Taide kohtaa kyläelämän

Japanin 2000-luvun museoiden kirjoon mahtuu julkisten tahojen ja säätiöiden suurten hankkeiden sekä yksityisrahoitteisten erikoismuseoiden lisäksi erilaisia yhteisöllisiä taideprojekteja, jotka ovat toimineet myös syrjäisten alueiden elvyttäjinä. 

Japanissa on viime vuosikymmenien aikana toteutettu ennätysmäärä uusia museoita ja erilaisia taiteen ja kulttuurin kohtaamispaikkoja. Joka vuosi valmistuu toinen toistaan näyttävimpiä kohteita, ja usein myös niiden suunnittelijat edustavat Japanin nykyarkkitehtien etukaartia. Näistä tunnetuimpia ovat esimerkiksi SANAA-toimiston Kanazawan kaupunkiin suunnittelema, läpinäkyvien gallerioiden lasipinnoilla leikkivä 21. vuosisadan nykytaiteen museo (21st Century Museum of Contemporary Art, 2004), joka on omistettu pääasiassa vaihtuville näyttelyille, sekä I.M. Pein hienosti maisemaan sijoittuva, yksityistä taidekokoelmaa esittelevä Miho-museo (1997) Kioton eteläpuolella. Kisho Kurokawan viimeiseksi työksi jäänyt Kansallinen taidekeskus Tokiossa (2007) taas on huikea myöhäismoderni maamerkki kaarevine lasijulkisivuineen.

Museobuumi on epäilemättä osoitus japanilaisten kiinnostuksesta kulttuurielämän eri muotoihin mutta myös rikkaan maan mahdollisuuksista panostaa kulttuuriin ja korkeatasoiseen rakentamiseen. Mielenkiintoista on kuitenkin museo- ja näyttelyrakennusten laaja kirjo. Museoita rakentavat sekä kaupungit, säätiöt tai muut yhteisöt että yksityiset henkilöt, mutta mukaan mahtuu myös sosiaalisista näkökulmista kehitettyjä taideprojekteja museoineen ja näyttelytiloineen. Isojen kaupunkien ja niiden liepeiden komeiden museorakennusten vastapainona ovat lukuisat pienet yksityiset museot sekä moniulotteiset, yhteisölliset projektit monesti verrattain syrjäisilläkin alueilla.

Ehkä merkittävin viime vuosien yhteisöllisistä taideprojekteista on toteutettu kolmella Setouchi-saarella, Naoshimassa, Inujimassa ja Teshimassa. Pienet saaret sijaitsevat Japanin kolmea pääsaarta Honshua, Kyushua ja Shikokua yhdistävällä Seton sisämerellä. Taidetoimintoja alettiin kehittää Naoshiman saarelle jo 1980-luvun lopulla Benesse Art Site Naoshima -nimen alla. Vuonna 1992 saarella avattiin Tadao Andon suunnittelema Benesse House, joka käsittää nykytaiteen museon ja hotellin. Sen jälkeen Ando on toteuttanut Naoshimaan monia muitakin kohteita. Inujiman ja Teshiman saarilla taas on useita Kazuyo Sejiman, Ryue Nishizawan ja Hiroshi Sambuichin suunnittelemia nykytaiteen ja kyläelämän kohtauspaikkoja. 

Mies museon takana

Mutta miten syntyi alkuperäinen idea? Setouchi-saarten asukkaille omistetussa, saarten taide-elämän kehitystä dokumentoivassa kirjassa Insular Insight, Where Art and Architecture Conspire with Nature (2012) Tokiossa työskennellyt liikemies Soichiro Fukutake kertoo, kuinka hän isänsä kuoleman jälkeen siirtyi johtamaan perheyritystä Okayaman kaupunkiin, mikä antoi tilaisuuden tutustua lähialueella sijaitseviin Seto-sisämeren saariin. Hän oppi rakastamaan niiden kauneutta ja siellä asuvia ihmisiä sekä kyläelämää perinteisessä japanilaisessa ympäristössä. Vaikka saaret ovat osa Japanin ensimmäistä 1934 perustettua kansallispuistoa, ne eivät olleet täysin säästyneet toisen maailmansodan jälkeisen teollistumisen epätoivotuilta seurauksilta. Kirjan mukaan modernin kaupunkielämän haittapuolet, kiire, kilpailu ja pinnallisuus, naapurustojen anonyymiys ja henkisyyden puute alkoivat viitata Fukutaken silmissä yhä toivottomampaan tulevaisuudenkuvaan. Hän päätti tehdä jotakin pelastaakseen Setouchi-saaret sellaiselta modernisaatiolta, jossa ainoastaan ”tuhoaminen mahdollistaa uuden luomisen”.¹ Fukutake uskoi taiteen mahdollisuuksiin vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen. Sen avulla voitaisiin osoittaa vaihtoehtoisia suuntia sekä kehittää saaria kulttuurikohteena, mikä loisi työpaikkoja ja elvyttäisi kyliä taloudellisesti ja sosiaalisesti. Niinpä hän loi ”kulttuurikylän” liikekonseptin, joka myöhemmin kehittyi Benesse Art Site Naoshimaksi. Fukutaken kertoman mukaan toiminta perustuu ”yhteisölliseen kapitalismiin” (capitalism for public benefit)², eli yrityksen ensisijaisena tarkoituksena ei ole taloudellinen voitto tai edes taide sinänsä, vaan yhteisön onnellisuus.³

Benesse Housen jälkeen Tadao Ando on suunnitellut Naoshiman saarelle kolme hotellia lisää sekä kaksi muuta taidemuseota. Näistä toinen, Lee Ufan Museum on omistettu korealais-japanilaisen taiteilijan Lee Ufanin töille (2010). Museo on yksi vaikuttavimpia Andon töitä, mitä olen koskaan nähnyt.⁴ Andolle tunnusomaista karua minimalismia edustava betonirakennus tarjoaa hienostuneet arkkitehtoniset puitteet Leen henkistyneelle minimalistiselle taiteelle. Toinen on kansainvälistä nykytaidetta esittelevä Chichu Art Museum (2004), jonka arkkitehtuuri on sekin Andolle ominaista minimalismia. Sen voisi luokitella myös ympäristötaiteeksi, sillä museon näyttelytilat ovat suureksi osaksi maan alla, kun taas rakennuksen maanpäälliset osat synnyttävät kiehtovan veistoksellisen kokonaisuuden kumpuilevaan maastoon merellisessä maisemassa. Kokonaiskäsityksen siitä voi tosin saada ainoastaan ilmakuvasta. 

Näiden taidemuseoiden lisäksi Naoshiman saarella on Tadao Andolle omistettu museo. Rakennus on noin 100 vuotta vanha historiallinen puutalo, jonka sisätilat on rohkealla kädellä saneerattu – betonia säästämättä – Andon arkkitehtuurin sekä saaren historian näyttelytiloiksi. Toisaalta Benesse on rahoittanut myös saaren asukkaiden käytössä olevien vanhojen rakennusten korjaamista perinteisemmällä tavalla.

Naoshimasta naapurisaarille

Soichiro Fukutaken kulttuurikylän konsepti laajeni myös naapurisaari Inujimalle.  Vuonna 2008 avattiin Benessen rakennuttama, entiseen kuparinjalostamoon sijoitettu nykytaiteen museo, Inujima Seirensho Art Museum, jota paikalliset asukkaat ylläpitävät – se oli myös museolle myönnetyn rahoituksen ehto. Teollisiin raunioihin saneeratun, vanhaa ja uutta yhdistävän taidemuseon suunnittelija on nuoremman polven japanilainen arkkitehti Hiroshi Sambuichi, joka on sittemmin lunastanut paikan maan tähtiarkkitehtien joukossa ja tullut tunnetuksi ”kierrätysyhteiskuntaan” sopivasta, omaperäisestä ekologisesta lähestymistavastaan. Ilma, vesi ja aurinko (kaze, mizu ja taiyo) ovat Sambuichin avainsanoja. Näillä runollisilla ilmaisuilla hän haluaa korostaa paitsi yhteyttä ympäristön, arkkitehtuurin ja luonnon välillä, myös arkkitehdin vastuuta vaikuttaa siihen, että jokaisesta suunnittelemastaan paikasta tulee mahdollisimman kaunis, jotta sekä ihmiset että ”maa” (earth) hyväksyvät sen.⁵ Sambuichi on suunnitellut toisenkin kohteen Setouchi-saarille, Naoshiman kunnallisen monitoimikeskuksen (Naoshima Hall, 2015), joka sai Wallpaper-lehden jakaman parhaan uuden julkisen rakennuksen palkinnon vuonna 2017.

Inujiman saarella on myös useita arkkitehti Kazuyo Sejiman yhdessä luova johtaja Yuko Hasegawan kanssa suunnittelemia tai uudistamia paikkoja, joista toiset ovat gallerioiden kaltaisia kokoontumistiloja ja toiset enemmän ympäristötaidetta kuin varsinaisia rakennuksia. Ne ovat syntyneet vuonna 2010 perustetun Inujima Art House -projektin myötä. Kiinnostava piirre on, että taidepaikkoja on toteutettu ympäri saarta luontoon ja kyliin, vaihtelevia elämyksiä tarjoavan kävelyreitin varrelle. 

Teshiman saaren kyläyhteisöt tulivat mukaan Benesse Art Site -hankkeeseen vuonna 2010, jolloin sinnekin rakennettiin taidemuseo. Saarella on perinteisesti harjoitettu kalastusta ja riisinviljelyä, eivätkä asukkaat osanneet heti kuvitella minkään taideprojektin pystyvän parantamaan heidän elinolosuhteitaan. Mutta todettuaan Benesse Art Siten myönteiset vaikutukset Naoshiman kyläläisten elämään myös teshimalaiset halusivat oman taidemuseon. Arkkitehti Ryue Nishizawan yhdessä taiteilija Rei Naiton kanssa suunnittelema rakennus ei kuitenkaan ole perinteinen museo, vaan muodostaa Rei Naiton vesipisaroilla toimivan Matrix-installaation kanssa eräänlaisen kokonaistaideteoksen. Metsikön reunassa sijaitsevalle hallimaiselle rakennukselle johtava kaareileva luontoreitti näköala- ja pysähdyspaikkoineen on japanilaisittain ymmärrettävä osaksi museon konseptia – kuten myös ympäröivät riisipellot.

Kohentuva talous ja yhteisölliset merkitykset

Benesse Art Site Naoshimaa ja siihen kuuluvia kolmea saarta pidetään nykyisin yhtenä Japanin kymmenestä tärkeimmästä ja kauneimmasta matkailukohteesta. Yli 25 vuotta sitten syntyneestä hankkeesta on tullut suuri menestys. Vuonna 2010 järjestettiin ensimmäistä kertaa Setouchin kansainvälinen taidefestivaali, Setouchi Triennale, johon osallistui Naoshiman, Inujiman ja Teshiman lisäksi neljä muuta alueen pienempää saarta. Se veti puoleensa kolmen kuukauden aikana noin 930 000 kävijää. Esimerkiksi yksin Teshimassa, tuhannen asukkaan saarella, kävijämäärä oli noin 175 000.⁶ Setouchi-saarilla joka kolmas vuosi järjestettävä festivaali ja muut Benessen tuottamat näyttelytilat ovat tehneet tunnetuksi Seto-sisämeren saarten kauneutta ja elvyttäneet saaristokylien elämää. Uudet museot, hotellit, ravintolat ja kahvilat merkitsevät myös uusia työpaikkoja niin paikallisille kuin saarille muuttaville uusille asukkaille. 

Setouchi-saarten aiemmin tyhjenevien kylien sosiaalinen ja taloudellinen elpyminen taidetapahtumien ja kulttuuriturismin myötä⁷ on huomattu muuallakin Japanissa, jossa väestö ikääntyy, ja köyhtyvät kylät kärsivät resurssien puutteesta. Myös suomalaisia taiteilijoita on osallistunut Japanissa erilaisiin taidetapahtumiin. Esimerkiksi kuvataiteilija Maaria Wirkkala on useana vuonna kutsuttu Japaniin, ja hän on osallistunut myös Setouchin triennaaliin vuonna 2013. Vastaavanlaiseen suureen kansainväliseen taidefestivaaliin Niigatan prefektuurissa, Echigo Tsumari Art Triennialiin,  Wirkkala on luonut teoksia useita kertoja vuodesta 2003 lähtien ja viimeksi vuonna 2017.⁸ Erityisen koskettavaa hänen Japani-teoksissaan on maiseman ja paikallisten ihmisten elinympäristön yhteyden herkkä, taiteellinen ymmärrys. Esimerkiksi Yomogihiran kylään toteutetun installaation Every Place is the Heart of the World (2003) kuten muidenkin Wirkkalan Japaniin tekemien töiden tavoitteena on ollut nostaa esiin syvällinen kysymys: Are we in the middle of nowhere – or in the heart of the world?⁹ Toisin sanoen, ajattelemmeko syrjäisessä kyläyhteisössä olevamme keskellä ei-mitään, vai olemmeko siellä yhtä lailla asioiden keskiössä kuin esimerkiksi käydessämme taidemuseossa Tokiossa? ↙

KAISA BRONER-BAUER, arkkitehtuurin professori (emerita), tekniikan tohtori, arkkitehti SAFA, tutkii, suunnittelee ja kirjoittaa omassa arkkitehtuuristudiossaan Helsingissä. 

Julkaistu lehdessä 5 – 2018 - Näyttely