Julkaistu lehdessä 3/2025 - Esikaupunki
Otetaan aikalisä uuden Arkkitehtuuri- ja designmuseon suunnittelussa
Ymmärrämmekö varmasti, miksi museo tarvitsee kokonaan uuden, sadan miljoonan euron arvoisen rakennuksen? kysyvät Pedro Aibéo ja Marc Linder.
Helsinki valmistautuu julkistamaan uuden arkkitehtuuri- ja designmuseon suunnittelukilpailun voittajan. Yli kuusisataa ehdotusta jätettiin sisään, ja nyt niistä on viisi jäljellä. Ehkäpä innostuksessamme julkistaa voittaja olemme jättäneet huomioimatta yhden olennaisen vaiheen: pysähtymisen miettimään, onko tämä hanke edelleen järkevä.
Olemmeko täysin ymmärtäneet museon taustalla olevan vision, vai olemmeko vain lumoutuneet ajatuksesta saada kaupunkiin uusi maamerkki? Ymmärrämmekö varmasti, miksi museo tarvitsee kokonaan uuden, sadan miljoonan euron arvoisen rakennuksen?
Hanke käynnistettiin puutteellisen ja virheellisen Guggenheim-aloitteen vanavedessä. Tuolloin kulttuuriset prioriteetit ja taloudelliset realiteetit olivat erilaiset. Silloinen geopoliittinen kehitys enteili globaalin matkailun kasvua, ja Helsinki saattoi luottavaisin mielin varautua merkittävästi kasvavaan vierailjajoukkoon kaikkialta maailmasta. Nykyään hotellihuoneista on ylitarjontaa.
Meidän on harkittava huolellisesti uuden museon tarkoitusperiä ja sitä, mitä sillä halutaan saavuttaa – ei ainoastaan tänään vaan myös sen kannalta, mitä se merkitsee tuleville sukupolville.
Miksi sitten tarvitaan tauko? Tässä on kolme syytä.
Ensinnäkin museohanketta ohjaava visio on vanhentunut. Se perustuu vahvasti oletukseen, että pelkkä näyttävä arkkitehtuuri luo oman oikeutuksensa. Ilmastohuolien ja taloudellisen epävarmuuden leimaamassa ajassa tällainen kapea visio on riittämätön. On omaksuttava laajempi näkökulma, joka kattaa kestävyyden kaikki ulottuvuudet.
Toiseksi läpinäkyvyys on ollut riittämätöntä koko päätöksentekoprosessin ajan. Vaikka kansalaiset ovat voineet kommentoida ehdotuksia, aitoa vuoropuhelua on ollut niukasti. Todellinen osallistuminen on enemmän kuin mielipiteiden julkaisemista verkossa: se on merkityksellistä vuorovaikutusta, keskustelua ja aitoja mahdollisuuksia vaikuttaa lopputulokseen.
Kolmanneksi valittu sijainti Helsingin Eteläsatamassa jättää huomiotta mahdollisuudet elvyttää kaupungin muita alueita. Sen sijaan, että keskitämme investoinnit ja huomion pelkästään keskustaan, voisimme elävöittää kauempana olevia kaupunginosia ja edistää monikeskistä kaupunkia, jossa on useita monimuotoisia ja kukoistavia yhteisöjä.
Lisäksi ehdotetun museon painopiste on kapea. Se korostaa näyttelytiloja ja jättää huomiotta tutkimustilat ja arkistot. Ikonisen julkisivun tavoittelu laiminlyö museoiden syvemmän tehtävän – koulutuksen, säilyttämisen ja yhteisöllisen osallistumisen. Ironista on, että uutta rakennusta suunnitellessaan Helsinki riskeeraa nykyisten kulttuurilaitosten rahoituksen ja jopa olemassaolon.
Ehdottamamme tauko ei ole pelkkä viivästys. Se tarjoaa Helsingille mahdollisuuden miettiä uudelleen sitä, miten suunnitella ja toteuttaa julkisia hankkeita.
Sen sijaan, että itse rakennus asetetaan etusijalle, huomio tulisi siirtää keinoihin ja toimintatapoihin. Ottamalla ihanteeksi olemassa olevien rakennusten kunnostuksen uusien rakentamisen sijaan saamme välittömiä ympäristöhyötyjä ja säilytämme elintärkeät yhteydet kaupunkimme perintöön.
Monet esimerkit maailmalta havainnollistavat hajautetun kaupunkikehityksen menestystä. Tukholma muutti Kistan teknologiakeskittymäksi ja Södertäljestä kehittyi teollisuuden ja kulttuurin keskus. Kööpenhaminan vuodesta 1947 säännöllisesti päivitetty ”sormisuunnitelma” eli Fingerplanen on elvyttänyt aiemmin laiminlyötyjä alueita, kuten Ørestadia ja Nordhavnia. Suomestakin löytyy onnistuneita ennakkotapauksia, kuten Espoon modernin taiteen museo Emma, joka sijaitsee entisessä kirjapainossa.
Näin ollen pyyntömme on yksinkertainen: pysähtykäämme, arvioikaamme uudelleen ja suunnatkaamme museohanke kohti laajempaa päämäärää. Kiinteistökehittäjien ideoihin reagoimisen sijaan Helsinki voi muodostaa oman visionsa – sellaisen, joka aidosti palvelee kaupunkilaisia.
Konkreettisia tekoja tarvitaan nyt. Ehdotamme monialaisen tiimin perustamista arvioimaan uudelleen museohankkeen tavoitteita, sijaintia ja laajuutta. Ryhmän tulisi tutkia vaihtoehtoisia sijaintipaikkoja erityisesti uudistumista kaipaavilta alueilta. Ja mikä tärkeintä, peräänkuulutamme prosessia, joka perustuu läpinäkyvyyteen ja aitoon osallistavuuteen ja varmistaa kansalaisille vaikutusmahdollisuuden.
Museoprojekti voi olla ensimmäinen askel kohti pysyvää muutosta – malli siitä, miten Helsinki hoitaa kaupunkikehityshankkeita tulevaisuudessa. Kyse ei ole pelkästään uuden arkkitehtonisen spektaakkelin luomisesta. Sen sijaan museo voisi symboloida uutta, osallistavaa lähestymistapaa, jossa kunnianhimo ja vastuullisuus ovat tasapainossa.
PEDRO AIBÉO
MARC LINDER
Architectural Democracy