Kuinka Hiiribunkkeri ja Hygieniainstituutti pelastettiin purkamiselta
Kahdesta berliiniläisestä 1970- ja 1980-luvun alun yliopistorakennuksesta on muodostunut purkaa vai korjata -keskustelun ikoneita.
Ludwig Heimbach (toim.): Mäusebunker and Hygienieinstitut – Two Berlin Brutalist Icons. Jovis 2025. 408 sivua.
Berliinin Lichterfeldessä sijaitsevista Freie Universitätin eläinlaboratorion sekä hygienian ja mikrobiologian instituutin rakennuksista tehty kirja Mäusebunker and Hygienieinstitut – Two Berlin Brutalist Icons on kädessä melkein yhtä järeä kuin rakennukset itse.
1970- ja 1980-luvun alun yliopistorakennukset olivat pitkään purku-uhan alla mutta ovat vihdoin saaneet suojelustatuksen. Kumpikin edustaa muodon ja symmetrian kahleista vapautunutta oman aikansa betoniarkkitehtuuria. Kumpikin tekee sen myös omalla tavallaan.
Tutkimus- ja opetuskäyttöön rakennetussa Hygieniainstituutissa (Hermann Fehling ja Daniel Gogel 1974) voi nähdä viitteitä esimerkiksi Hans Scharounin arkkitehtuurista. Noin 120 metriä pitkä, seitsenkerroksinen koelaboratoriorakennus (Gerd ja Magdalena Hänska 1981) taas muistuttaa sotalaivaa. Siellä suoritettiin aikanaan eläinkokeita. Kun tämä berliiniläisten ”Mäusebunkeriksi” eli hiiribunkkeriksi kutsuma, hyvin erikoinen rakennus jäi vaille käyttöä, katsottiin sen ja naapurinkin joutavan purettaviksi.
Toisin kävi: yllättäen Mäusebunker muodostui luonteikkaan betoniarkkitehtuurin ihailijoiden kohteeksi ja synnytti jopa omanlaisensa kansanliikkeen. Mielikuvitusta kutkuttavasta rakennuksesta tehtiin filmejä ja videoita, ja sen puolesta kampanjoitiin.
Virallinen suojelupäätös rakennuksille saatiin vasta pari vuotta sitten, mutta tie ei niiden puolustajille ole ollut helppo. Helppoa ei tule olemaan varsinkaan Mäusebunkerin uudelleenkäyttö, vaikka huoltokerrosten huonekorkeus on noin 2,3 metriä ja varsinaisten kerrosten yli kolme metriä. Pulmana ovat poikkeuksellisen umpinaiset julkisivut ja rakennuksen suuri koko sekä eläinkokeiden vaatimat erikoiset ratkaisut ja tekniset järjestelmät. Hygieniainstituutin tekniikan nykyaikaistaminen yhdessä sen hienovaraisen uudistamisen kanssa on sen sijaan huomattavasti naapuria yksinkertaisempaa – uusi käyttö tulee olemaan samanhenkinen kuin alun perinkin.
Kirjan on toimittanut ja osin kirjoittanut arkkitehti Ludwig Heimbach, joka on toiminut rakennusten puolustajana esimerkillisen taitavasti. Puolustajiin on kuulunut monia merkittäviä tahoja, kuten berliiniläinen Aedes-arkkitehtuurigalleria, jonka perustaja Kristin Feiereiss ehti kirjoittaa kirjaan esipuheen ennen kuolemaansa.
Yksi Heimbachin omista teksteistä analysoi Berliinin olemusta ja kahden erikoisen betonirakennuksen roolia osana sodanjälkeisen kaupungin ja länsipuolen uuden yliopiston identiteettiä. Teos kertaa myös rakennusten suunnittelu- ja rakennusvaiheet. Yllättävä tieto on, että arkkitehti Gerd Hänska jopa asui Mäusebunkerin tontilla sen kiihkeimmän toteutusvaiheen aikana.
Hygieniainstituuttia kuvailevissa teksteissä korostetaan arkkitehtien suurta täsmällisyyttä ja suunnittelun tarkkuutta rakennuksen betonipinnoissa, lukuisissa tilaratkaisuissa ja yksityiskohdissa. Koska Heimbach on itsekin arkkitehti, kuuluu kuvitukseen luonnoksia, joiden avulla hän on hahmotellut rakennuksen painotuksia ja rakennetta.
Kirjoittajia on useita, ja kullakin heistä on oma asiantuntijaroolinsa ja näkökulmansa. Heimbach itse pitää teosta eräänlaisena retroaktiivisena projektina, joka kannustaa meitä nykyistä rohkeammin suojelemaan olemassa olevaa rakennuskantaa. Perusteluina ovat sekä rakennussuojelu että ympäristön ylikuormittamisesta luopuminen. Kirja perustuu paljolti Berliinin BDA Galeriessa vuonna 2020 järjestettyyn näyttelyyn Mäusebunker & Hygieniesinstitut – Versuchsanordnung Berlin. Teoksessa on runsas kuvitus ja materiaalia muistakin näyttelyistä, joita on ollut Venetsian arkkitehtuuribiennaalia myöten.
Mäusebunkerilla on ollut myös suuri rooli eurooppalaisen, purkamista vastustavan HouseEurope!-kansalaisaloitteen käynnistämisessä. Aloitteen taustavaikuttajana ollut arkkitehti Arno Brandlhuber on tehnyt näyttävänä eleenä Mäusebunkerista jopa ostotarjouksen.
Mäusebunkerin eri uudelleenkäyttövaihtoehtoja ruoditaan kirjan lopulla haastattelussa, jossa rakennuksen hyvin tunteva Francesca Ferguson keskustelee Berliinin osavaltion pääkonservaattori Christoph Rauhutin kanssa. Ferguson on kehitellyt esimerkkejä erilaisista korjaus-, rahoitus- ja käyttövaihtoehdoista Berliinin rakennusperinneviranomaisten kanssa. Vaihtoehdoista yksi voisi olla saada mukaan niin yksityisiä kuin julkisiakin tahoja, mukaan lukien Berliinin kaupunki, kuten on käynyt Alexanderplatzin tuntumassa sijaitsevan ja yli kymmenen vuotta täysin tyhjillään rakennusraatona olleen DDR:n Haus der Statistik -rakennuksen tapauksessa.
Runsain lähdeviittein varustettu teos on kiehtova oppikirja siitä, kuinka perustella rakennusten purkamatta jättämistä ja analysoida niiden arvoa ja arkkitehtonista erityisyyttä. Mitä korjaamisen kustannuksiin tai vastavuoroisesti purkamiseen tulee, löytyy teoksesta tämäkin tärkeä tieto: erilaisten haitta-aineiden, kuten asbestin, poistamisesta aiheutuu aina kustannuksia riippumatta siitä, korjataanko rakennus uuteen käyttöön vai puretaanko se hallitusti.
Modernismin ajan betonirakennusten puolustajat osaavat kuitenkin myös juhlia: vuoden 2024 syksyllä Mäusebunkerin kunniaksi järjestettiin kokonainen festivaalitapahtuma. ↙
TARJA NURMI on Helsingistä käsin toimiva arkkitehti, tietokirjailija, arkkitehtuurikriitikko ja -journalisti sekä arkkitehtuuri- ja elokuvafestivaali Ark Rexin perustaja ja kuraattori.