Suomen geopoliittinen asema on muuttunut, ja se vaikuttaa myös arkkitehtuuriin

Suomi on liittynyt Natoon ja suhteet Venäjään ovat jäissä. Arkkitehtuurin kentällä ei ole juuri keskusteltu siitä, millaisia vaikutuksia Suomen geopoliittisen aseman muutoksilla on alaamme. Venetsian arkkitehtuuribiennaalin kuraattoriryhmää vetänyt Daniele Belleri pureutuu aiheeseen uudessa juttusarjassaan.

Helsingin rannoilla kävellessäni sama mielikuva valtaa aina ajatukseni. Tai oikeastaan varjo: Venäjän varjolaivaston sadat, usein lähes merikelvottomat tankkerit, jotka seilaavat laittomasti Suomen rannikon tuntumassa ja rahtaavat öljyä tuntemattomiin kohteisiin viis veisaamatta Euroopan unionin asettamista pakotteista.

Helsingin edustalla  Suomen ja Viron välillä on noin 65 kilometriä Itämerta. Jos ajatellaan, että varjolaivat lähtevät Pietarin lähisatamista ja kulkevat keskellä vesiväylää, voidaan laskeskella, että tämä eurooppalainen geopoliittinen uhka – johon liittyy ympäristöonnettomuuksien, vedenalaisten kaapelisabotaasien ja jopa lähivesillämme purjehtivien droonien laukaisualustojen vaara – vaanii vain 30 kilometrin päässä pääkaupunkiseudulta.

Tällaisia ajatuksia alkoi nousta mieleeni pian sen jälkeen, kun Venäjä aloitti hyökkäyssotansa Ukrainassa helmikuussa 2022. Kesällä 2024 olin mukana Venetsian biennaalin järjestelyissä, eikä uhkakuvilta voinut siinä vaiheessa välttyä enää missään. Tein tiiviisti yhteistyötä 19. arkkitehtuuribiennaalin pääkuraattori Carlo Rattin kanssa luotsatessani kuraattoritiimiä, joka valmisteli ympäristö- ja ilmastokriisiä käsittelevää näyttelyä.

Työryhmämme toimi Pohjois-Italiasta käsin, mutta joinain viikonloppuina pääsin matkustamaan 2 300 kilometrin päähän pohjoiseen, Helsinkiin, jossa olen asunut viimeiset viisi vuotta. Kaipasin hengähdystaukoa huimaa vauhtia etenevästä projektista, mutta huomasin joutuvani kohtaamaan saman todellisuuden, jota näyttelyssämme tarkasteltiin: aggressiivisen imperialismin, luonnonvarojen kulutukseen liittyvät ristiriidat sekä ihmisen toiminnan vaikutukset ympäristöön, niin rakennettuun kuin rakentamattomaankin.

Ratkaisuja ongelmiin

Venetsian arkkitehtuuribiennaalin pääsanoma tänä vuonnna oli, että nykypäivän ongelmiin on yhä löydettävissä myönteisiä vastauksia ja ratkaisuja.

”Älyn pessimismi, tahdon optimismi”, kirjoitti marxilaisfilosofi Antonio Gramsci, ja ajatuksena tämä tuntuu heijastavan erikoisella tavalla myös liberalismin mestari Karl Popperin viestiä siitä, että ”optimismi on velvollisuus”. Pyrkimyksenämme oli kytkeä arkkitehtuuri yhteen muiden tieteen- ja taiteenalojen kanssa moniälykkyysteorian pohjalta ja tarjota toivoa erilaisten kokeilujen ja innovaatioiden sekä paikallisten perinteiden uudelleen löytämisen kautta. 

Biennaalin nimeksi valikoitui siten Intelligens. Natural. Artificial. Collective. viitaten älykkyyden kolmeen lajiin. Kukin älykkyyden laji toimi ikään kuin linssinä, jonka läpi aihetta tarkasteltiin: natural kannustaa ihmistä kiinnittymään uudestaan erilaisiin ekosysteemeihin, artificial tarkastelee tietotekniikan vaaroja ja mahdollisuuksia ja collective korostaa sosiaalista älykkyyttä, joka syntyy, kun ihmiset järjestäytyvät ja keksivät uutta yhdessä.

Ammensin työssäni myös ranskalaisfilosofi Pierre Charbonnier’n teoriasta. Vuonna 2020 julkaistussa artikkelissaan “The Three Tribes of Political Ecology” hän määritti kolme ryhmittymää, jotka käyvät taistoa ilmastonmuutosta vastaan: moderniuden radikaalit kriitikot, vihersosialistit ja eliittiteknokraatit. Ihmiskunta voi vastata kriisiin ajoissa vain, jos eri rintamalinjat yhtyvät, Charbonnier toteaa.

Biennaalia varten julkaisimme näytteilleasettajille avoimen haun, jonka kautta saimme satoja ja taas satoja ehdotuksia. Väkilukuun suhteutettuna Suomi erottui ehdotusten määrässä, ja Arkkitehtuurin tiedotuskeskus Archinfo totesikin, että 2025 on ”Suomen supervuosi”.

Suomi tuntui olevan aivan erityisen herkkänä juuri niille aiheille, joita halusimme biennaalissa käsitellä: ekologian ja innovaation sekä perinnön ja monikulttuurisuuden välisille jännitteille sekä geopolitiikan vaikutuksille rakennettuun ympäristöön.

Kansakunta uuden edessä 

Suomessa on koettu viime vuosina suuria muutoksia. Ukrainan sota pani lopun maan pitkälle puolueettomuusperinteelle. Nato-jäsenyys ja Venäjän rajan sulkeminen olivat merkittävä käänne, jota voi ehkä verrata vuoden 1917 itsenäistymiseen, toisen maailmansodan päättymiseen tai Neuvostoliiton romahdukseen vuonna 1991. Tällaiset rajapyykit ovat pakottaneet Suomen pohtimaan uudelleen identiteettiään, prioriteettejaan ja koko yhteiskunnan perustaa.

Toisaalta maan sisäiset paineet syventävät murrostunnelmia entisestään. Talouskasvu mataa, rakennussektori hiipuu ja työttömyysluvut ovat Euroopan korkeimpien joukossa. ”Väestörakenteen muutos herättää perustavanlaatuisia kysymyksiä Suomen hyvinvointijärjestelmän pitkän aikavälin kestävyydestä”, kuten Sitra ja The Institutional Architecture Lab (TIAL) totesivat aikaisemmin tänä vuonna julkaistussa yhteisraportissaan. 

Käsillä on paikallisella tasolla ilmenevä monikriisi, joka heijastelee Venetsiassa diagnosoimaamme globaalia kriisiä. Voisiko arkkitehtuuri auttaa Suomea selviämään siitä?

Rakennettua ympäristöä voi pitää, kaikkine ristiriitaisuuksineenkin, eräänlaisena kansakunnan omakuvana. 1900-luvulla modernismi oli keskeisessä asemassa, kun Suomi nousi tasa-arvoiseksi ja vauraaksi maaksi asumiseen, kulttuuriin ja julkiseen rakentamiseen liittyvien kokeilujen kautta. Moni maan vaikutusvaltaisimmista arkkitehdeista osoitti poikkeuksellista kykyä nivoa yhteen vastakkaisuuksia esimerkiksi kaupungin ja maaseudun, kansallisen ja kansainvälisen sekä toimivuuden ja runollisuuden välillä. 

Yhdysvaltalaiskriitikko Herbert Muschamp  kuvaili Aaltojen suunnitteluasennetta sanomalla, että se ”hyökkää binaarista ajattelua ja mustavalkoista joko–tai-asettelua vastaan”. Samankaltainen ajattelutapa on kenties heijastunut vuosikymmenten ajan myös Suomen geopoliittisissa pyrkimyksissä asemoitua kapitalistiseen länteen ylläpitäen samanaikaisesti suhteita uhkaavaan itänaapuriinsa.

Laajennetaan keskustelua arkkitehtuurista

Miten tällaisesta historiasta päästään eteenpäin nyt, kun olemme astumassa uuden vuosisadan toiselle neljännekselle? Tätä kysymystä pohdin yhdessä haastateltavieni kanssa Arkkitehti-lehden tulevassa verkkojuttusarjassa, jonka tarkoituksena on laajentaa keskustelua suomalaisesta muotoilusta ja arkkitehtuurista geopoliittisten mullistusten keskellä.

Pyrkimyksenä on myös laajentaa arkkitehtuuriin kenttää ja tunnistaa alueita, joilla arkkitehtuuri voi olla osa ratkaisua – ajassa, jossa yhteiskunnallisia olosuhteita määritellään uusiksi myös laajemmassa mielessä.

Tulevissa jutuissa kysytään esimerkiksi, millaista voisi olla arkkitehtoninen toimijuus geopoliittisten muutosten pyörteissä. Miten Suomen suunnittelukäytännöt voisivat asettua samaan linjaan kuin maan uusi asema Putinin vastaisen eurooppalaisen rintaman etujoukkona? Miten arkkitehtuuri onnistuu vastaamaan tämän päivän yhteiskunnallisiin haasteisiin, kuten ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, monimuotoisuuden edistämiseen ja digitaalisen disinformaation vastustamiseen?

Aihe herättää myös lisäkysymyksiä: Millaisia työkaluja julkinen rakentaminen aina kirjastoista terveyskeskuksiin voisi tarjota nykykriisien ratkaisemiseksi? Miten instituutioiden ja vähemmistöjen välinen dialogi saadaan pidettyä avoimena samalla, kun valtion etua korostavat äänet vahvistuvat?

Entä millaisia riskejä liittyy modernismikulttiin, joka on muovannut suomalaista keskustelua? Miten kansakunta voi hyödyntää ainutlaatuista maantiedettään ja luontosuhdettaan sekä keskittyä teknologiseen innovointiin ja kollektiiviseen psykologiaan? Tulisiko ”hyökkäys binaarista ajattelua vastaan” säilyttää vai miettiä uusiksi nyt, kun Suomi on yksiselitteisesti valinnut puolensa?

Kysymysten laajuus saattaa vaikuttaa suorastaan tyhmänrohkealta, kuvastaen kaltaiseni ulkomaalaisen asemaa Pohjoismaissa. Vaarana on lipsua ”ulkopuolisuussyndroomaan”, jota brittiläissyntyinen, suomalaiseen arkkitehtuuriin erikoistunut professori Roger Connah kuvaa osuvasti teoksessaan Aaltomania: ulkopuolinen tulee herkästi käyttäytyneeksi kuin ”arvaamaton antropologi, joka kannattaa kritiikittömästi kaikkea, mikä on suomalaista”.

Ennen kaikkea sarjan juttujen on tarkoitus olla Venetsian biennaaliin valitsemamme näkökulman tapaan monialaisia ja toiveikkaita, liikkua vapaasti älykkyyden eri lajien ja Charbonnier’n heimojen välillä sekä tarkastella erilaisten arkkitehtuuritulevaisuuksien välisiä yhtäläisyyksiä tai yhteentörmäyksiä. Se lienee varmaa, että sen enempää arkkitehdit ammattikuntana kuin Suomi maanakaan ei voi enää ajatella tulevansa toimeen täysin omillaan, ainakaan pidemmän päälle.

Loppujen lopuksi kyse on myös Euroopan unionin tarinasta. Jos Suomi saa muunnettua suunnitteluvahvuutensa yhteiskunnalliseksi resilienssiksi, maa pystyy paitsi puolustamaan itseään myös näyttämään mallia koko unionille. Pitää kuunnella, kokeilla ja luonnostella sellaisia suunnittelukäytäntöjä, jotka ovat poliittisesti selväjärkisiä, ympäristövaatimuksiltaan tiukkoja ja sosiaalisesti tuottoisia. Täällä vanhan mantereen pohjoiskulmilla niin syntyperäisten kuin uusien tulokkaidenkin velvollisuus on rakentaa uudenlaista luovuuden ja mielikuvituksen keskusta.

Juttusarja “Suomalainen arkkitehtuuri geopolitiikan varjossa” julkaistaan Arkkitehti-lehden verkkosivuilla talvella 2025–2026.

Daniele Belleri on arkkitehtitoimisto Carlo Ratti Associatin osakas ja toiminut lähes kymmenen vuoden ajan kuratoriaalisten projektien ja viestinnän johtajana. Hän on valmistunut Moskovan entisestä media-, arkkitehtuuri- ja muotoiluinstituutti Strelkasta ja asuu Helsingissä ja Torinossa.