Julkaistu lehdessä 4/2025 - Moderni rakennusperintö

Pääkirjoitus

Modernin muuttuvat arvot

Kristo Vesikansa

Kuinka suhtautua toisen maailmansodan jälkeiseen rakennusperintöön? Moderni rakennusperintö -numerossa tähän hahmotellaan vaihtoehtoisia tapoja.

Viimeistään tämän vuoden Venetsian arkkitehtuuribiennaali on tehnyt selväksi, että rakennusperinnön ylläpito, korjaaminen ja suojelu kuuluvat tällä hetkellä alamme polttavimpiin kysymyksiin. Suomessa keskiössä on väistämättä toisen maailmansodan jälkeinen arkkitehtuuri, joka muodostaa lähes 90 % rakennuskannastamme. Yli 1,3 miljoonan rakennuksen joukko sisältää niin yksilöllisiä monumentteja, vaatimatonta arkirakentamista kuin suoranaisia ympäristörikoksia, ja ilmaston kannalta niiden kaikkien elinkaarta pitäisi venyttää niin pitkälle kuin mahdollista. Tässä numerossa hahmotellaan muutamia vaihtoehtoisia tapoja suhtautua tähän moninaiseen perintöön.

Julkisessa keskustelussa toistuu usein väite, että rakennukset suunniteltiin 1970-luvulla kestämään ainoastaan 50 vuotta, jolloin ne lähestyisivät parhaillaan teknisen käyttöikänsä päätepistettä. Silja Ylitalo lähti ottamaan selvää, mistä käsitys on saanut alkunsa ja löytyykö sille tukea aikakauden teknisistä ratkaisuista tai ohjeistuksista. Väite osoittautuu myytiksi.

Viime vuosien purkuaalto ja siitä käyty keskustelu on kohdistunut erityisesti 1960–1970-lukujen toimistotaloihin. Purkamista perustellaan tyypillisesti teknis-taloudellisilla argumenteilla, mutta kuten Helmi Häkkinen kirjoittaa artikkelissaan, ratkaisuihin vaikuttaa kylmien faktojen lisäksi se, millaisia aineettomia arvoja omistajat tunnistavat rakennuksissa. 

Kuvaava esimerkki arvostuksen muutoksista on tässä numerossa esiteltävä Haiku-toimistotalo Helsingissä. Vuonna 1976 valmistunut rakennus muodosti niin harmonisen parin hieman vanhemman naapurinsa kanssa, että harva tuli edes ajatelleeksi niitä erillisinä rakennuksina ennen naapuritalon purkamista vuonna 2016. Paikalle suunniteltu virastotalo jäi kuitenkin rakentamatta valtion kiinteistöpolitiikan uudelleenarvioinnin seurauksena, ja uudempi hybridirakennushankekin on jäänyt odottamaan otollisempaa suhdannetta. Tällä välin jäljelle jäänyt rakennus on korjattu sen arkkitehtuuria kunnioittaen ja alkuperäisiä rakennusosia kierrättäen. Jälkiviisaasti on pakko kysyä, olisiko tämä ollut kestävämpi tie myös naapuritalon kohdalla?

1,3 miljoonan rakennuksen joukko sisältää niin yksilöllisiä monumentteja, vaatimatonta arkirakentamista kuin suoranaisia ympäristörikoksia.

Purkamiselta eivät ole välttyneet edes kansainvälisesti arvostetuimpien arkkitehtiemme, kuten akateemikko Juha Leiviskän työt. Niiden vaivana ovat olleet 1970–1980-luvuilla käytetyt riskirakenteet ja niistä seuranneet sisäilmaongelmat. Kirkkonummen seurakunta päätti tästä syystä purkaa vuonna 1984 valmistuneen seurakuntatalonsa, ja monivuotisen valitusprosessin jälkeen rakennuksen kohtalo näyttää nyt sinetöidyltä. Vantaan seurakuntayhtymällä sen sijaan riitti rohkeutta korjata samana vuonna valmistunut Myyrmäen kirkko. Sopii toivoa, että tässä numerossa esiteltävästä peruskorjauksesta muodostuu esikuva Leiviskän rakennusten ja aikakauden arkkitehtuurin korjaamiselle laajemminkin.

Modernien rakennusten huonosti aikaa kestävät materiaalit ja tekniset ratkaisut tekevät rakennussuojelun ja restauroinnin vakiintuneiden periaatteiden seuraamisen usein hankalaksi, jopa suojelukohteissa. Siinä missä historiallisissa rakennuksissa on tapana vaalia Venetsian julistuksen hengessä eri aikakausien kerrostumia ja patinaa sekä erottaa uudet lisät selvästi vanhoista rakenteista, palautetaan modernit rakennukset yhä suoraviivaisesti alkuperäiseen loistoonsa – näin myös Myyrmäen kirkko. 

Noin 30 vuoden välein toistuvien peruskorjausten myötä moderneihin rakennuksiin syntyy kuitenkin väistämättä uusia kerrostumia. Esimerkiksi tässä numerossa esiteltävä Finlandia-talo on ehtinyt käydä reilun 50-vuotisen historiansa aikana läpi jo kaksi mittavaa peruskorjausta ja lukuisia pienempiä muutoksia. Olisiko siis jo korkea aika alkaa nähdä modernit rakennukset alkuperäisen suunnittelijansa vision ohella myös jatkuvan kunnossapidon tuotteina, kuten Suomen paviljongin näyttely Venetsian biennaalissa esittää?

Moderni rakennusperintö sivuaa myös Arkkitehtuuri- ja designmuseon uudisrakennushanketta, josta järjestetty kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu ratkeaa tämän numeron ilmestyessä. Monien mielestä aikamme arvoihin olisi sopinut paremmin museon sijoittuminen johonkin olemassa olevaan rakennukseen, ja ehdotetuista vaihtoehdoista suosituin lienee Timo Penttilän vuonna 1974 suunnittelema Hanasaaren voimalaitos. Esittelemme siksi Valtteri Hautsalon tuoreen diplomityön, jossa hän tutki voimalaitoksen soveltuvuutta Arkkitehtuuri- ja designmuseon ja Helsingin taidemuseon käyttöön. Kilpailun voittajan selvittyä on mahdollista vertailla, kumpi niistä tuottaisi vaikuttavamman museokokemuksen. ↙