3 / 2018 - luontosuhde, UU AA 3

Vuoden kolmas Arkkitehti-lehden numero tarkastelee arkkitehtuurin suhdetta luontoon. Länsimaisessa ajattelussa luonnon on perinteisesti ajateltu olevan ihmiselämää rikastava elementti. Kuitenkin maapallolla parhaillaan tapahtuvat muutokset ilmastonmuutos etunenässä haastavat luontosuhteen ennennäkemättömillä tavoilla, mikä vaikuttaa väistämättä myös arkkitehtuuriin.

Miten luonto hahmottuu arkkitehtuurissa nyt ja tulevaisuudessa? Aineellisina ja aineettomina voimavaroina, kauniina näkyminä, tuotantotiloina? Kesämökkeinä, saunoina, datakeskuksina, tekojärvinä? Lehti kokoaa yhteen näkökulmia kaupunkeja ympäröivään maaseutuun ja luontoympäristöön, infrastruktuureista pihasaunoihin ja installaatioihin.

Arkkitehti-lehden uutta julkaisumuotoa tutkiva UU AA -projekti jatkuu pohdinnoilla arkkitehtuurin ja median suhteesta. Projektin etenemistä tullaan esittelemään kaikissa lehden tämän vuoden numeroissa.

Sisältö

koonta-asema
arkkitehdit Timo Kiukkola, Nikolai Rautio, Jussi Murole, Teemu Seppänen
sijainti Hopeakaivoksentie 45, Helsinki
laajuus 770 m2
valmistuminen 2017

valokuvat Timo Kiukkola
arvio Roy Mänttäri

Se, koemmeko itsemme osana elämän verkkoa tai irrallisina siitä, riippuu pitkälti sanoista joita käytämme. Luonnon ja luontosuhteen sijasta voisi olla mielekkäämpää käyttää kanssaeloon, yhdessä olemiseen ja tekemiseen viittaavaa sanastoa. Kanssaelo tarjoaa vastakkaisen näkökulman ihmis- ja yksilökeskeiselle maailmankuvalle, joka on osoittautunut monella tapaa kestämättömäksi. On tärkeää tunnistaa historialliset vaiheet, joiden kautta länsimainen luontosuhde on muovautunut ja alkaa luoda ei-ihmiskeskeistä käsitteistöä.

Idea luonnosta on ihmisen rajallisen käsityskyvyn tuotosta. Sana ”suhde” taas sisältää ajatuksen selvärajaisten toimijoiden välisestä vuorovaikutuksesta esimerkiksi ilmauksessa ”ihmisen suhde luontoon” – vaikka on ilmeistä, että ihminen on luonnollisen maailman osanen, ja että kaikki elämä ja ilmiöt maailmassa tekeytyvät yhdessä, symbioottisesti. Kuinka ajatella ja toimia moninaisuuden kautta ja hienovaraisia eroja tunnustaen ja tunnustellen, vastakohtiin takertumisen sijaan?

Maailma ei typisty taksonomisiin luokituksiin, ja niiden kuvitellut rajat ovatkin perustaltaan hyvin huokoisia. Silti ihmiset lähestyvät muita lajeja usein kovin ylimielisesti ja kolonisoiden. Arvottavia luokitteluja toistavien representaatioiden kautta päädytään usein alentaviin, eksotisoiviin tai romantisoiviin käsityksiin luonnosta. Tietyt luonnonmuodot herättävät enemmän empatiaa kuin toiset, esimerkiksi lemmikit suhteessa tuotantoeläimiin. Riippuvuussuhteiden tunnistaminen ja hienovaraisten merkitysten tekeminen näkyviksi tuntuu paljon perustellummalta tässä ajassa.

Länsimaista ajattelua on määrittänyt idea itseohjautuvista yksiköistä. Tosiasiassa maailmamme muovautuu tapahtumaketjuissa, joissa erillisiltä vaikuttavat asiat kietoutuvat yhteen. Esimerkiksi ympäristökysymyksiä ei voi tarkastella irrallaan talousjärjestelmästä, sukupuolierottelusta tai kolonisaatiohistoriasta. Ei ole mitään irrallisia ympäristöön tai ekologiaan liittyviä kysymyksiä. Sen sijaan ekologia on ilmiöiden, yhteyksien, riippuvuuksien ja yhteisvaikutusten huomioon ottamista. Tällainen näkökulma muodostaa perustan orastavalle ekologiselle paradigmalle, jossa on aineksia niin posthumanismista ja kvanttifysiikasta kuin jälkifossiilisesta, feministisestä ja postkolonialistisesta ajattelusta ja laajennetun mielen teorioistakin.

Ihmiset joutuvat ratkaisemaan lähitulevaisuudessa yhä enemmän ekosysteemien elinvoimaisuuteen liittyviä ongelmavyyhtejä. Millaista on esimerkiksi monilajinen ”hyvä elämä”? Moderni aika on tuottanut ympäristöstään liiallisesti eristettyjä tiloja, joiden on todettu heikentävän ihmisten tervettä mikrobistoa. Tietyn ihanteen kautta on siis vieraannuttu niistä elollisista olennoista, jotka ovat vastuussa ihmisen hyvinvoinnista. Millainen arkkitehtuuri ja rakentaminen voisi auttaa löytämään tämän yhteyden uudestaan?

Sana ”luonto” vihjaa, että asioilla olisi jokin ennalta määritelty, perustavanlaatuinen olemus. Se harhauttaa ajattelemaan kaksijakoisesti että on luonnollisia ja luonnottomia asioita, joita tulee arvottaa erilailla. Olimmepa sitten New Yorkissa, Hong Kongissa tai Hyrynsalmella, paikat ovat kerrostuneita – mieluummin tilanteita kuin tiloja. Uusia käsityksiä ekosysteemeistä täytyy lähestyä siten, ettei niitä arvoteta automaattisesti ennalta määriteltyihin lokeroihin. Vain näin voidaan alkaa kuvitella, miltä fossiilisen, modernin ajan jälkeinen maailma voisi kuulostaa, tuntua ja tuoksua. ark

Jenni Nurmenniemi on helsinkiläinen kuraattori.
Tuomas A. Laitinen on kuvataiteilija ja muusikko.

Stephen Kite: Shadow-Makers. A Cultural History of Shadows in Architecture | Mikael Andersson
Gareth Doherty (toim.): Roberto Burle Marx Lectures. Landscape as Art and Urbanism | Juanjo Galan

Näköislehti: Site Logic