4 / 2018 - uusi historia, UU AA 4

Historia on nähty suomalaisessa arkkitehtuurikentässä perinteisesti käytännöllisenä, tiedollisena tai toisaalta elämyksellisenä ulottuvuutena, joka auttaa käytännön suunnittelua. Arkkitehtuurin historian opetuksen hyötyjä on perusteltu etenkin restaurointi- ja korjaussuunnittelun kasvavalla tarpeella. Samaan aikaan kansainvälisesti arkkitehtuurin historian tutkimus on erkaantunut kovin pitkälle suunnittelutiedon ulkopuolisiin aiheisiin.

Mitä uutta historiassa? kysyy vuoden kolmas numero. Se kokoaa yhteen erilaisia tulokulmia arkkitehtuurin historiaan ja luotaa myös aiheita, jotka ovat vasta hiljalleen hahmottumassa tutkimisen arvoisiksi. Historia on esillä numerossa korjauskohteina, suunnitteluinspiraationa ja -vaikutteina sekä uusina avauksina aina huoltoasemien historian kartoittamisesta suomalaisen arkkitehtuurin maineeseen vuosikymmenten takaisessa Neuvostoliitossa.

Arkkitehti-lehden uutta julkaisumuotoa tutkiva UU AA -projekti jatkuu pohdinnoilla siitä, mistä arkkitehtuurissa oikeastaan pitäisi keskustella ja kirjoittaa. Projekti etenee kaikissa lehden tämän vuoden numeroissa.

Sisältö

Kansalliskirjasto, Helsinki
Carl Ludvig Engel 1845
restaurointi 2015: LPR-arkkitehdit

Zero Waste Bistro -pop-up-ravintola, New York, 2018
Linda Bergroth

Töölön kirkko, Helsinki
Hilding Ekelund, 1929
peruskorjaus 2016: Käpy ja Simo Paavilainen

St. George -hotelli, Helsinki
Onni Tarjanne 1890
muutos hotelliksi 2018: Pervin Imaditdin

 

Purettavaksi tuomittu 1970-luvun lähiö­kerrostalo myytiin eurolla ja korjattiin. Sillä irtosi EU:n arvostetuin arkkitehtuuri­palkinto. Arkkitehti Xander Vermeulen Windsantille tärkeintä ei kuitenkaan ollut puolustaa rakennusperintöä vaan hyvää asumista.

Vuosi sitten EU:n myöntämän Mies van der Rohe -palkinnon voittajaksi julistettiin ensimmäistä kertaa korjausrakentamiskohde, DeFlat Kleiburg -kerrostalo Alankomaista. Reaktioissa oli yllättyneisyyttäkin. Jotkut ihmettelivät avoimesti, mitä arkkitehdit olivat ylipäätään tehneet rakennukselle ansaitakseen palkinnon.

”Kysymys nousee esiin joka kerta kun vien ihmisiä tutustumiskierrokselle. Otan sen suurena kohteliaisuutena.”

Xander Vermeulen Windsant on 38-vuotias hollantilainen arkkitehti, jonka työt keskittyvät julkisuudessa harvoin näkyvään arkkitehtuurin alueeseen: kohtuuhintaiseen asumiseen. Hänen XVW Architectuur -toimistonsa vastasi DeFlat Kleiburg -projektin arkkitehtisuunnittelusta NL Architectsin kanssa.

Toimistot ovat käyneet yhdessä pokkaamassa Mies van der Rohe -palkinnon lisäksi Dutch Design Award -palkinnot Habitat- ja Future-kategorioissa. Palkintosateen jälkeen Vermeulen Windsant on kiertänyt esittelemässä projektia ympäri Eurooppaa – myös Helsingissä People-Driven City -seminaarissa viime syyskuussa.

Vaikka DeFlat Kleiburg on tuonut arkkitehdeille mainetta ja kunniaa, egoprojektina sitä on vaikea pitää. Rakennus sijaitsee Bijlmermeerin lähiössä Amsterdamin eteläpuolella. Alue rakennettiin 1960–1970-luvulla maahan muuttaneen työvoiman asuttamiseksi. Lähiön osat on nimetty pelkin kirjaimin, Kleiburg sijaitsee niistä K-Buurtissä. Anonyymiyden vaikutelmaa korostaa rakennusten monotonisuus ja niiden etäisyys liikenteestä ja muusta katuelämästä.

Vuosikymmenten varrella Bijlmermeeristä tuli Hollannissa lähes synonyymi huonomaineiselle asuinalueelle, jossa rikollisuus, huumeidenkäyttö ja työttömyys olivat päässeet ryöstäytymään käsistä. Vaikka todellisuus oli paljon muutakin, paikka ei lukeutunut arkkitehtien unelmaprojektien joukkoon.

”Harvaa kollegaamme houkutti edes vilkaista tätä rakennusta”, Vermeulen Windsant sanoo.

NL Architectsin ja XVW Architectuurin luonnoksista ei löytynyt pirteää värikarttaa eikä mielikuvituksellisia ulokkeita tuomaan eloa harmauteen. Sen sijaan he lähtivät ratkomaan projektin taloudellista yhtälöä.

Edellisen omistajan teettämissä suunnitelmissa 400 metriä pitkän ja 11-kerroksisen lähiötalon korjaamisen oli arvioitu maksavan 70 miljoonaa euroa, joka oli liian paljon jopa ennen talouskriisiä. Arkkitehdit tarjosivat ratkaisuksi vain välttämättömien yhteisten tilojen korjaamista. Asunnot jätettäisiin asukkaiden harteille. Vaivannäön vastineeksi heille annettaisiin poikkeuksellisen paljon vapautta toteuttaa itseään.

NL Architectsin Kamiel Klaasse kuvaili Mies van der Rohe -palkintojenjakotilaisuudessa Kleiburgin olevan ”monien ihmisten yhteinen ponnistus tehdä mahdolliseksi yksilöllisiä unelmia”. Standarditalosta tuli lähes vastakohtansa.

”Kleiburg ei ole niinkään esimerkki suojelusta vaan ehdotus siitä, miten kohtuuhintaisen asumisen haaste voitaisiin nykypäivänä ratkaista”, Vermeulen Windsant kiteyttää.

 

Istumme pieneen hangaariin tehdyn ravintolan viihtyisällä terassilla keskellä persoonatonta toimistokeskittymää. Ravintola on osa luostaripanimoa, joka perustettiin korjauksen jälkeen Kleiburgiin.
”Ei hassumpaa, jos saa olla tekemässä sellaista jonka seurauksena syntyy oma olut”, Vermeulen Windsant hymyilee.

Kleiburgin vaiheissa on kaikki hyvän tarinan ainekset. Se oli pitkään alueensa ruma ankanpoikanen, ainoa alkuperäisessä asussaan säilynyt rakennus. 2000-luvun alussa Amsterdamin kaupunki hyväksyi ehdotuksen ylellisestä uudisrakennuksesta. Kleiburg purettaisiin eikä kunta, Vermeulen Windsantin sanoin, ”tuntenut mitään kiintymystä vanhaa rakennusta kohtaan”. Väliin tuli kuitenkin vuoden 2008 finanssikriisi, mikä sulki suunnitelmilta ovet – ja avasi toisaalla ikkunan.

Aluksi aktivoituivat asukkaat, jotka perustivat kansanliikkeen Kleiburgin säilyttämisen puolesta. Liike herätti yhden toimittajan kiinnostuksen, ja pian mediaan alkoi ilmestyä liikettä sympatisoivia artikkeleja.

Bottom up -aktivismi tavataan esittää julkisuudessa Daavid ja Goljat -asetelman kautta, jossa ”kansan” tahto lopulta voittaa. Vermeulen Windsantin mukaan Kleiburgin tapaus kuitenkin todistaa asukaslähtöisyyden tarvitsevan organisointia ja yhteyden rakentamista valtaapitäviin. Ilman rakenteita kansanliikkeen voima menetetään.

”Me arkkitehdit toimme argumentille uskottavuutta, tuuppasimme tavallaan asiaa eteenpäin. Ratkaisevinta oli kuitenkin se, että asukkaiden joukossa oli rakentamisen ja urbanismin asiantuntijoita, jotka osasivat perustella säilyttämistä”, Vermeulen Windsant kertoo.

Kleiburgin ympärille rakentui konsortio, joka osti 500 asunnon rakennuksen tasan yhdellä eurolla. Ehtona oli, että rakennus korjattaisiin asumista varten.

 

Kleiburgin suunnitteli aikanaan Amsterdamin kaupungin palveluksessa työskennellyt kaupunkisuunnittelija ja arkkitehti Siegfrid Nassuth. Hän toimi projektijohtajana koko Bijlmermeerin kehittämisessä, johon hän otti vaikutteita Le Corbusieriltä ja varsinkin CIAM-järjestöltä. Modernismin ideaalit välittyivät massiivisessa mittakaavassa ja rakennusten koruttomuudessa.

”Me halusimme katsoa Kleiburgia sellaisena kuin se on, tuomitsematta rumaksi tai vanhanaikaiseksi. Emme nähneet rakennusta yhtenäisenä ongelmana, joka oli ratkaistava, vaan ratkaisut löytyivät suunnitteluprosessin aikana kun tutustuimme rakennukseen”, Vermeulen Windsant kertoo.

Ensimmäisiä asioita mitä arkkitehdit havaitsivat, oli näkökulman vaihtamisen vaikutus. Kaukaa rakennus vaikutti tylyltä, mutta läheltä – eli asukkaan mittakaavasta – katsottuna löytyi lukuisia yksityiskohtia, jotka muuttivat kokemuksen inhimilliseksi. Esimerkiksi puiset osat kaiteissa olivat kosketukselle miellyttäviä, ja ovissa oli valoa läpi päästäviä ikkunasegmenttejä.

”Monet yksityiskohdista ovat tavallaan tarpeettomia, ja siksi niitä voi arvostaa. Arkkitehti ei voinut päättää rakennuksen mittakaavaa, mutta teki sen puitteissa parhaansa”, Vermeulen Windsant sanoo ja lisää empimättä: ”Kleiburg oli suunniteltu hyvin.”

Eri osia tarkastellessaan arkkitehdit totesivat ongelmien sijaitsevan vain kahdessa ensimmäisessä kerroksessa ja rakennuksen yhteydessä ympäristöön. Syynä oli modernistinen dogma toimintojen eriyttämisestä. Siinä missä rakennuksen arkkitehtuuri edelleen toimi, kaupunkisuunnittelun tasolla aika oli mennyt ohi. Arkkitehdit avarsivat alikulkuja ja muita turvattomiksi koettuja reittejä. Myös yhteyttä met­roon selkiytettiin.

Rakennuksen sisällä arkkitehtien työ keskittyi yhteisiin tiloihin kuten käytäviin, joihin lisättiin luonnonvaloa ja saatiin liikesensoreilla energiaa säästäviä ratkaisuja.

Asuntojen kohdalla otettiin käyttöön klusflat-malli – raakatila- tai tee se itse -asuminen – jossa asukkaat saivat valita itselleen lähes minkä muotoisen kodin tahansa yhdistämällä asuntoja sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti. Alakerroksiin tuli rivitalomaisia asuntoja pihoineen. Kerroksiin tehtiin leikkauksiltaan niin ristin kuin T-kirjaimenkin muotoisia asuntoja.

Innovatiiviset ja yksilölliset ratkaisut haastoivat alkuperäisiä rakenteita, jotka oli tehty tiukasti taloudellisuus edellä. Asuntojen sisäisiä portaikkoja varten lattioiden reikiä jouduttiin vahvistamaan Vermeulen Windsantin sanoin ”todella high-end-ratkaisuilla”, joista tuli lisäkustannuksia. Myös säästeliäästi tehdyt sähkövedot tuottivat yllätyksiä teknologian läpäisemään nykyelämään tottuneille.
”Yksi asukas halusi makuuhuoneeseensa kuusi sähköpistoketta. Arkkitehtinä en varmasti koskaan olisi edes tajunnut suunnitella sellaista, mutta nyt asukas sai mitä tarvitsi.”

Näkyvin kysymys oli luonnollisesti julkisivu. Arkkitehdit harkitsivat ensin betonin maalaamista vaaleaksi, mutta tutkittuaan materiaalia tarkemmin he huomasivat sen olevan laadultaan erinomaista. Hiekkapuhaltamalla saatiin hienostunut, jopa travertiinin veroinen pinta. Rakennuksen ylevöittänyt kauneus löytyi siitä itsestään.

 

Viime vuosina betonibrutalismi on saanut osakseen puolustajia, ja pitkään arkkitehtuurin historian epäonnistuneimmiksi koetut rakennukset maineenpalautusta. Kleiburginkin voi nähdä sellaisena. Xander Vermeulen Windsantille romantisointi on vierasta.

”Me tuimme ajatusta järkevästä ja toimivasta asumisesta, jota Kleiburg mielestämme edelleen pystyi tarjoamaan. Emme lähteneet entisöimään ja teimme puhtaan suojelun näkökulmasta monia liian radikaaleja muutoksia rakennukselle.”

Modernismin ideologian mukaan arkkitehdin tehtävänä oli suunnitella kaikki asumisen tilat keittiöistä leikkikenttiin. Teollinen tuotanto monisti ratkaisut ja kyseenalaisti arkkitehdin tarpeellisuuden yksittäisten asuntokohteiden suunnittelussa.

Vermeulen Windsantin mukaan nyt arkkitehdeille on kuitenkin avautumassa uudenlainen tehtäväkenttä.

”Monimuotoisessa yhteiskunnassa holhoavan suunnittelun aika on ohi. Yksityisissä tiloissa on annettava tilaa ihmisten erilaisuudelle. Sen sijaan julkisen kaupunkitilan ja asunnon väliin tarvitaan suunnittelua. Arkkitehdin uusi paikka on tavallaan kotioven ja rakennuksen ulko-oven välissä, siellä missä ihmiset kohtaavat ja yhteisöt rakentuvat.”

Uusi paikka tarkoittaa myös kontrollista luopumista. Kleiburg on ollut paikallislehdistön otsikoissa, sillä omaehtoisesti korjattuihin asuntoihin on tullut myös ei-toivottua toimintaa. Vermeulen Windsant käy rakennuksessa säännöllisesti ja kokee ongelmienkin kuuluvan asiaan. Hänestä suunnittelijat eivät voi kuvitella rakentavansa utopioita.

”Arkkitehtinä yritän suunnitella niin että ihmiset näkisivät eri ratkaisujen väliset yhteydet ja siten ymmärtäisivät rakennuksen kokonaisuutena. Samalla rakennuksen pitäisi pystyä sulauttamaan itseensä tietty määrä elämää menettämättä ydintään”, Vermeulen Windsant toteaa.

1970-luvun alussa samoihin aikoihin Kleiburgin kanssa valmistui myös toinen asuinrakentamisen suurprojekti, Lontoon Robin Hood Gardens. Se ei säästynyt purulta, monista pelastusyrityksistä huolimatta.

Tuskin siis sattumaa, että Mies van der Rohe -jury päätyi palkintoperusteissaan siteeraamaan juuri Robin Hood Gardensin arkkitehtia Peter Smithsonia: “Asioiden on oltava samaan aikaan tavallisia ja sankarillisia.” ark

Katja Lindroos on helsinkiläinen tuottaja ja Urban Practice Oy:n perustaja,
jonka tuotantoa ovat mm. Lähiöfest-tapahtuma ja People-Driven City -seminaari.

Lauttasaaren kartanon restaurointi ja laajennus
arkkitehdit | architects Minna Lukander, Mari Mannevaara
osoite | address Otavantie 10, Helsinki
laajuus | gross area päärakennus
1 070 m2, Punainen huvila 285 m2,
uusi verstasrakennus 50 m2
valmistuminen 2018
vanha rakennus päärakennus 1837, Punainen huvila 1791–93

valokuvat Tuomas Uusheimo
arvio Esa Laaksonen

Toukokuussa 2018 lontoolaisen Sir John Soane -museon kuraattori Owen Hopkins esitti postmodernismin tulleen takaisin. Hopkinsilla lienee ollut taka-ajatuksia, sillä hän oli vastikään kuratoinut Soane-museoon näyttelyn The Return of the Past: Postmodernism in British Architecture. Tästä huolimatta Hopkins oli täysin oikeassa: useat kirjat, näyttelyt, symposiumit ja konferenssit ovat viime aikoina käsitelleet ja teoretisoineet postmodernismia. Tämän uuden ajan hengessä seitsemäntoista postmodernistista rakennusta on hiljattain suojeltu Isossa-Britanniassa. Yhdysvalloissa arkkitehdit ovat vuorostaan protestoineet useiden postmodernismin ajan rakennusten purkamista tai muutostöitä, mukaan lukien Michael Gravesin Portland Building, Philip Johnsonin ja John Burgeen AT&T-tornitalo, sekä Venturi Scott Brown & Associatesin ja David Singerin suunnittelema San Diegon modernin taiteen museo (MCASD).

On mahdollista, että postmodernismin uusi ajankohtaisuus liittyy historian luontaiseen syklisyyteen: viime aikoina etenkin brutalismi on kohdannut huomattavan arvonnousun. Historian tutkimuksen ja rakennussuojelun lisäksi nyt myös nykyarkkitehtuuri ja erityisesti uusimpien sukupolvien tekijät ovat selvästi vaikuttuneet postmodernismin esilläolosta. Erityisesti Victoria and Albert -museossa vuonna 2011 esillä olleen Style and Subversion -näyttelyn jälkeen esiin on noussut kasvava nuorten praktiikkojen joukko, joka häpeilemättä ottaa osaa postmodernin tyylin paluuseen. Eri ikäpolveen kuuluvan brittiläisen FAT-toimiston ohella – joka sittemmin on väittänyt töidensä olleen postmodernistisia, koska oikeastaan he inhosivat tyyliä – nykytoimistoista voidaan mainita esimerkiksi Fala Atelier, Point Supreme, Studio Weave, Parasite 2.0, Forsbury Architecture, Design with Company, Piovenefabi, Space Popular, (Ab)normal ja Animali Domestici, monien muiden ohella. Financial Timesin arkkitehtuurikriitikko Edward Heathcote kirjoittikin hiljattain ”uuden sukupolven hyväksyvän helpommin tyylipoikkeamia ja vaikutteita suunnittelussaan” – nuorille on helpompaa ottaa omakseen ”postmodernismin pastellivärit, visuaaliset referenssit, huumori ja ironia”.

Postmodernismi on siis täällä taas, mutta missä olomuodossa? Itse haastaisin Heathcoten pika-arviota ulottumaan pidemmälle. Akateemisessa tutkimuksessa uusi kiinnostus postmodernismia kohtaan on monipuolista, aina estetiikasta esittämisen muotoihin ja Jürgen Habermasin tai Fredric Jamesonin ideologisista kirjoituksista julkisen yhteiskuntakeskustelun perustaviin piirteisiin. Voimme kuitenkin kysyä, mitä vaikutuksia postmodernismin perinnöllä todella on arkkitehtisuunnitteluun. Onko kyse arkkitehtonisesta kiinnostuksesta paikalliseen ja kansanomaiseen, paluusta historiaan ja ihmisen mittakaavaan? Vai onko kyse arkkitehtuurista tarinankerrontana, ehkä pelkkänä tyylinä tai ilmaisun kielenä, haluttuina väreinä, geometrisinä muotoina ja ornamentteina? Itse näen postmodernismin toimivan nuorten arkkitehtien töissä lähinnä visuaalisena vaikutteena – leikkisyytenä, värikkyytenä, barokkimaisuutena ja runsautena – ennemminkin kuin paluuna kaupunkikuvan pohdintaan tai historisoivaan tyylimaailmaan. Enemmän Hans Holleinin, Michael Gravesin, Memphisin ja Nathalie Du Pasquierin tyyliä, vähemmän Charles Moorea, Paolo Portoghesia tai Ricardo Bofillia. Enemmän palmupuita, vähemmän pilareita ja päätykolmioita.

Arkkitehtuurin historia on ilmiöiden ja niiden kirvoittamien reaktioiden historiaa. Postmodernismi oli reaktio modernismin ja kansainvälisen tyylin monotonisuuteen. Se oli tapa palata tukahdutettuihin aiheisiin ja eräänlainen kieltolain päättyminen, kuten Paolo Portoghesi asian ilmaisi. Toisin sanoen, 1970-80-luvulla modernismi oli menneen ajan hirviö, jota vastaan arkkitehtuuri reagoi ja taisteli. Mikä onkaan se tämän päivän kauhu, jota vastaan nuoret arkkitehdit asettuvat? ark

 

Léa-Catherine Szacka tutkii arkkitehtuurinäyttelyiden ja postmodernin arkkitehtuurin historiaa ja teoriaa.

Docomomo Suomi. Kohdevalikoima | Docomomo Finland. Register selection


Linnoituksesta historialliseksi muistomerkiksi. Viipurin vanha kaupunki 1856–1939


Mies in London


Båthuset

Näköislehti: Site Logic