Suurin mahdollinen tunnustus – mutta mistä?

Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnossa kytee arkkitehtoniselle luovuudelle tuhoisa myytti, näkee Anni Vartola.

Vuonna 2014 ensimmäistä kertaa jaettu Arkkitehtuurin Finlandia -palkinto on kymmenessä vuodessa vakiintunut arvokkaaksi rakennukselle tai korjauskohteelle myönnettäväksi arkkitehtonisen laadun tunnustukseksi. Muista valtakunnallisista tunnustuksista Arkkitehtuurin valtionpalkinto myönnetään henkilölle, työryhmälle tai yhteisölle; puu-, betoni- ja teräsrakennepalkinnot taas markkinoivat materiaalia ja suhtautuvat arkkitehtuuriin osana laajempaa rakentamisen kokonaisosaamista. Erityisyys on kuitenkin jäykistänyt Arkkitehtuurin Finlandian etäiseksi muodollisuudeksi, vaikka vuosittain vaihtuva valitsija on tuonut mukaan raikasta maallikkonäkökulmaa ja ikään kuin valmiiksi paketoitua mediahuomiota. Palkintoseremoniastakaan ei ole muodostunut sellaista arkkitehtuurin kansanjuhlaa kuin mitä perustamisvaiheessa kirjallisuuden Finlandia-palkintoa mukaillen kaavailtiin. Nykyarkkitehtuuri kyllä puhututtaa ihmisiä, mutta Arkkitehtuurin Finlandia ei.

Palkinnon merkittävyys on asettanut lähes kohtuuttomat paineet palkintoehdokkaat valitsevalle esiraadille – sekä raadin kokoonpanolle että heidän työskentelylleen –, sillä laatuseula on ollut pakko pitää äärimmäisen tiukkana. Valitun on pitänyt olla erinomainen, tulipa valitsijaksi kuka tahansa ja tekipä hän valintansa kuinka ennalta-arvattavasti tai arvaamattomasti tahansa. Suomen arkkitehtuurin lippulaivaksi valittavalta on edellytetty moniulotteista suuruutta: venymistä lähes täydelliseen onnistumiseen kaikilla arkkitehtuurin osa-alueilla sekä kykyä lisätä arkkitehtuurin arvostusta.

Jälkimmäinen palkintokelpoisuuden ulottuvuus on kenties syövyttänyt arkkitehtuurikulttuuriamme kaikkein salakavalimmin. Kun muissa alan palkinnoissa katse on reilun retrospektiivinen, kannustava ja hyvästä työstä kiittävä, Arkkitehtuurin Finlandian viesti tuntuu olevan pysäyttävä, kontrolloiva ja akkreditoiva. Kun monissa muissa vastaavissa arkkitehtuuripalkinnoissa, vaikkapa Virossa ja Latviassa, on useita eri kategorioita, taustalla on useita järjestäjätahoja, ja vieläpä tuomaristojen monivaiheinen valinta on avointa ja merkittävä osa vuorovaikutusta sekä kansainvälisen arkkitehtikentän että kansallisen yleisön kanssa, Arkkitehtuurin Finlandiassa on vain yksi kategoria, ja kaikki tapahtuu suljetuin ovin. Palkintoprosessin vuosittain käynnistävä pyyntö ilmiantaa laadukas arkkitehtuurikohde palkinnon jakavalle Suomen Arkkitehtiliitolle – josta käytetään hakuilmoituksessa abstraktia me-pronominia – vain korostaa maireudessaan arkkitehtuurin tärkeimmän kehyksen eli rakennuksia ympäröivän, instituutioiden ulkopuolisen yhteisön toiseutta. 

Nykyarkkitehtuuri kyllä puhututtaa ihmisiä, mutta Arkkitehtuurin Finlandia ei. 

Tänä vuonna arkkitehtuurimme parhaimmistoa edustavat Finlandia-talon peruskorjaus (Arkkitehdit NRT), asuinkerrostalo Meander (Steven Holl Architects, ARK-house Arkkitehdit), Vuosaaren biolämpölaitos (Kivinen Rusanen Arkkitehdit) sekä toimisto-hotellikompleksi Katajanokan Laituri (Anttinen Oiva Arkkitehdit). Kaikki neljä kohdetta sijaitsevat Helsingissä ja ovat jo alkuasetelmiltaan poikkeuksellisia.

Alvar Aallon suunnittelemaa Finlandia-taloa ei yksinkertaisesti voi korjata kuka tahansa tai miten tahansa, eikä tästä tiukassa valvonnassa uudistetusta rakennustaiteellisesta monumentista ole muulle korjausrakentamiselle verrokiksi, ihanteeksi toki. Korjausrakentamisen haasteet ovat vain harvoin Finlandia-talon kaliiberia.

Meanderin on pitänytkin onnistua, koska se on luksustalo, jossa on ollut jo lähtökohtaisesti aivan toisenlaiset resurssit ja laatutavoitteet kuin tavanomaisessa asuntorakentamisessa. 

Katajanokan Laituri on voinut hyödyntää monia aikaisempia tutkielmia samalle häikäisevälle paikalle merellisen Helsingin kansallismaisemassa. Kaupunkikuvallisten voimaviivojen hallinta, innovatiivinen puun käyttö ja kaukokatseiset ilmastotavoitteet ovat tällaisessa erityiskohteessa varmasti olleet myös viranomaisten ja rakennuttajan päämääriä. 

Vuosaaren biolämpölaitoksen tapaisen teollisuusrakennuksen arkkitehtuuri on puolestaan aina alisteista teollisen prosessin järjestykselle ja tilantarpeelle, joten arkkitehtonisten pelimerkkien vähäisyyttä voidaan myös pitää suunnittelua selkeyttävänä rajauksena. Arkkitehtuurin laatu on joka tapauksessa ollut jokaisessa ehdokaskohteessa monialaisen ammattilaisjoukon intresseissä jo pitkin matkaa. 

Tätä ei pidä tulkita vähättelyksi, vaan ihailunsekaiseksi ihmettelyksi. Kuinka mielekäs on sellainen palkitsemismekanismi, joka mittaa arkkitehtuurin arvoa ilman mittakaavaa sellaisessa ilmapiirissä, joka ei kannusta riskinottoon eikä siedä erilaisuutta? Kuinka rakentavaa on kanavoida maamme arvokkain arkkitehtuuripalkinto näin poikkeuksellisen loisteliaiden kohteiden huomioimiseen? 

Esikuvaksi ei voi nousta ilman edelläkävijyyttä ja rajojen rikkomista edes vähän.

Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnossa kytee arkkitehtoniselle luovuudelle tuhoisa myytti, joka kapseloi suomalaisen nykyarkkitehtuurin kansainvälisesti akuuteille kysymyksille immuuniksi mestarillisuudeksi ja ylevöittää arkkitehtuurin ennen kaikkea arkkitehdin esteettiseksi suoritukseksi. Miten vaikkapa ilmastonmuutoksen torjunta, yhteiskunnallinen segregaatio ja arkkitehdin nopeasti muuttuvat ammatilliset vaatimukset näkyvät tämän vuoden palkintoehdokkaissa?

Arkkitehtuurin Finlandian piilo-ohjaava vaikutus näkyy Suomen arkkitehtuurin konformistisuudessa sekä arkkitehtiemme kyvyttömyydessä toimia kansainvälisinä suunnannäyttäjinä siinä laajuudessa kuin mihin heidän osaamisensa riittäisi enemmän kuin hyvin ja mihin vielä 1990-luvulla pystyttiin – otetaan nyt esimerkeiksi vaikkapa Juha Leiviskä, Heikkinen-Komonen tai Gullichsen-Kairamo-Vormala. Suomeen ei ole saatu vielä yhtään EU:n Mies van der Rohe -palkintoa, eikä El Croquis -lehden kannessa ole komeillut vielä yksikään suomalainen. Miksei? Siksi, ettei kiinnostavinta ole korkealaatuisin eikä kulttuuriselta arvoltaan suurin, vaan uudella tavalla oivaltavin. Esikuvaksi ei voi nousta ilman edelläkävijyyttä ja rajojen rikkomista edes vähän. Edellytyksiä menestykseen olisi, mutta nykymuodossaan Arkkitehtuurin Finlandiasta ei ole tähän kirittäjäksi. ↙

ANNI VARTOLA työskentelee arkkitehtuurin teorian vanhempana yliopistonlehtorina Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella. 

Kirjaudu sisään

Tilaa lehti

Tilaa irtonumero