IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 1/2025 - Kaupunkimaisema
Tiivistetty kaupunkimaisema kaipaa elintilaa
Kaupunkiluonto ei voi olla vain tieteen ja tekniikan ratkomaa terveellistä ja turvallista, näkee maisema-arkkitehti Meri Mannerla-Magnusson.
Suomalaiset kaupungit ovat kansainvälisesti vertailtuna luonnonläheisiä. Kotiovelta lähimpään metsään on useimmilla vain muutaman sadan metrin matka. Kaupungistumisen jatkuessa luonto on kuitenkin karkaamassa kauemmaksi paitsi keskustoista, myös esikaupungeista.
Suomessa kymmenen suurinta kaupunkia julisti syyskuussa vaikuttavan sitoumuksen luontokadon pysäyttämiseksi. Tavoitteet ovat kunnianhimoiset: asuttaa yhä enemmän ihmisväestöä kaupungeiksi kutsutuille alueille ja samalla lisätä luonnon monimuotoisuutta niissä.
Maisema-arkkitehtia tilanne hämmentää, sillä viime kädessä rakentamisen ja luonnon yhteensovittaminen ratkaistaan hänen piirustuspöydällään. Paradoksaalisesti maisemasta puhuminen väistyy samalla, kun kriisihenkinen kasvun tavoittelu molemmilla rintamilla kiihtyy.
Kaupunkisuunnittelussa on ajauduttu tiivistämisen hybrikseen, hiililaskelmiin ja viimeisimpänä posthumanismin syövereihin. Visioita sopuisasta ihmisen ja luonnon yhteiselosta on nähty vähän. Pystymmekö todellakin ratkaisemaan uhanalaisten lajienkin elinolot, vaikka emme edes tiedä, mikä olisi itsellemme hyvä ympäristö?
Sitran muistio vuodelta 2023 hahmotteli kansallisen tiekartan ihmisten ja luonnon hyvinvoinnin turvaamiseksi. Kansanterveyden näkökulmasta virkistysalueiden tulisi sijaita kodin lähellä ja kannustaa liikkumaan, mikä helpottaisi mielenterveyden ongelmia ja immuunijärjestelmän häiriöitä. Allergiatutkija Tari Haahtelan mukaan luontokosketuksen on oltava jatkuvaa, esimerkiksi puutarhanhoitoa.
Kaupunkisuunnitteluvisioita sopuisasta ihmisen ja luonnon yhteiselosta on nähty vain vähän.
Mitä luonto kaupungissa sitten oikeastaan tarkoittaa? Suomen maantieteellinen sijainti asettaa kaupunkien vehreydelle rajoja: pienipiirteinen ja kova kallioperä, ohut ja hapan maannos, lyhyt kasvukausi. Metsä tuntuu täällä kasvavan itsestään, mutta elinkelpoisen asuinympäristön eteen pitää nähdä vaivaa.
Eero Ojanen muistuttaa kirjassaan Metsän filosofia (2023), että suhteemme metsään on aina ollut mutkikas. Metsä on turvapaikka, mutta myös vastustaja, joka on raivattu oman elinpiirin tieltä. Metsä on monelle rauhan tyyssija, toisille se edustaa takapajuisuutta. Tiivistä kaupunkia suunnitteleville metsä näyttäytyy jälkimmäisenä, uljaan kaupungin vastakohtana.
Asukkaat puolustavat lähiluontoaan, kun sitä uhkaa rakentaminen. Samalla he kuluttavat sitä yhä suuremmin joukoin. Villi luonto ei kestä luontokosketusta hamuavia väkimääriä. Molempien elinpiiri kaventuu. Skenaario, jossa maankäyttö on niin tehokasta, että asuinkorttelit rajautuvat suoraan suojeltuun luontoalueeseen on riskialtis. Häiriöt lisääntyvät puolin ja toisin.
Maiju Suomi pohtii esseessään ”Huokoiset rajat” (Arkkitehti 5/2024) japanilaista satoyaman käsitettä luonnon ja ihmisen kohtaamispaikkana. Meiltäkin on kadonnut vastaavia perinnemaisemia: lehdesniitty, hakamaa, keto, metsälaidun. Selvitäkseen hengissä ihminen on tarvinnut ”puoliluonnollista” tilaa, kesytettyä, kulutusta kestävää ja joustavaa hyötyaluetta asumusten ja luonnon ydinalueiden väliin. Kirjassaan Toinen luonto (1991, suomennettu 2018) Michael Pollan ihmettelee, kuinka idealistisesti suhtaudumme luontoon, vaikka puutarhaa hoitamalla oppii, miten luontoa käytetään sitä vahingoittamatta.
Tiivistä kaupunkirakentamista kompensoidaan nyt luontopohjaisilla ratkaisuilla, sadepuutarhoilla ja viherkatoilla. Suunnittelu ja toteutus onnistuvat, mutta kohteiden pitkäaikainen hoito ja seuranta on hankalampaa. Asuinkorttelin luontokatoa kompensoiva tehovihreä kohtaa arkitodellisuuden, kun viherrakentajan kahden vuoden takuuaika umpeutuu. Villi kasvusto näyttää arkkitehtuurikuvissa hienolta. Mutta millainen on tuo villi prosessi ilman osaavaa huolenpitoa? Yleisselviytyjät leviävät, ja lopputuloksena luonto köyhtyy. Tarvitsemme liudan luontotarhureita uutta kaupunkiluontoa vaalimaan.
Entä jos odottaisi, että luonto kasvaa itsestään? Tai voisiko tontin siemenpankin säästää? Routivan pohjolan perukoilla emme pysty samaan kuin rehevien lehtomaannosten ja leutojen talvien maissa. Arkkitehti Frederic Chartier esitti Arkkitehtiuutisten (3/2023) haastattelussa kauniin ajatuksen jättää pihalle kasvamaan, mitä siellä jo on. Suomessa rakentamisen kulttuuri on toisenlainen. Tiivistäminen tarkoittaa, että vain huonoja rakennuspaikkoja on jäljellä. Kallioita louhitaan, hetteikköjä paalutetaan. Varsinainen rakennus on vain jäävuoren huippu koko rakentamisen vaikutuksista ympäristöönsä. Pihalle jätetty luonto tuhoutuu yleensä jo työmaavaiheessa, eikä sillä ole edellytyksiä jatkaa kasvua olojen muututtua. Kun luontoa säästetään, se on tehtävä luonnon ehdoilla.
Nopeakasvuisia mikrometsiä tarjotaan ihmelääkkeenä kaupunkien ekologisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Kyseessä on 1930-luvun Saksasta japanilaisen Akira Miyawakin kautta maailmalle levinnyt kasvisosiologinen koe, jossa luonnon ja puutarhan kasveja sekoitetaan. Yhteisöllisinä istutusprojekteina ne ovat mielekkäitä vaikkapa entisillä teollisuusalueilla, joiden heikkolaatuista maaperää voidaan samalla parantaa. Ylitiheitä istutuksia pitää joidenkin vuosien kuluttua kuitenkin rajusti harventaa tai kaataa koko vesakko ja aloittaa kierto alusta. Ovatko latvotut mikrometsät tulevaa perinnemaisemaa? Vastaus riippuu siitä, suhtaudummeko kaupunkiemme puihin itseisarvoisina yksilöinä vai pelkkinä hiiliviljelminä.
Kaupunkisuunnittelussa olisi viisasta huolehtia, ettei luonto litisty pilvenpiirtäjien seinille tai jauhaudu tomuksi päiväkotien pikkuruisilla pihoilla.
Kaupunkiluonto ei voi olla vain tieteen ja tekniikan ratkomaa terveellistä ja turvallista. Ympäristöongelmat ovat pohjimmiltaan kulttuurisia, joten niitä täytyy lähestyä inhimillisesti, myös taiteen näkökulmasta. Kuten Taideyliopiston rehtori Kaarlo Hildén Sitran muistiossa kirjoittaa, tieto ei yksin riitä motivaatioksi, jos tavoitteenamme on kulttuurinen muutos. Vasta elämykselliset luonto- ja taidekokemukset herkistävät meidät näkemään elämän merkityksellisyyden. Kaupunkisuunnittelussa olisi siis viisasta huolehtia, ettei luonto litisty pilvenpiirtäjien seinille tai jauhaudu tomuksi päiväkotien pikkuruisilla pihoilla. Tarvitsemme maisemaa, jossa voi tuntea kuuluvansa, osallistua, kuvitella, unelmoida ja vaikuttaa.
Maisema-arkkitehtuuri operoi taiteen ja luonnon yhteismaalla. Sen hienovaraiset eleet piirtyvät kaupunkiin hitaasti. Luontoymmärryksen lisäksi työssä tarvitaan taiteellista näkemystä ja estetiikkaa. Kuulemista ja kuuntelemista. Pitkien aikajaksojen hahmottamista. Teoksia pitää myös tulkita yleisölle. Kiihkeärytmisen kaupunkielämän rinnalle kuuluvat hidastumiset, tauot, pimeys ja hiljaisuus. Hyvä kaupunkielämä koostuu pienilmastoista, näkymistä, pururadoista, piknik-nurmikoista, venepaikoista, viljelypalstoista, leijailevista lehdistä ja lumikasoista. Lopulta ihmiset tarvitsevat samoja asioita kuin muutkin luontoeliöt: oman reviirin, turvallisen ydinalueen ja kytkeytyneisyyttä. ↙
MERI MANNERLA-MAGNUSSON on maisema-arkkitehti ja opettaja Aalto-yliopistossa.