Julkaistu lehdessä 3/2025 - Esikaupunki
Keskitiiviin asumisen unohdetut mahdollisuudet
Kaupunki, jossa on tilaa sekä ihmisille että luonnolle, voi löytyä kerrostalojen ja omakotitalojen välimaastosta. Asuma-tutkimushanke tarjoaa uuden vertailukohdan kaupunkirakenteen optimaaliselle tehokkuudelle.
Viime vuosina Suomen kasvukeskuksissa asuntorakentamisen päätavoitteena on ollut kaupunkirakenteen tiivistäminen. Olipa kyse keskustojen täydennysrakentamisesta, satama-alueiden uudelleenkäytöstä tai uusista esikaupunkikohteista, maisemaa hallitsevat korkeahkot kerrostalot, joiden joukossa satunnaiset tornit symboloivat uutta vuosikymmentä. Markkinalähtöinen korkean rakentamisen tarjonta uhkaa kuitenkin sekä ekologista että sosiaalista kestävyyttä. Julkiset kaupunkitilat näissä kohteissa eivät tue yhteisöllisyyttä, mikä sekä heikentää ”uuden urbanismin” lupausta että rajoittaa monilajisten ratkaisujen mahdollisuuksia.
Asumisen laadun osalta uusi normaalitila on tarkoittanut alimittaista ja ylihinnoiteltua rakentamista: asuntojen ahtaus, niiden avautuminen vain yhteen ilmansuuntaan ja syvät mutta kapeat pohjaratkaisut ovat arkipäivää. Yhteiset tilat, kuten pihat ja varastot, ovat usein minimissä. Aiemmin tavanomaisena pidetty laatutaso nähdään nykyisin luksuksena.
Samanaikaisesti kun tiivistä kaupunkirakentamista on edistetty, on jatkettu myös yksipuolista omakotirakentamista kaupunkien reunoilla. Autoiluun perustuvat uudet pientaloalueet ovat usein luonnonympäristölle tuhoisia ja yhteisöllisesti köyhiä, vailla palveluja ja vaihtoehtoisia liikkumismuotoja.
Olemme tarkastelleet viime vuosina tätä jakolinjaa kriittisesti ja luovasti Tampereen yliopistossa Asuma 2.0 -hankkeessa. Professori Panu Lehtovuoren johtamassa ja Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus Aran ja yliopiston yhdessä rahoittamassa hankkeessa kehitettiin suunnittelututkimuksen avulla matalan, keskitiiviin asuinympäristön lähtökohtia. Yksiköitä, kortteleita ja alueita suunnittelemalla pyrittiin löytämään yhteisöllisiä ja luontopohjaisia vaihtoehtoja korkean rakentamisen ja väljien pientaloalueiden väliin.
Suunnittelun neljä mittakaavaa
Hankkeen nimi ”asuma” on kunnianosoitus arkkitehti Olli Lehtovuoren työlle monipuolisten asumamuotojen puolestapuhujana. Lehtovuoren teoreettisten pohdintojen ja käytännön suunnitteluesimerkkien ohella inspiraationa ja lähtökohtanana toimi Meta Berghauser Pontin ja Per Hauptin kehittämä Spacematrix-työkalu, joka tarjoaa kokonaisvaltaisen mittariston urbaanin tiheyden, typologisen vaihtelun ja ympäristön laadun arviointiin.
Spacematrix-tutkimuksen tarjoamien periaatteiden mukaan tarkastelimme kaupunkiympäristöä eri mittakaavoissa peittoasteen (rakennusten peittämän alan osuus), rakentamistehokkuuden (e-luku), verkoston tiiviyden (katuverkon laatua kuvaava kriteeri) ja kaupunkirakenteen “taaran” (tarkastelumittakaavan kasvaessa mukaan tulevat rakentamattomat alueet) näkökulmista.
Havaitsimme, että keskitiivis kaupunkirakenne mahdollistaa monipuolisia asunto- ja talotyyppejä. Monimuotoinen matala ja tiivis rakentaminen, urbaani katuverkko, laadukkaat julkiset tilat ja riittävät viheralueet tuottavat aluetehokkuuden ea = 0,3–0,6, mikä tarkoittaa tonttitehokkuuksia noin välillä et = 0,5–1,0. Tutkimuksessa tontin peittoaste asettui tavallisesti välille 0,3–0,4, jolloin välttämättömien kulkureittien jälkeen noin puolet tonttien alasta jää muuhun käyttöön. Tämä mahdollistaa reilun alan varaamisen elonkirjolle, mikä tukee asukkaiden luontosuhteen ylläpitoa.
Rakennustehokkuuden ohella myös käytön intensiteetti – eli kuinka paljon asuinalaa on asukasta kohti – vaikuttaa sosiaaliseen elämään, taloudelliseen kestävyyteen ja ekologiseen jalanjälkeen. Tämän vuoksi joustava asuntosuunnittelu on keskeistä.
Asumayksikkö lähtökohtanamme kehitimme suunnittelutyökalun, joka lähtee liikkeelle yksittäisestä asunnosta ja sen liittymisestä ympäristöönsä ja laajenee asumakortteliin, asuma-alueeseen ja kaupunkikontekstiin. Pienistä, yksinkertaisista yksiköistä muodostetaan rakennuksia, kortteleita ja kestäviä keskitiiviin tehokkuuden asuma-alueita. Moniskaalainen tarkastelu mahdollistaa kaupunkirakenteen tasapainoisen tiivistämisen, jolloin myös luonnon ja rakennuskulttuurin arvot säilyvät ja paranevat.
Lähtökohtana asumayksikkö
Asumayksikkö on on keskitiiviin urbanismin muunneltava perusosanen. Se on lähtökohtaisesti yksi isohko asunto, joka voidaan jakaa useammaksi asunnoksi omine sisäänkäynteineen ja liittää muihin yksiköihin. Tärkeitä ominaisuuksia ovat asuntojen käytön aikainen muuntojoustavuus ja rakennusosien mittavakiointi.
Asumayksiköiden muodon yksinkertaisuus tähtää kustannusten pitämiseen kurissa, helppoon rakennettavuuteen ja soveltumiseen moniin tilanteisiin – tiettyyn yleispätevyyteen. Asuman puitteissa elämäntavan vähähiilisyys ei liity pelkästään energiatehokkkuuteen ja materiaaleihin, vaan myös monisukupolviseen ja yhteisölliseen elämään, jossa tilat joustavat asumakunnan muuttuvissa tarpeissa ja sitä kautta tilankäyttö on aina kohtuullista.
Joustavuus toteutuu asuntojen jaettavuuden ja sisäisen muunneltavuuden kautta. Tilojen muoto, aukotus ja rakenteet mahdollistavat erilaisia huonejakoja ja yhteyksiä asunnosta toiseen. Asumayksikön jaettavuus tuo asukkaalle myös taloudellista liikkumavaraa. Hyvä esimerkki on kytköhuone, jota voi käyttää sekä asumiseen että tulonhankintaan, sillä tarvittaessa kytköhuoneen voi vuokrata ulos tai myydä naapurille.
Asumayksiköitä on kahta tyyppiä: rivi- ja kulmayksiköt. Riviyksiköitä yhdistelemällä syntyy rivimäisiä asumataloja, ja kulmayksiköt antavat mahdollisuuden toteuttaa suljetumpia tiloja ja umpinaisia kortteleita.
Asuma-hankkeessa kehitettiin erilaisia asumayksikkötyyppejä, joita voi yhdistää toisiinsa. Alarivissä on kolme kulmayksikköä, jotka on tarkoitettu sijoitettavaksi korttelien kulmiin. Muut ovat riviyksiköitä.
Moninaisuutta yksinkertaisesti
Asumakortteli muodostuu asuinrakentamisesta, jota rajaavat kadut, puistot ja muihin käyttöihin varatut alueet. Korttelilla on tunnistettava hahmo ja selkeä suhde sitä rajaaviin katuihin. Asumakortteleihin syntyy erilaisuutta ja vaihtelua erilaisten asumayksiköiden ansiosta sekä korttelin muotoon, asumayksiköiden pääsisäänkäynnin suuntautumiseen (kadulle, pihalle tai raiteille) ja katuympäristön käsittelyyn liittyvistä valinnoista. Kortteleissa voi olla rivitaloja ja luhtitaloja sekä paikoittain pienkerrostaloja ja esimerksi pari- tai nelitaloja. Rakennukset ovat pääosin 2–3-kerroksisia, mikä tukee intiimiä ihmisen mittakaavaa.
Asukkaiden yhteiset tilat voivat olla erillisissä rakennuksissa sisäpihoilla tai asumayksiköiden pohjakerroksissa kadunkulmissa. Kulmiin voi toteuttaa myös liiketiloja. Sisäänkäyntien ja yksityisten pihojen sijoittelu vaikuttaa sosiaaliseen ilmapiiriin. Ratkaisevaa on näiden lähiympäristön tekijöiden pienipiirteinen sekoittaminen, pihojen ja katumiljöön harkittu laatu sekä hyvät yhteydet.
Arkkitehtuurissa yksinkertaisuus ei saa johtaa yksitoikkoisuuteen: vaihtelevat kattomuodot, parvekkeet, terassit ja korttelin kulmien korostaminen tuovat ilmettä. Vaihtoehtoiset kulkuyhteydet kortteleiden läpi ja sisäänkäynti asuntoihin yhteisen pihan kautta tukevat sosiaalista vuorovaikutusta ja torjuvat urbaania yksinäisyyttä. Luhtikäytävien ja portaiden väljyys ja laatu luovat myös sosiaalisen kohtaamisen paikkoja. Korttelin hallinta ja yhteistilojen ylläpito vaatii asuntoyhtiöiden yhteistä strategiaa alusta alkaen. Lisäksi 30 prosenttia korttelin pinta-alasta varataan luonnon monimuotoisuuden ylläpidolle.
Hankkeessa suunniteltiin lukuisia mahdollisia asumayksiköitä, mutta esitetty valikoima ei ole millään muotoa tyhjentävä. Vaikka ehdotetut yksiköt ovat toteuttamiskelpoisia ja noudattavat voimassa olevaa lainsäädäntöä ja määräyksiä, niitä ei tule käsittää kiveen hakattuina malleina. Vastaavasti, vaikka hankkeessa esitetään useita vaihtoehtoja yksiköiden liittämiseksi rakennuksiksi ja edelleen kortteleiksi, mahdollisia yhdistelmiä on lukemattomia. Suunnittelijalle Asuman ehdotukset voivat toimia esimerkkeinä ja inspiraation lähteinä konkreettisille suunnittelu- ja kaavoitusratkaisuille ja järkevästi joustavan ympäristön toteuttamiselle. Asuma-hankkeen keskeinen viesti on, että keskitiivis kaupunkirakenne mahdollistaa laadukkaan kaupunkimaisen ympäristön sekä laajan kirjon erilaisia asuntotyyppejä ja korttelimuotoja.
Kuudesta asumayksiköstä koostuvassa rakennuksessa yksikköjen alempi kerros ja pääosa ylimmästä kerroksesta on eri tavoin huoneiksi jaettavaa muuntoaluetta. Yläkerrassa on kytköhuone, joka voi yhdistyä myös viereiseen yksikköön. Väritetyt piirrokset esittävät erilaisia muunteluvaihtoehtoja.
Joustavat asuma-alueet
Kaupunkisuunnittelun monimutkaisuus kasvaa mittakaavan myötä. Tästä syystä Asuma keskittyi tarkemmin asumayksikköön ja -kortteliin. Näitä laajemman kokonaisuuden, kuten asuma-alueen, suunnittelussa konteksti ja historia nousevat tärkeiksi, ja muuttujia on hyvin runsaasti. Emme tarjoa yhtä ideaaliratkaisua keskitiiviille asuma-alueelle, vaan eräitä periaatteita ja tutkittuja vaihtoehtoja.
Tutkittuamme olemassa olevia keskitiiviitä alueita ja kokeiltuamme erilaisia asumayksiköiden yhdistelmiä päädyimme siihen, että hyvä lähtökohta naapuruston suunnittelulle on suhteellisen harva katuverkko, joka mahdollistaa suuret korttelit – usein 120 x 120 metriä tai enemmän. Kortteleiden tulee kuitenkin olla jalkaisin läpikuljettavia, mikä tuottaa tiiviin kävelyn, pyöräilyn ja viheryhteyksien verkoston, samalla kun autoliikenteen verkosto pysyy melko harvana. Tämä logiikka on jossain määrin ristiriidassa Jane Jacobsilta periytyvän väitteen kanssa, jonka mukaan tiivis katuverkko ja pienet korttelit tukevat parhaiten sosiaalista elämää ja kaupallista toimintaa. Nykyisessä digitaalisessa maailmassa ei ole realistista tavoitella kauttaaltaan aktiivisia katuvarsia ydinkeskustojen ulkopuolella. Keskitiiviissä kaupunkirakenteessa muutamat pääkadut voivat kuitenkin olla luonteeltaan urbaaneja. Tämä saadaan aikaan, kun kadut ovat saavutettavissa sekä paikallisesti että seudullisesti kaikilla liikkumismuodoilla, ja pohjakerroksissa on joustavasti sekä kaupallisten että voittoa tavoittelemattomien toimijoiden tiloja ja asumakortteleiden jaettuja yhteistiloja.
Havaitsimme myös, että on olemassa neljä perustavanlaatuisesti erilaista tapaa sijoittaa elonkirjolle varattava alue suhteessa katuverkkoon ja rakennuksiin. Viheralueet voivat muodostaa katuverkkoa peilaavan vaihtoehtoisen verkoston eli viherverkon, tai niitä voidaan yhdistellä laajemmiksi luontovyöhykkeiksi eli vihervöiksi. Elonkirjon alueet voidaan myös sijoittaa suurten kortteleiden sisälle vihersydämiksi yhdistämään sosiaalisia ja ekologisia tavoitteita. Luonnon monimuotoisuuden vyöhykkeet voivat myös seurata katuja eräänlaisina viherkatuina, mikä voi luoda uudenlaisia, vapaamuotoisia “villejä esplanadeja”.
Uusi esikaupunkitila
Kaupunkien tarpeet ja mahdollisuudet sanelevat lopulta uusien keskitiiviiden alueiden sijoittumisen. Vaikka Asuma-periaatteet soveltuvat eri konteksteihin, niiden todennäköisin ja lähitulevaisuuden kannalta keskeisin käyttökohde lienee esikaupunkialueiden uudistaminen. Maanläheinen ja pienimittakaavainen lähestymistapa, jonka avulla voi vastata sekä pientä täydennysrakentamista että koko naapurustoa koskeviin suunnittelutehtäviin, tekee Asumasta potentiaalisen työkalupakin muun muassa Helsingin ja Turun sodanjälkeisten esikaupunkivyöhykkeiden sekä Tampereen kaupunkiseudun kasvavien kuntien tuleviin muutoksiin. Kustannustehokkaat ja joustavat Asuma-ratkaisut voivat toimia myös pienemmissä kaupungeissa ja alueilla, joiden kehitysnäkymät ovat epävarmoja.
Asuma-hanke toi, jälleen kerran, esille huolellisen asuntosuunnittelun ja edistyksellisen kaupunkisuunnittelun yhteispelin tärkeyden. Valoisat ja läpituulettuvat asunnot, oman elintilan hallinta ja luonnonläheisyys eivät enää ole itsestäänselvyyksiä markkinalähtöisessä kaupunkikehityksessä.
Toisaalta hankkeessa nousi esiin myös uusia havaintoja. Asuma osoitti, että kolmannes maa-alasta voidaan systemaattisesti varata luonnon monimuotoisuudelle, ja että elonkirjon vahvistaminen on myös sosiaalisesti ja taloudellisesti kannattavaa. Monipuolinen viherrakenne palvelee sekä ihmisiä että muita eliölajeja, vahvistaa lajien välistä hyvinvointia ja ylläpitää asumisen arvoa. Tässä mielessä Asuma tarjoaa uuden vertailukohdan kaupunkirakenteen optimaaliselle tehokkuudelle.Toinen keskeinen havainto on, että asuntojen ja asumayksiköiden muuntojoustavuus on tärkeää, kun tavoitteena on resurssien kohtuullinen käyttö. Joustavuus auttaa vastaamaan väestörakenteen muutokseen, kustannuspaineisiin ja tehostaa tilojen käyttöä pitkäjänteisesti.
Uskomme, että maanläheinen ja omaehtoinen keskitiivis urbanismi tarjoaa keinoja toisaalta uudistavaan ja elvyttävään eli regeneratiiviseen kaupunkirakentamiseen ja toisaalta mahdollistaa sellaisen urbaanin arvonluomisen, kaupunkituotannon, joka käyttää paikallisia taitoja ja voimavaroja. Asuma osoittaa, että kaupunkirakentaminen voi parantaa samanaikaisesti sekä sosiaalista että ekologista tasapainoa. Se antaa suunnittelijoille hienovaraisen mutta tehokkaan työkalun esikaupunkien uudelleenajatteluun – alueiden, joiden todellinen arvo alkaa vasta nyt paljastua. ↙
ALEKSANDRA ZAREK on arkkitehti ja Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija.
PANU LEHTOVUORI toimii yhdyskuntasuunnittelun teorian professorina Tampereen yliopiston arkkitehtuurin yksikössä.
Kirjoittajat haluavat kiittää Aran Vesa Ijästä ja Vilja Kamppilaa, kaikkia Asuma-hanketta tukeneita toimijoita sekä tutkijatiimiä, johon kirjoittajien lisäksi kuuluivat Markku Norvasuo, Kimmo Rönkä ja Jyrki Tarpio. Asuma-hankkeen raportti on ladattavissa verkosta.