Julkaistu lehdessä 3/2025 - Esikaupunki

Kohdearvio

Huone koneelle

Karita Rytivaara

Viileän tyylikäs Vuosaaren biolämpölaitos kulkee modernin tehdasarkkitehtuurin jalanjäljissä.

Vuosaaren biolämpölaitos
Kivinen Rusanen Arkkitehdit / Tuomas Kivinen, Uros Kostic, Anna Blomqvist, Maija Hirvilammi
Sijainti Käärmeniementie 6-8, Helsinki
Laajuus 16 535 m²
Valmistuminen 2024

Lisää kuvia ja piirustuksia projektista →

Uusi Helenin rakennuttama biolämpölaitos seisoo Vuosaaren satama-alueen laitamilla metallinhohtoisena. Kivinen Rusanen Arkkitehtien suunnittelema, vuoden 2024 teräsrakenteena palkittu laitos on valmistunut Helenin 1990-luvulla rakentamien sähkön- ja lämmöntuotantolaitosten viereen. Kokonaisuus on sukupolvenvaihdosten johdosta saman toimiston käsialaa, ensin Virkkunen & Co:n, nyt Kivinen Rusanen Arkkitehtien laatima.

Uuden lämpölaitoksen tontilla kulkiessa kuljetus- ja kulkusillat ja tehdasprosessin vaiheisiin tarkoitetut rakennukset rikastavat näkymää, ja mieleeni tulevat modernin arkkitehtuurin juuret, Le Corbusierin koneanalogiat ja Suomessa 1960-luvun lopulla yleistynyt rakenteiden kauneuteen perustunut konstruktivismi. Molemmat asettivat juuri insinöörisuunnittelun osa-alueet – koneet, rakenteet, prosessin – osaksi arkkitehtuurin ihanteita. Kuten arkkitehti Erkki Kairamo kuvasi vuonna 1968 suunnittelemaansa Hyrylän lämpökeskusta: ”Suunnitelman rungon muodostaa prosessilinja öljyauton tulosuunnasta lämpöputkiston lähtöön, öljystä lämmöksi.”

Myös Vuosaaren biolämpölaitoksen suunnittelussa lähtökohta oli lämmöntuotantoprosessi: polttoaineen saapuminen, erottelu, varastointi, siirto ja käyttö. Rekkojen kääntymissäteet ja polttoaineen reitit eri koneiden ja vaiheiden läpi sanelivat rakennusten paikat tontilla. Kattilahallin koko ja korkeus määräytyi tuotantokoneiden mukaan ja sijainti muun muassa kuljetushihnan suurimman kaltevuuden pohjalta. Tässä mielessä laitos on modernin tehdasarkkitehtuurin perillisyyttä puhtaimmillaan – tilojen järjestys ja muoto nousee tuotantoprosessista. 

Biolämpölaitoksen arkkitehtuuria on kuitenkin pyritty hallitsemaan hieman eri tavoin kuin suomalaisten konstruktivistien – joihin Kairamonkin voi ajatella lukeutuvan – unelmissa tai vaikka Pariisin Pompidou-keskuksessa (Renzo Piano ja Richard Rogers 1977), jossa kaikki tekniset osat, portaat ja asennukset on tuotu näkyviin julkisivuun. Suuri kattilahalli on rakennettu väljäksi, ja asennusten, koneiden ja rakenteiden ilmettä voi tarkastella enimmäkseen sisältä käsin. Julkisivu koostuu kahdesta kerroksesta: sisempänä ovat teräsrunkoon tukeutuvat seinät ja ikkunat ja ulompana keveät, ripustetut ja osin rei’itetyt alumiiniset julkisivuelementit. Tämä tekee rakennuksen muodon graafiseksi. Sen kulmat ovat terävät ja massat yhtenäisiä, vailla ikkunoita, kanavia tai johtoja. Perforoitu julkisivu päästää kuitenkin runsaasti valoa sisään. Toinen hieno rakennus on harjakattoinen polttoainevarasto, jonka paikalla valetut komeat betonipäädyt ja vinot seinät kannattelevat keveää kattoa ja kulkutasolle johtavia portaita.

Maiseman ja siluetin hallinta on laitoksen vahvuus, mihin liittyy myös Swecon suunnittelema maisemointi. Laitoksen suuret massat on pehmennetty pengerryksin ja vihervallein, joten se näkyy asutetun Vuosaaren suuntaan lähinnä siluettina, ilman että väljä asfalttikenttä valuisi liiaksi näkymiin. Rakennusten värit ovat hillittyjä; alumiinin, asfaltin ja betonin värimaailma on viileän tyylikästä. Tilajärjestely on selkeä. Massoittelu on jopa leikkisä – ei tietoisesti, mutta toiminnot ovat niin erityisiä, että ne luovat oman estetiikkansa.

Silti laitoksen äärellä herää kysymyksiä energiantuotannon ja sen arkkitehtuurin tulevaisuudesta. Mitä uuden lämpölaitoksen rakentaminen viestii laajemmin? Uusi biolämpölaitos rakennettiin korvaamaan Hanasaaren hiilivoimalaa, ja nyt polttoaineena on fossiilisen hiilen sijaan erityisesti sahateollisuuden hakejäte. Uuden laitoksen kehittynyt lämmönottojärjestelmä ottaa palamisesta kaiken irti, ja piipuista vapautuu vain 10-asteista ilmaa. Biolämpölaitoksen käyttöönotto vähentää Helsingin hiilidioksidipäästöjä huomattavasti aiempaan hiilivoimaan verrattuna. Kuitenkin polttaminen jatkuu. Ja uuden rakentaminen jatkuu, alumiinista ja teräksestä vielä – materiaaleista, joita tulisi käyttää harkiten. Kun kierroksella ehdotin leikkisästi, olisiko Hanasaaren hiilenpolttovälineistö voitu tuoda uuteen laitokseen, selvisi, että teollisuuden koneiden kierrättäminen ei ole mahdollista.

Koneiden standardit vaikuttivat valtavasti myös arkkitehdin työhön. Pääsuunnittelija Tuomas Kivinen kertoo, että laitevalmistajien osien yhteensovitus suunnitelmiin oli suurin osa työstä. Vielä 1990-luvulla laitteiden ja valmistajien panos rakennukseen oli pienempi, enemmän arkkitehdin tai asiakkaan ohjattavissa.

Uusi laitos on arkkitehtonisesti eheä ja hieno. Tontilla kulkiessa tunnelma on tekninen, viileä – ja silti kaunis. Siluetti on kevyt, vaikka sisällä liikkuu valtava lämmöntuotannon prosessi. Laitos osoittaa, kuinka koneet ovat ottaneet haltuun sen, minne ja miten teollisuuden nykyrakentaminen määräytyy. Tämä on kutkuttava ajatus, kun miettii, kuinka arkkitehdit kutsuivat aikanaan koneet ja tekniikan huoneeseen. ↙

KARITA RYTIVAARA on arkkitehti ja moderniin rakennushistoriaan perehtynyt kirjoittaja ja tuntiopettaja.