Mainos
Miten suunnitella ennakoimatonta?
Asuinrakennusten tilallinen joustavuus tuntuu unohtuneen keinovalikoimasta, kun pyritään lisäämään rakennetun ympäristön kestävyyttä, kirjoittaa professori Karin Krokfors.
OIKEIN ASETETUT KYSYMYKSET ovat keskeisiä, kun pyritään vaikuttamaan tutkittavaan kohteeseen tai sen kehitykseen. Elämme keskellä monia samanaikaisia ympäristöllisiä ja yhteiskunnallisia kriisejä, joiden ratkaisemisella on ennennäkemätön kiire. Tässä tilanteessa moni merkityksellinen kysymys voi jäädä vähemmälle huomiolle tai kokonaan ”tutkan ulkopuolelle” erityisesti silloin, kun vaikutukset ovat välillisiä, pitkällä aikavälillä ilmeneviä tai vaikeasti hahmotettavia.
Yksi tällaisista arkkitehtuurin keskeisistä mutta vähälle huomiolle jääneistä kysymyksistä on rakennetun ympäristön tilallinen kestävyys eli kyky mukautua muutoksiin ajan myötä. Vaikka siihen vaikuttavat monet tekijät, sitä tarkastellaan tällä hetkellä pitkälti aineellisista lähtökohdista käsin. Esimerkiksi rakennusmateri-aa-lien ja -rakenteiden uusiokäyttöön kohdistuu suuria odotuksia, mutta se ei yksinään kykene vastaamaan kriisien mittakaavaan. Ongelmia on myös kaupunkirakenteen tasolla: jos diversiteettiä tavoitellaan kaupunkirakenteessa vain rakentamalla erilaisia asuntotyyppejä, rakennukset voivat muutaman vuosikymmenen kuluttua edustaa vääränlaista asuntojakaumaa ja käyttötarkoituksia. Tällaiset kapeat näkökulmat voivat jopa ylläpitää nykyistä kehitystä, jossa rakennuksia puretaan keskimäärin noin viidenkymmenen vuoden iässä, koska niitä ei kyetä sopeuttamaan resurssitehokkaasti muuttuviin tarpeisiin.
Tähdättäessä rakennusten elinkaaren pidentämiseen ennakointi on vaikeaa, sillä jo kymmenen vuoden päähän ulottuva ennustaminen on lähes mahdotonta. Rakennuksia tulisikin ymmärtää tuotteiden sijaan jatkuvasti muuntuvina prosesseina ja suunnitella niitä tästä lähtökohdasta käsin. Tilallisen kestävyyden näkökulmasta rakennusten joustavuus ja sopeutumiskyky nousevat keskeisiksi rakennusten elinkaaren pidentämisen edellytyksiksi.
Kapeasta joustavuudesta systeemiseen ymmärrykseen
Joustavia rakennusratkaisuja on kehitetty tietoisesti 1900-luvun alusta alkaen ja jo sitä ennen, mutta varhaisten esimerkkien taustalla olevat tavoitteet ovat usein epäselvempiä. Osa ratkaisuista painottaa rakentamisen joustavuutta, osa käytön joustavuutta, mutta yhteistä niille on yleensä olemassa olevien rakennus- ja suunnittelukäytäntöjen ottaminen lähtökohdaksi sekä näkökulmien rajallisuus. Tyypillinen esimerkki tästä on joustavuuden rajaaminen vain asunnon sisään. Nämä lienevät syitä siihen, miksi joustavat ratkaisut eivät ole rantautuneet laajamittaisesti rakennustuotantoon: niitä ei koeta riittävän relevanteiksi. Rakennusalan sisäinen logiikka ei myöskään kannusta innovaatioihin, sillä taloudellisesti kannattavinta on toistaa tuttuja toimintamalleja, joille tuotantoprosessit on aikanaan kehitetty.
Nykyinen kriisien kärjistyminen tarjoaa arkkitehdeille uudenlaisen oikeutuksen ja mahdollisuuden kehittämistyöhön, joka on aina ollutkin ammatin ytimessä. Tulevaisuuden visioinnilla on tosin myös ristiriitainen historiansa. Modernismin perintönä tehokkuuden nimissä syntyneet yksinkertaistavat ratkaisut johtivat yksiulotteisiin kaupunkeihin ja sosiaalisiin ongelmiin. Yksi ratkaisu ei ole vastaus kaikkeen, minkä seuraukset ovat nähtävissä muun muassa lähiörakentamisen perinnössä, jota yhä tänäkin päivänä laajasti korjataan tai puretaan ja jälleen rakennetaan. Tämä korostaa tarvetta kehittää uusia moninaisesti vaikuttavia ratkaisumalleja pitkän tähtäimen näkökulmasta, myös tulevat sukupolvet huomioiden.
Kun lähdetään etsimään uusia kehitysuria, asettamaan vaikuttavampia kysymyksiä sekä laajentamaan näkökulmia, on tärkeää omaksua systeeminen ajattelutapa. Yksittäisten osien optimoinnin sijaan systeemisessä ajattelussa tarkastellaan laajempia kokonaisuuksia ja pyritään ymmärtämään asioiden keskinäisiä riippuvuuksia sekä vaikutussuhteita. Rakennus- ja suunnitteluala nojaa kuitenkin yhä pitkälti lineaarisiin ja mekanistisiin prosesseihin, joissa ongelmien hahmottaminen ja ratkaisut ovat vaikuttavuudeltaan rajallisia, mikä ohjaa kehitystä pitkällä aikavälillä pois kestävistä ratkaisuista. Systeemisessä maailmassa toimiminen edellyttää uudenlaisia lähestymistapoja. Pelkkä olemassa olevien ratkaisujen hienosäätö ei riitä, vaan keskeisiä käsitteitä, tavoitteita ja toimintamalleja on määriteltävä uudelleen.
Rakennusten sopeutuminen erilaisiin tilankäytön tapoihin ja käyttötarkoituksiin lisää myös kaupunkirakenteen kestävyyttä.
Ennustamisesta mahdollisuuksien luomiseen
Resilienssiajattelu, joka pohjautuu systeemiajatteluun, auttaa ymmärtämään, miten kompleksisessa ja keskinäisten vaikutussuhteiden maailmassa voidaan toimia ja menestyä. Kestävät systeemit eivät koskaan ole stabiileja vaan jatkuvasti oppivia, adaptoituvia ja kehittyviä. Vuonna 2017 valmistuneessa väitöstutkimuksessani olen soveltanut resilienssiajattelua tilalliseen viitekehykseen. Jotta rakennetun ympäristön tilallista resilienssiä voidaan edistää konkreettisesti arkkitehtisuunnittelulla, on tärkeää huomioida yhtä aikaa sen useat eri ulottuvuudet:
1. Pitkän tähtäimen joustavuus ja sopeutuvuus
Kaikki joustavuuden muodot eivät edistä kestävyyttä samalla tavoin. Tulevien tarpeiden ennustaminen on mahdotonta systeemien kompleksisuuden ja kiihtyvän muutostahdin vuoksi. Ratkaisut asettuvat hyvin erilaiseen valoon sen mukaan, tavoitellaanko ensisijaisesti vain tämänhetkisiä hyötyjä vai kauaskantoisia ratkaisuja, jotka mahdollistavat moninaiset tilankäytön muodot tulevaisuudessa – myös sellaiset, joista emme suunnitteluvaiheessa voi olla edes tietoisia.
2. Itseorganisoituvuus ja uuden muodostumisen mahdollisuus
Resilienssissä keskeistä on ymmärtää systeemien itseorganisoituva ja sitä kautta uudistava luonne. Rakennukset ja tilat ovat itseorganisoituvia silloin, kun ne kykenevät helposti, ja usein käyttäjälähtöisesti, mukautumaan erilaisiin ennakoimattomiin käyttötarkoituksiin. Nykyinen käsitys resilienssistä evolutionäärinen: systeemi muuttuu jatkuvasti sisäsyntyisesti, myös ilman ulkoista impulssia. Tästä syystä ajatus paluusta lähtötilanteeseen, esimerkiksi luonnonmullistuksen tai yllättävän markkinamuutoksen jälkeen, ei vastaa systeemien todellista olemusta.
Varhainen systeemiteoreetikko ja ympäristötieteilijä Donella Meadows on kuvannut vaikuttamista systeemeihin ”tanssina” niiden kanssa. Emme voi määritellä niiden tulevia olosuhteita, mutta voimme ohjata niiden kehitystä kestävämmille urille. Tässä kiteytyy tilallisen resilienssin keskeinen kysymys: kuinka suunnitella kestävästi ennakoimatonta ja mahdollistaa rakennusten jatkuvasti uudistuva eli regeneratiivinen luonne?
3. Mittakaavojen väliset vaikutussuhteet
Mittakaavojen väliset vaikutussuhteet ovat keskeisiä resilienssin edistämisessä. Ekologit Lance Gunderson ja C. S. Holling kuvaavat tätä panarkiana, vaihtoehtona hierarkkiselle ajattelulle. Systeemiä ei voida ymmärtää tai ohjata, jos tarkastelu rajautuu vain yhteen mittakaavaan, kuten asunnon tasolle. Systeemit toimivat samanaikaisesti useilla mittakaavatasoilla – asunnosta rakennukseen, kaupunkirakenteeseen ja laajempiin yhteiskunnallisiin kokonaisuuksiin. Rakennusten sopeutuminen erilaisiin tilankäytön tapoihin ja käyttötarkoituksiin lisää myös kaupunkirakenteen kestävyyttä.
4. Erilaiset aikajänteet
Rakennuksen eri osat muuntuvat eri tahtiin ja ovat eri tavoin muokattavissa. Stewart Brandin How Buildings Learn -kirjassaan (1994) esittämä ikoninen kaavio, joka pohjautuu arkkitehti Frank Duffyn työhön, havainnollistaa tätä jaottelemalla rakennuksen eri ajallisiin tasoihin. Erityisesti kantava rakenne, joka on rakennuksen hitaimmin muuttuva osa, määrittää pitkälti rakennuksen sopeutumiskyvyn perustan. Nykyinen asuntotuotanto, jossa vaikeasti muokattavat kantavat väliseinät ovat yleisiä, rajoittaa merkittävästi rakennusten muunneltavuutta ja johtaa osaltaan siihen, että rakennuksia puretaan ennen niiden teknisen käyttöiän päättymistä.
5. Tehokkuuden ja optimoinnin uudelleenmäärittely
Myös se, miten asuinrakennusten tilojen tehokkuus ja optimointi määritellään, vaikuttaa pitkällä aikavälillä kestävyyteen. Resilienssiä tutkineet Brian Walker ja David Salt korostavat, että tehokkuus ja optimointi tulisi määritellä uudelleen pitkän aikavälin näkökulmasta. Rakennusalalla asuntojen tehokkuutta koskevat tavoitteet kuten esimerkiksi alimitoitetut pienasunnot, jotka on erotettu toisistaan kantavilla betoniseinillä, palvelevat usein lyhyen aikavälin päämääriä laadullisten ominaisuuksien kustannuksella, millä on suora vaikutus rakennusten potentiaaliseen joustavuuteen. Asunnosta on tullut tehostamisen ja optimoinnin kohde, kun joustavuuden tulisi toimia koko rakennuksen tasolla.
Stewart Brand tuo esiin myös ylikapasiteetin merkityksen rakennusten sopeutuvuudelle. Ylikapasiteetilla tarkoitetaan rakennuksen kykyä ylittää alkuperäisen käyttötarkoituksensa vaatimukset. Tällaisesta esimerkkinä voi pitää muun muassa tavanomaista korkeampaa huonekorkeutta, useita sisäänkäyntejä, vaadittua suurempaa taloteknistä kapasiteettia tai tilayksikköpohjaista ajattelua asuntojen muodostuksessa. Näin voi merkittävästi parantaa rakennuksen pitkän aikavälin sopeutuvuutta. Tätä ajattelun ja ratkaisujen kenttää tulisi kehittää ja laajentaa huomattavasti nykyistä kunnianhimoisemmin.
Joustavuus tarvitsee selkeitä tavoitteita ja mittareita
Tilallisen resilienssin edistämisessä tärkeää on myös miettiä, mitä tavoitteita suunnitteluratkaisut palvelevat ja miten ne palvelevat asukkaita, rakennuttajia ja kestävyyttä samanaikaisesti. Erityisesti omistajarakennuttajat ovat keskeisessä asemassa kehitystyössä, koska he vastaavat yleensä myös rakennusten myöhemmistä muutoksista ja ylläpidosta, ja joita myös joustavat ratkaisut helpottavat.
Nykyisin investointikustannukset painottuvat rakennushankkeissa, jolloin elinkaaren aikaisia resurssitehokkaita muutoksia ja niiden tuomia etuja ei huomioida, vaikka ymmärrettäisiinkin niiden tuoma positiivinen merkitys kustannuksille rakennuksen elinkaaren aikana. Siksi elinkaarilaskennassa tulisi huomioida entistä paremmin joustavuus ja edellyttää sen tarkastelua yhtenä kestävyyden kriteerinä. Arvioitavia piirteitä voisivat olla esimerkiksi muutosten resurssitehokkuus sekä rakennuksen ylläpidon ja tilallisen muunneltavuuden helppous pidemmällä tähtäimellä. Joustavuudelle tulisi kehittää uudenlaisia mittareita tilallisista lähtökohdista. Tämä tarkoittaisi, että joustavuuden tavoitteiden asettelua täsmennettäisiin muistakin kuin materiaalisista tai teknisistä lähtökohdista käsin. Ne ovat tietysti ratkaisuissa keskeisiä, mutta eivät tavoite itsessään.
Mitattavuus ohjaisi kehitystä ja tukisi siirtymää kohti pitkäjänteisempää ajattelua rakennusalalla. Mittariston avulla tulisi kyetä esittämään, miten joustavat ratkaisut palvelevat tilallista resilienssiä eri mittakaavoissa huonetiloista aina kaupunkirakenteeseen. Sen ei tulisi ohjata tiettyihin ennalta määrättyihin ratkaisuihin vaan mahdollistaa myös uusien potentiaalisten ratkaisujen syntyminen.
Millaisia rakennuksia ja kaupunkirakenteita tulisi sitten suunnitella? Keskeinen ominaisuus on rakennuksen kyky tuottaa ja uudistaa erilaisia asuntotyyppejä sekä käyttötarkoituksia sisäsyntyisenä ominaisuutenaan. Sopeutuvuuden ideoiden ja sovellusten tulisi myös edistää arkkitehtisuunnittelun vapautta ja mahdollistaa laadukas arkkitehtuuri, jolla on myös merkittävä vaikutus rakennusten ajalliseen ja kulttuuriseen kestävyyteen.
Saatat kiinnostua myös näistä
Mainos
