Julkaistu lehdessä 3/2025 - Esikaupunki
Esikaupungit, pelkkiä ongelmia?
Lähiöitä on pyritty uudistamaan eri tavoin jo puoli vuosisataa. Tulokset ovat olleet epätasaisia.
Uutisia lukiessa saa helposti käsityksen, että esikaupungit aiheuttavat pelkkiä ongelmia: joko syrjäytyneisyyttä, katujengejä ja korjausvelkaa tai sitten yksitoikkoisuutta, sovinnaisuutta ja autoriippuvuutta. Todellisuus on kuitenkin paljon monisyisempi. Esikaupunki on kotipaikka suurimmalle osalle suomalaisista, ja kaupunkikeskustan ja maaseudun väliin mahtuu niin idyllisiä puutarhakaupunginosia, monikulttuurillisia paikalliskeskuksia kuin tympeitä yrityspuistoja ja logistiikkahalleja.
Esikaupunkeihin lienee suhtauduttu ongelmana niin kauan kuin niitä on ollut olemassa eli kaupunkikulttuurin alkumetreiltä saakka. Kuvaava esimerkki tällaisesta asenteesta on Viipurin asemakaava-arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin tuomio uuden kotikaupunkinsa liepeille ilman asemakaavaa nousseelle asutukselle vuodelta 1924: ”On suorastaan masentavaa nähdä kuinka kaunis maasto ja maisema on voitu raiskata järjestämättömällä rakentamisella, ja miten rahaa ja rakennusaineita on voitu tuhlata mitä rumimpien ja epäkäytännöllisempien rakennusepäsikiöitten kyhäämiseen.” Nykyisin tällainen omaehtoisesti rakentunut pittoreski miljöö nähtäisiin epäilemättä Tampereen Pispalan kaltaisena idyllinä.
Ratkaisuksi esikaupunkikysymykseen Meurman esitti Iso-Britanniasta 1940-luvulla omaksumaansa lähiömallia, jonka ajatteli turvaavan terveelliset asuinolot kaikille yhteiskuntaluokille. Näin saivat alkunsa nykyään niin rakastetut luonnonläheiset metsälähiöt, jotka kuitenkin joutuivat 1960-luvulla nuorten arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden tulilinjalle ”kaupunkivihamielisen romantiikan ja tilakäsityksen sekavuuden” takia, kuten Arkkitehti-lehden päätoimittaja Kirmo Mikkola asian muotoili vuonna 1967.
Urbaanimmalle esikaupungille on sittemmin etsitty esikuvia eri suunnista. Tässä numerossa Tampereen yliopiston tutkijat kertovat Asuma 2.0 -hankkeesta, jossa on selvitetty uusurbanismin myötä unohtuneen tiivis-matala-konseptin potentiaalia. Toinen ajankohtainen tutkimushanke eli Elonkirjon kaupunki taas esittää varjokaavoja keinoksi taklata sekä virallisten osallistamisprosessien että kaupunkiaktivismin puutteita. Arkkitehti Johanna Brummer ja valokuvaaja Henri Salonen puolestaan pohtivat kuvaesseessään fragmentaarisen ja nopeasti muotoaan muuttavan Espoon identiteettiä.
Kaupunkikeskustan ja maaseudun väliin mahtuu niin idyllisiä puutarhakaupunginosia, monikulttuurillisia paikalliskeskuksia kuin tympeitä yrityspuistoja ja logistiikkahalleja.
Yksi 1960-luvulla alkaneen lähiökritiikin seurauksista on puolen vuosisadan mittainen ja tuloksiltaan epätasainen sarja lähiöuudistuksia. Koettuja epäkohtia on yritetty ratkoa milloin täydennysrakentamisen, milloin energiaremonttien ja visuaalisten virikkeiden avulla. Viime vuosien trendi on ollut ”purkava saneeraus”, joka oli monessa maassa vuosikymmeniä suosittu tapa päästä eroon ongelmalähiöistä. Nyt tulemme kuitenkin pahasti jälkijunassa, sillä maailmalla lähiöuudistusten suunta on jo pidempään ollut olemassa olevan rakennuskannan korjaaminen ja päivittäminen, johtotähtenä ranskalaisen Lacaton & Vassal -toimiston palkitut projektit. Tämän numeron liitteenä oleva Meri-Rastilan monitoimitalon kilpailu on lupaava merkki siitä, että asenteet ovat meilläkin muuttumassa. Kysyimme myös Suomen suurimpien kaupunkien kaavoittajilta, millaisilla periaatteilla lähiöitä kehitetään eri puolilla maata. Tarkastelussa on lisäksi kolme käynnissä olevaa pohjoismaista lähiöuudistusta. Joukkoon mahtuu niin purkavaa täydennysrakentamista, kaupunkitilojen kohentamista kuin hienovaraisia lisäyksiä.
Esikaupunki on kautta historian ollut sijoituspaikka toiminnoille, joille ei ole löytynyt tilaa tiiviisti rakennetulta kaupunkialueelta, kuten kasarmeille, sairaaloille, hautausmaille ja teollisuuslaitoksille. Monelle suunnittelijalle se on näyttäytynyt myös potentiaalisena kokeilukenttänä uusille typologioille ja uudenlaiselle urbanismille. Tässä numerossa esiteltävät projektit kertovat tämän päivän esikaupunkirakentamisen kirjosta. Kaupunkirakenteen tiivistäminen ajaa luonnon esikaupungissakin ahtaalle, mutta Hatsinanpuisto Espoon Leppävaarassa osoittaa, että vaikeistakin lähtökohdista voi syntyä elämyksellisiä kaupunkitiloja. Espoon Haukilahteen rakennettu pistetalopari puolestaan muistuttaa tämän välillä hyljeksityn typologian vahvuuksista, ja Vuosaaren biolämpövoimala Itä-Helsingissä jatkaa suomalaisen voimalaitosarkkitehtuurin kunniakasta perinnettä.
Lapin keskussairaalan laajennus Rovaniemellä ja Maatullin peruskoulu Pohjois-Helsingissä taas kertovat kilpailuinstituution vahvuuksista: edellinen tuo uudenlaista otetta kovin harvoihin käsiin keskittyneeseen sairaalasuunnitteluun, ja jälkimmäisessä kilpailun kautta suunnittelijaksi valikoitui nuori Kööpenhaminassa työskentelevä parivaljakko, jolle Helsingin kaupunki antoi rohkeasti tilaisuuden toteuttaa visionsa yhteistyössä paikallisen toimiston kanssa. ↙