ne ovat merkityksellisiä eivätkä vain muodin ja mainonnan mediapelin mukaista markkinointikikkailua. Kriitikon pitää suhtautua uusiin teoksiin avarakatseisesti, antaa arkkitehtuurin puhua puolestaan.


Uuden arkkitehtuurin arviointiin ei ole oikopolkuja eikä yhtä ainoaa avainta. Kausi, joka nyt on käynnissä, on sekava ja moniarvoinen, ja se on tuottanut hyvin laajan kirjon töitä aina vain laajenevassa kansainvälisessä toimintakentässä. Yhdessä ääripäässä ovat paljon puhutut ”ikoniset” rakennukset, jotka usein liittyvät sijoittajia ja turismia palvelevaan kiinteistökapitalismiin, kulttuurimarkkinointiin ja kaupunkien brändäämiseen. Toisessa ääripäässä ovat äärimmäisen herkät, ympäristöönsä hienovaraisesti sopeutuvat teokset, jotka lähes katoavat näkyvistä vaikka koskettavat kaikkia aisteja ja ilmentävät paikkansa henkeä ja historiaa. Tarvitsee vain pysähtyä hetkeksi vertaamaan vaikkapa Dubain uutta rakentamista ja Peter Zumthorin kaltaisen yksinäisen suden töitä ymmärtääkseen, mitä tarkoitan. Kummassakaan tapauksessa ei voi puhua mistään vallitsevasta suuntauksesta tai selkeästä kaanonista. Kriitikon on oltava valppaana erottaakseen mitä erilaisimpien rakennusten joukosta niin kiinnostavat kuin kauheatkin työt. Kuten yleensäkin, laatu ylittää tyylin rajat; niin ylittää sen puutekin.

Viime vuosikymmenen aikana on toteutettu yliampuvaa arkkitehtuuria ja kaupunkeja on rakennettu raivokkaasti, erityisesti Kiinassa ja öljymaissa. Samaan aikaan on kuitenkin syntynyt runsaasti uusia luovia suuntauksia, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin kaudesta voi muodostaa yleiskuvan. Viimeaikaisen arkkitehtuurin laajaa kirjoa ajatellessa häkeltyy siitä, kuinka monenlaisista lähtökohdista arkkitehtuuria tehdään. Mainittakoon Zaha Hadidin Guangzhoun oopperan tilavoimistelu (Kiina 2010), David Chipperfieldin hillitty, vähäeleinen Museum Folkwang (Essen, Saksa 2011), Alvaro Sizan oivaltava tilasuunnittelu Fundacao Ibere Camargon museossa (Porto Alegre, Brasilia 2008), Fumihiko Makin MIT:lle suunnittelema uuden median laboratorio (Cambridge, Massachusetts, USA 2010), Grafton Architectsin Bocconin yliopiston kaupunkitilallinen vahvuus ja hillitty monumentaalisuus (Milano, Italia 2007) ja Kashef Mahboob Chowdhuryn kahnilaisuutta ja paikallista muistia heijastava moskeija (Chittagong, Bangladesh 2007). Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä viime vuosien kiinnostavista töistä.

Mikään niistä ei ole ”mestariteos”, mutta kaikissa on kehitelty uudenlaista ilmaisua ja avarrettu varhaisemman modernismin linjauksia. Tämänhetkinen tilanne on kuin useiden joenhaarojen halkoma suistoalue tai jopa kuin saaristo. On olemassa monenlaisia ”arkkitehtuurikulttuureja”, ja joitakin niistä elähdyttävät edelleen viime vuosisadan modernismista ja vielä kaukaisemmasta menneisyydestä juontuvat tilakäsitykset. Arkkitehtuuripalkinnot, kuten Pritzker, saattavat johtaa harhaan. Esimerkiksi Renzo Piano on sovittanut rakennuksia hienovaraisesti ympäristöön, esimerkkinä Beyeler-säätiön museo (Basel, Sveitsi 1997), mutta hän on saanut aikaan myös tuhoisaa jälkeä: hänen suunnittelemansa sisäänkäyntipaviljonki ja luostari (Ronchamp, Ranska 2011) pilaavat pahasti Le Corbusier’n mestariteoksen. Kiinalaisen Wang Shun suunnittelema Ningbon historian museo (Kiina 2008) näyttää täyttävän kaikki syvällisen, monia perinteitä yhteensulauttavan teoksen tunnusmerkit, mutta siellä pitäisi käydä ollakseen varma. Nykyään korkea laatu näyttäytyy toisinaan myös vaatimattomissa, lähes huomaamattomissa rakennuksissa. Esimerkiksi Nikola Bašićin suunnittelemissa vesiuruissa (Zadar, Kroatia 2005) yhdistyvät putkissa muodostuvat aaltojen rytmikkäät äänet Istrian kivestä taiten muovaillun julkisen tilan harmoniseen geometriaan.


Kriitikon velvollisuus on tarkastella kutakin teosta avoimin mielin mutta arvottaa sitä tarkkaan harkiten. Valitettavasti monet kriitikot laittavat rakennuksia riviin ja sovittavat ne vanhastaan tuttuihin kategorioihin, joita pidetään joko ”hyvinä” tai ”huonoina”. Me elämme kuitenkin moniarvoista aikaa, mikä tekee kriitikon tehtävästä entistä vaativamman, sillä kriitikon täytyy havaita laatu ilman yhtenäisen oppisuunnan tai tyylin tukea. Lähimenneisyydestä on saatava aikaan kriittinen kartoitus, joka ei saa olla sattumanvarainen eikä ahdasmielinen. Toki on niitä, jotka sanovat, että mikä tahansa käy, että kaikki on kutakuinkin yhtä hyvää ja että me kellumme pinnalla, jolla trendit seuraavat toisiaan ismien sarjana vaihtuen kuin vaatteet. Muoti ja kulutusjuhla kulkevat käsi kädessä ja kieltävät kyynisesti mahdollisuuden syvällisyyteen. Tässä skenaariossa ei ole tilaa humaaneille näkökohdille, merkityksellisyydelle, yhteisöllisyydelle, jatkuvuudelle tai periaatteille. Lähes ainoa asia, josta välitetään, on pääsy mediaan ja kyky mainostaa erilaisia ilmiöitä, vaikkapa museoita, kaupunkeja tai yrityksiä. Tällainen suhtautuminen lymyää usein tähtikultin takana ja kutistaa arkkitehtuurin kuuluisuuksien ja palkintojen listoiksi. Arkkitehtuuri on joutunut turhuuksien turuille.

Toisaalta on niitä, jotka väittävät, että on olemassa ”ajan hengen” käsittävä etujoukko ja että kaikki muu on marginaalista. He kannattavat ”parametrismia”, koska se on heistä aitoa ”aikamme arkkitehtuuria” ja ”uusi globaali tyyli”. Argumentointi muistuttaa 1920-luvun modernistien determinististä propagandaa, jossa ei otettu huomioon todellisen tilanteen moninaisuutta. Nyt tämä lähestymistapa kuulostaa tyhjältä retoriikalta, erityisesti koska nykyisin vallitsee niin monia erilaisia kukoistavia suuntauksia. Ja viittaako ’parametrinen’ metodiin vai tyyliin? Jos se on metodi, muotojen ei tarvitsisi aina olla geometrialtaan monimutkaisia. Jos se taas on tyyli, monimutkaista geometriaa voi saada aikaan monella muullakin tavalla. Tämän ideologisen sepitteen sidokset ovat aika löyhät. Kriitikon kannalta olennainen kysymys on, syntyykö tuloksena onnistunutta arkkitehtuuria. Jatkuvasti pitää palata itse rakennuksiin, todellisiin tiloihin; viettelevät virtuaaliset kuvat eivät riitä. Nykyisin on vallalla kummallinen tieteisusko, jonka mukaan koneet voisivat jollakin tavalla ”generoida” muotoja. Matemaattinen nokkeluus tietokoneen ruudulla ei voi korvata merkityksellistä arkkitehtuuriajattelua, täsmällistä ilmaisua ja niitä tukevaa kulttuuria.

Arkkitehtuurin arvioinnin pitää perustua arkkitehtonisiin tuloksiin; ohimenevien älyllisten muotien tai katoavaisten kuvien ei pidä antaa vinouttaa sitä. Arkkitehtuuri puhuu omaa kieltään, ja siihen meidän on reagoitava. Kritiikin tehtävä ei ole tunkea rakennuksia yksinkertaistettuihin kategorioihin. Parametrismin kohdalla pitää osata erottaa laadukkaat aikaansaannokset keskinkertaisista. Pelkistäen: On olemassa mutkikkaita kaaria, taitteita ja epäsäännöllisiä muotoja, joilla on merkitystä ja jotka luovat autenttista, uudenlaista arkkitehtuuria. Mutta on myös sellaisia (liikaakin!), jotka ovat merkityksettömiä, mielivaltaisia ja rumia ja joiden muodostamissa taloissa on helvetillisiä asua ja jotka pilaavat ympäristönsä niin maaseudulla kuin kaupungissakin. Monet ”geometrisen kompleksisuuden” puolesta liputtavat rakennukset ovat itse asiassa melko yksioikoisia, ja niistä puuttuu pysäyttävä voima. Toisaalta harhaan voi joutua myös hyväksyessään itsestään selväksi vasta-aineeksi ”yksinkertaisuuden” tai ”pidättyväisyyden”, etenkin jos niitä puolustaa moralismin ja fenomenologian sävyttämällä jaarituksella paikasta, maisemasta ja elämyksellisyydestä. Minimalistisen korrekti arkkitehtuuri voi sisältää tukun arkkitehtonisia syntejä ja sortua pelkkään tyydyttävään muotoon, josta puuttuu syvempi sisältö.

Kun parametrien aiheuttama “innovaation” savuverho hälvenee, kriitikko joutuu tekemään epämukavia vertailuja. Onko yhtäkään uutta rakennusta, joka vetäisi vertoja Jørn Utzonin Sydneyn oopperatalon kattomuotojen veistokselliselle voimalle ja symboliselle resonanssille? Tai Le Corbusier’n La Touretten luostarin kaarevien sivukappelien mieleenpainuvalle hahmolle, moninaisille merkityksille, tilojen ja muotojen hienostuneisuudelle? Kuka pystyisi vastaavaan topografiseen rikkauteen ja assosiaatioiden kerroksittaisuuteen kuin Alvar Aalto Villa Mairean kaarissa? Näissä tapauksissa kaarimuodot pohjaavat rakennuksen omaan sisäiseen järjestykseen ja arkkitehdin luovuuden myyttisiin rakenteisiin. Elämyksen ja sisällön kiteyttävä abstraktio on aivan eri asia kuin muodonanto muodonannon vuoksi. Viimeksi mainittu johtaa tyhjiin eleisiin, latteaan formalismiin. Lisäksi on mainittava ilmiö, jonka voisi nimetä ”teoriaharhaksi”, naiivi usko siihen, että rakennusten arvioinnin perusteena voisi olla niiden oletettu sitoutuminen älyllistettyyn hölynpölyyn, josta armeliaasti puhutaan ”filosofiana”. Tässä lähestymistavassa teknologian mystifiointi yhdistetään usein teoriajaarittelun savuverhoon.


Nykyarkkitehtuurissa ei ole yhtä vallitsevaa suuntausta, mutta joitakin yhteisiä tutkimusalueita on. Joitakin ongelmia on ”ilmassa” osin siksi, että yhteiskunta ja maailmantilanne vaativat niiden ratkaisemista, osin siksi, että arkkitehtuurin ammattikunta itse etsii yleispäteviä ratkaisuja. Otetaan esimerkiksi kysymys luonnollisuudesta ja sen suhteesta keinotekoisuuteen. Viime vuosina on toteutettu monia töitä, joissa rakennuksen ja maiseman vuorovaikutus on olennaista. RCR Aranda Pigem Vilalta -toimiston työt – esimerkiksi maan alle painuva Bell-Llocin viinitila (Pamplona, Espanja 2009) – määrittävät uudenlaista maisemaa hylätyn viljelysmaan, uusien liiketilojen ja luonnon välille. Työt sitoutuvat paikalliseen maisemaan ja Katalonian perinteeseen, mutta keinot, joita ne käyttävät, ovat universaaleja. RCR ei olisi edennyt sinne, missä se nyt on, ilman Tadao Andon Vesitemppeliä (Awaji, Japani 1991) ja Kioton perinteisiä Zen-puutarhoja, Mies van der Rohesta ja Richard Serrasta puhumattakaan. Heidän työnsä perustuvat soinnukkaaseen abstraktioon ja vahvaan materiaalisuuteen.

Kaikkialla maailmassa on syntymässä uusia ajatusmalleja, jotka määrittelevät asioita uusin tavoin aina pilvenpiirtäjistä kulttuuri-identiteetteihin. Jatkuvuutta on enemmän kuin usein myönnetään, ja nykyarkkitehtuurissa paikallinen ja yleispätevä usein yhdistyvät samoin kuin modernismin alkuaikoina. Eri paikkojen välillä tapahtuu jatkuvasti ristiinpölytystä. Esimerkiksi Intian tai Meksikon uusi arkkitehtuuri etsii edelleen perusasioita maan rikkaasta perinteestä ja samaan aikaan sulauttaa itseensä kosmopoliittisia vaikutteita. Tai ajatellaan Suomen tilannetta. Uusi sukupolvi suhtautuu avoimesti kansainvälisiin kehityssuuntiin mutta pitää kriittisesti etäisyyttä nopeatempoiseen globaaliin mielikuvatehtailuun. Suhtautuminen maisemaan, valoon, materiaalisuuteen, fragmentaarisuuteen ja luonnon abstrahoimiseen ovat alarakenteita, jotka ovat lähes tiedostamattomasti periytyneet aiemmilta sukupolvilta aina Aallosta saakka ja kauempaakin. Tarkoittaako tämä, että on olemassa erityinen suomalainen arkkitehtuuri? En usko, mutta ehkä on olemassa erityinen suomalainen tapa asettua kansainväliseen modernin arkkitehtuurin kenttään. Vuosia sitten meksikolainen taiteilija Rufino Tamayo sanoi, että ”taide on universaalia, aksentti on paikallinen”.


Arkkitehtuuriteokset eivät supistu ”positioiksi” tai teoreettisiksi iskulauseiksi. Niitä ei ole tehty täyttämään akateemisia tarpeita. Rakennukset puhuvat meille suoraan tilan, muodon, materiaalin, kuvan, yksityiskohdan kautta, ja ne koskettavat meitä monella tasolla henkisesti ja fyysisesti. Monet radikaaleina uudistuksina esiteltävät rakennukset vaipuvat unohduksiin, koska ne ovat ohimeneviä, vailla vakuuttavaa muotoa ja sisältöä. Pitkä historiallinen näkökulma pitää säilyttää. Tarvitaan avaraa suhtautumista, joka on avoin uusille ideoille, rakennuksille, jotka tuovat jonkin olennaisen lisän paikkaan ja saavat yhteiskunnan todellisuudesta esiin uusia ulottuvuuksia samalla kun ne rikastuttavat yleistä arkkitehtuurikulttuuria. Merkittävissä rakennuksissa ainutlaatuinen yhdistyy yleispätevään, mutta milloinkaan ei pitäisi unohtaa arkkitehtuuri-ideoiden erityislaatuisuutta. Ne ovat erilaisia kuin esimerkiksi teoreettiset tai matemaattiset ideat. Arkkitehtuurin arvon mitta on valmis rakennus, riippumatta sen syntytavasta.

Syvälliset teokset sovittautuvat aikaan monimutkaisilla tavoilla ja eri aallonpituuksilla. Ensimmäinen on nykyaika: rakennus puhuu oman aikansa asioista. Toinen aallonpituus ulottuu pidemmälle menneisyyteen, ja se sisältää perintönään modernismin säikeitä. Teos heijastaa tiedostamattomasti modernismin tilarakenteita ja arkkitehtuurikäsityksiä, mutta arkkitehti myös tulkitsee modernin perinteen avainteoksia, ja tuo perinne on kaikkea muuta kuin monoliittinen. Kolmas, hyvin pitkä ja hidas aaltoliike, menee muotojen historiaan, ja se voi koskea arkkitehtonisen ilmaisun perusasioitakin. Se on pitkäkestoisen ajan aalto, joka voi viedä satojen vuosien päähän tai koskea arkkityyppisiä tilanteita. Tässä voi olla kytköksiä jopa ”luonnon” rakenteisiin. ”Luonto” ei tarkoita vain vihreän salaatin liimaamista julkisivuihin osoituksena ekologisesta vastuuntunnosta, vaan kyse on luonnon muotojen eri tyyppien ja vaihtelujen ja niiden olemassaolon syiden ymmärtämisestä. Kuten Goethe asian ilmaisi ja jonka Frank Lloyd Wright ja Alvar Aalto vahvistivat kumpikin omalla tavallaan, taide voi pyrkiä kohti luonnon luomuksia mutta ei jäljittelemällä vaan abstraktion ja muuntelun kautta.

Millaisia arkkitehdin päähänpinttymät sitten ovatkin, ne on muunnettava arkkitehtuurin kielelle, jota sitten voi käyttää yksittäisten teosten luomiseen. Tässä kohdassa tulevat voimaan aivan uudet säännöt. Olemme arkkitehtonisten ideoiden emmekä arkkitehtuuria käsittelevien ideoiden maailmassa. Monissa yliopistoissa viljellään nykyisin absurdia ”uusavantgardismia”, joka tekee vääränlaisen vastakkainasettelun nykyarkkitehtuurin ja perinteen välille. Tosiasiassa kaikki arkkitehtuuri kehittyy jollakin tasolla aiemmasta arkkitehtuurista – myös vastustaessaan menneisyyttä. Käyttäessäni kriitikon hattua en suinkaan hylkää historioitsijan hattua, joten oman aikamme teoksia on arvioitava ankarasti suhteessa menneisyyden suuriin teoksiin. Parhaat uudet rakennukset sisältävät ikivanhaa viisautta uusissa muodoissa ja tilaideoissa, jotka syntyvät nykyajan todellisuudesta ja tekniikasta. Mieleen tulee sana ”radikaali”, sillä se tarkoittaa sekä vallankumouksellisuutta että paluuta juurille. Olen aina pitänyt Aulis Blomstedtin huomiosta: ”Jos haluat uutta, on hakeuduttava sinne, mikä on vanhinta.”

William J. R. Curtis on historioitsija ja kriitikko, joka vastustaa tähtiarkkitehtien liiallista korostamista ja teennäistä teoretisointia.

 

Kriitikoiden arviointikierros alkaa hyvinvointivaltion ytimestä, koulusta. Yleisen arkkitehtuurikilpailun pohjalta Espooseen toteutettu Saunalahden koulu herättää innostusta. Koulun suuri koko nostaa esiin myös epäileviä ääniä. Arvioimassa ovat kulttuuritoimittaja Paula Holmila, kunnallispoliitikko Tuomas Rantanen ja arkkitehdit Riikka Kuittinen, Esa Laaksonen ja Jorma Mukala.

arkkitehdit Väinö Nikkilä, Jussi Palva, Riina Palva, Ilkka Salminen
osoite
Brinkinmäentie 1, Espoo
laajuus 10 500 m2
valmistuminen 2012

Pientaloalueella sijaitseva päiväkoti tekee tyrmäävän ensivaikutelman, ja kadun puolen metallijulkisivuja arvostellaan liian tylyiksi. Valoisat sisätilat miellyttävät raatilaisia, ja sisäpiha koetaan erityisen inspiroivaksi.

arkkitehdit Jyrki Iso-Aho, Jari Frondelius, Tapani Lehtinen, Jaakko Keppo, Juha Salmenperä
osoite
Tillintie 23, Espoo
laajuus 1 285 m2
valmistuminen 2012

Neljän suuryrityksen toimistotalot ovat valmistumassa Töölönlahdelle. Rakentuva toimistotalorivi ei herätä raadissa ihastusta. Keskustelun pääaiheeksi nousee koko Töölönlahden merkitys ja toimivuus julkisena tilana. Mihin on sadan vuoden suunnittelun jälkeen päästy?

KPMG
Arkkitehdit Davidsson Tarkela

osoite Töölönlahdenkatu 3, Helsinki
laajuus 18 655 m2
valmistuminen 2014

UPM
Helin & Co Arkkitehdit

osoite Alvar Aallon katu 1, Helsinki
laajuus 15 800 m2
valmistuminen 2013

Alma
JKMM Arkkitehdit

osoite Alvar Aallon katu 3, Helsinki
laajuus 20 000 m2
valmistuminen 2013

Ernst & Young
Verstas Arkkitehdit

osoite Alvar Aallon katu 5, Helsinki
laajuus 20 380 m2
valmistuminen 2014

Suunnittelijoiden mielestä kritiikin pitää haastaa ajattelemaan ja olla perusteltua. Haastateltavina Pentti Kareoja, Anu Puustinen, Jenni Reuter, Antti Nousjoki, Ola Laiho, Jyrki Tasa ja Ilmari Lahdelma.

kuvitus Tuomas Kärkkäinen

Brittiläinen professori Jeremy Till asettaa arkkitehtuurin lähtökohdaksi niukkuuden. Hänen asenteensa on syvästi poliittinen.


Arkkitehti Jeremy Till tunnetaan kärkevistä kommenteistaan ja kriittisistä kirjoituksistaan. Tillin suunnittelemista rakennuksista tiedetään yleensä hänen kotitalonsa, kokeellinen Islington Straw House (Lontoo 2001), jossa hänen vaimonsa Sarah Wigglesworth pitää myös arkkitehtitoimistoaan. Till oli toiminut lontoolaisen Central St Martins College of Arts and Design -yliopiston johtajana muutaman kuukauden, kun haastattelin häntä lokakuussa. Aiemmin hän toimi Lontoon Westminsterin yliopiston ja sitä ennen Sheffieldin yliopiston arkkitehtiosastojen johtajana. Vuodesta 2010 hän on terävöittänyt arkkitehtuurin käsitteistöä muun muassa Scibe (Scarcity and Creativity in the Built Environment) -tutkimus- ja koulutushankkeessa, johon osallistuu neljä eurooppalaista yliopistoa.

Tillin työhuone on pari vuotta sitten avatulla kampuksella King’s Cross – St Pancrasin alueella. Sen viktoriaaniset varastorakennukset on korjattu jylhäksi kulttuuritehtaaksi, missä taide- ja muotoiluopiskelijat kaikkialta maailmasta kulkevat jo kuin kotonaan.

Professori puhuu – ja kirjoittaa – paljon siitä, miten arkkitehtien on turha teeskennellä olevansa politiikan yläpuolella. Arkkitehtuuri riippuu joka tapauksessa politiikasta, ja rakentaminen on aina vallankäyttöä. Till kehitteli näitä ajatuksiaan vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassaan Architecture Depends, joka sekä ihastutti että vihastutti ja jonka RIBA palkitsi. Vuonna 2011 ilmestynyt Spatial Agency: Other Ways of Doing Architecture, jonka hän kirjoitti yhdessä entisten Sheffieldin-kollegoidensa Nishat Awanin ja Tatjana Schneiderin kanssa, on tavallaan vaihtoehtoisen arkkitehtuurin käsikirja.


Niukkuus ja vallankumouksellisuus

Kestävyydestä ei Tillin mielestä ole enää arkkitehtuurin lähtökohdaksi. Häntä kiehtoo scarcity – niukkuus, pula, puute tai vähyys. Se on todellista mutta yhteiskuntajärjestelmän tuottamaa. Käsite auttaa ottamaan välimatkaa myös muodikkaasta säästämisen tai ankeuden (austerity) politiikasta. ”Oleellista on, että käsite luo sillan talouden ja luonnon, ekonomian ja ekologian välille”, hän sanoo.

Tillin yhdessä Jon Goodbunin ja Deljana Iossifovan kanssa toimittama Architectural Designin heinäkuun 2012 numero käsittelee niukkuutta ja arkkitehtuuria ehtyvien raaka-aineiden aikakaudella. Se lähtee pelottavien tosiasioiden hyväksymisestä: öljyn, metallien, ruoan ja veden ehtymisestä, maailman saastumisesta. Tekstien mukaan nyt tarvitaan rohkeutta ajatella vallankumouksellisesti, ja niistä näkyy, että työ on jo alkanut. Till itse uskoo, että tuleva niukkuus luo nimenomaan arkkitehdeille hyvät mahdollisuudet tarttua maailmaa piinaaviin vaikeisiin ongelmiin.

Kumpuaako hänen uskonsa arkkitehtien uusiin mahdollisuuksiin siitä, että he kamppailevat työssään moniulotteisten ongelmien parissa? “Mielestäni arkkitehdit eivät tee niin. Tosin heillä olisi siihen mahdollisuus. Ammattikunta – paitsi varmaankin Suomessa, missä on eri tilanne – ajautui 2000-luvulla tekemään joko pintakiiltoa markkinoiden huipulle tai erittäin tehokasta rakennustuotantoa toiselle ääripäälle”, hän toteaa. Arkkitehtuurilla voisi olla paljon arvokkaampaakin tarjottavaa. Arkkitehtien tilakäsitys on suhteellinen ja moniulotteinen, mutta he osaavat ajatella tilallisia suhteita myös sosiaalisina ja ekologisina suhteina.

Till havainnollistaa esimerkillä 1970-luvun alusta: Brasilialainen Jaime Lerner opiskeli arkkitehdiksi, valittiin Paranán osavaltion pääkaupungin Curitiban kaupunginjohtajaksi, näki järkyttävän ongelman infrastruktuurissa ja lähestyi sitä tilallisen ajattelun kautta. Lernerin tilakäsite ei rajoittunut fyysiseen infrastruktuuriin, ja tuloksena oli innovatiivinen, nopea bussijärjestelmä, jota on jäljitelty kymmenissä kaupungeissa ympäri maailman. Ratkaisua voisi luonnehtia katutasossa toimivana metroverkostona. “Mutta se on viisikymmentä kertaa halvempi”, Till huomauttaa.

Architectural Desigin numero sekä Spatial Agency -kirja sisältävät runsaasti muita, kiinnostavia esimerkkejä. Suhteellisen tuoreiden tapausten ohessa kirja esittelee myös 1960 ja -70-lukujen politisoituneessa ilmapiirissä syntyneitä ideoita, kuten John Habrakenin kehittelemää osallistuvan suunnittelun ja massatuotannon yhdistelemistä, mihin tutustumista Till suosittelee.


Itsestäänselvyyksiä ei ole

Till on vakuuttunut siitä, että maailmaa uhkaavat ongelmat ovat vakavia ja vaikeita. Uhkakuvien ei kuitenkaan pitäisi johtaa itsestään selvästi säästötoimiin ja teknokraattisiin ratkaisupaketteihin. Tarvitaan paljon luovempaa ajattelua. ”Meidän on pohdittava, mitä me haluamme ja mihin me pystymme”, hän sanoo.

Innokas twitterin käyttäjä Till kaivaa puhelimestaan esiin asiaan liittyviä lausahduksia. “Jos ongelma vie umpikujaan, on muutettava kysymyksenasettelua”, hän sanoo Ezio Manzinia mukaillen. “Käyttäjän voi nähdä ongelmana, mutta hänet voi kääntää myös ratkaisuksi.” Tillin mukaan Manzini, kuten taloustieteilijä Amartaya Sen, korostaa hienosti kykyjen merkitystä. “Me arkkitehditkin olemme hyviä näkemään kapasiteetteja, osaamista, mahdollisuuksia.” Tillille mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää: “Käyttäjiä on lähestyttävä osana vallan kenttää ja palana ympäristön suhteiden ja sosiaalisten suhteiden dynamiikkaa. Sellainen vaatii kuuntelemista ja ajan huomioon ottamista.”

Aika liittyy saumattomasti myös niukkuuteen, joka lähtee rajallisuudesta. On selvää, että rajaton kasvu on mahdotonta. “Arkkitehdit näkevät itsensä rakennusten suunnittelijoina. Uudet rakennukset merkitsevät lisää materiaa. Näin, de facto, tuotetaan vähyyttä. Niinpä olisikin parempi ensin kysyä, vaatiiko tilanne uutta rakennusta. Se on eri asia kuin tehostaminen.” Tillin usein käyttämä esimerkki arkkitehdeista, joille tilallinen ongelma ei aina johda uuden rakentamiseen, on lontoolainen 00:/-toimisto. Se ratkaisi esimerkiksi erään koulun lisätilan tarpeen suunnittelemalla uusiksi pelkästään tilankäytön aikataulun. Hän lisää, että tavaran määrän kasvua ajaa uutuudenhalumme. Niukkuuden valossa kyse pitäisi kuitenkin olla tavaran uudelleenjaosta, ei lisäämisestä.


Poliittisuus on hyväksyttävä

Miten oikeiden kysymysten kysymistä tai olemassa olevan kapasiteetin luovaa hyödyntämistä voisi opettaa? Tillillä ei ole helppoa vastausta tähän, vaikka kysymys on tuttu ja tärkeä. Hän sanoo pyrkineensä opettamaan, ettei arkkitehdin työ rajoitu rakennuksen eli esineen tuottamiseen. Opetuksesta puhuessaan Till myöntää kuulostavansa arkkitehtuurin vihaajalta, mutta lisää heti, ettei se ole totta. Eihän hän voisi opettaa, jos olisi. ”Päinvastoin, tämä on fantastinen ala!”

Till on usein väittänyt, että rakennettu ympäristö on ”roskaa”. Siitä eivät kuitenkaan ole päävastuussa arkkitehdit, sillä suunnitteluprosessi ei oikeastaan ole enää heidän käsissään vaan projektipäällikön. ”Koska projektipäällikkö ymmärtää vain markkina-arvot, hän näkee kaiken kvantitatiivisina ongelmina. Arkkitehti vain koristelee, eikä kukaan kysy tärkeitä kysymyksiä.”

Viimeisin Venetsian biennale antoi Tillin mukaan kuitenkin toivoa. Kamaluuden ja omahyväisyyden ohessa hän löysi sieltä myös leikkisyyttä ja radikaalia otetta, joita voisi verrata 1960- ja -70-lukujen avauksiin. ”Valitettavasti niillä ei ole ollut syvää vaikutusta. Tilanteemme on paljon pahempi nyt kuin silloin – niiden kartoittamat tiet ovat edelleen käytettävissämme”, Till muistuttaa.

Hän haluaa olla optimisti. Kun ajatusmaailmaa laajennetaan, käytäntökin seuraa. “On tyypillistä uusliberalismia väittää, että vain markkinoiden kautta voi toimia, että on pakko tehdä leikkauksia. Se on talousmielessä roskapuhetta ja yhteiskunnan kannalta katastrofaalista. Entäpä jos osoitettaisiinkin koko kysymyksenasettelun olevan päin seiniä? Ehkei kasvun puute olekaan ongelma, ehkä se on ratkaisu.” Ajatustensa tueksi Till mainitsee Tim Jacksonin suomeksikin ilmestyneen kirjan Hyvinvointia ilman kasvua (Helsingin Sanomat, 2011).

Till myöntää asenteensa olevan syvästi poliittinen mutta on kyllästynyt pyytämään sitä anteeksi. Esimerkiksi talvella 2012 hän puhui St Paul’sin katedraalin Occupy-leirille, mikä oli ristiriitainen kokemus, sillä kaikki eivät suinkaan toivottaneet herra professoria tervetulleeksi. Tavallisempaa on, että hänen kriittisyytensä nostattaa kulmakarvoja, mutta kritiikittömyyskin on poliittista, hän huomauttaa. “Konservatiivi tyypillisesti väittää, ettei ole poliittinen vaan rationaalinen. Ja sama koskee niin sanottua ei-poliittista arkkitehtia: ‘Enhän minä tee politiikkaa, tämä vain on rationaalinen ratkaisu. Päläpälä...’”, hän irvailee.

Tunnin keskusteltuamme aikaisin samana aamuna Hongkongista palannut Till alkaa väsyä. Hän vilkaisee keltaiseen pyöräilytakkiinsa ja toivottaa mukavaa illan jatkoa.

Eeva Berglund on antropologi ja väitellyt tohtoriksi Cambridgen yliopistossa.

 

Näköislehti: Site Logic