Mainos
Konttorien kohtalo
Kun toimistorakennusta ei ole suojeltu, sen säilyttämisestä tai purkamisesta päättää omistaja. Ratkaisevaa on, näkeekö hän siinä muutakin kuin ajastaan jääneen rakennusmassan.
”Ristiriitaiset tunteet heräsivät tontilla. Rakennuksen julkisivu oli alkuperäisessä kunnossa ja hyvin sulkeutunut. Se näytti enemmän parkkihallilta kuin rakennukselta, jossa ihmiset haluaisivat viettää aikaansa.”
Näin kiinteistökehitysyhtiön edustaja kuvaili ensivaikutelmaansa arkkitehti Aarne Ervin suunnittelemasta toimistotalosta Espoon Niittykummussa. Yhtiö oli juuri hankkinut vuonna 1971 valmistuneen rakennuksen omistukseensa ja pohti sen tulevaisuutta. Purkaminen oli yksi vaihtoehdoista.
Omistajalla on valta päättää rakennuksen kohtalosta, jos sitä ei ole suojeltu asemakaavalla tai lailla.
Moderneja, 1960–1970-luvuilla rakennettuja toimistotaloja on viime vuosina purettu paljon. Ne ovat olleet kaupunkikuvallisesti näkyvimpiä ja tilastollisesti merkittävimpiä purkamisen kohteita. Vanhanaikaisten konttorien korjaamista ei pidetä rahan ja vaivan arvoisina, vaan ne halutaan usein korvata uudella.
Rakennusten säilyttäminen edellyttää aktiivista päätöksentekoa. Korjaamme vain sen, minkä koemme säilyttämisen arvoiseksi. Päätöksentekijän täytyy löytää rakennuksesta jokin piirre, joka herättää hänessä halun säilyttää se.
Haastattelin viime vuonna diplomityötäni varten kiinteistökehittäjiä, jotka ovat olleet päättämässä kahden 1970-luvulla valmistuneen toimistotalon kohtalosta. Halusin ymmärtää, miten kiinteistökehittäjät arvottavat teollisesti rakennettuja toimistotaloja ja miten arvot vaikuttavat päätöksiin niiden säilyttämisestä ja purkamisesta.
Maisemakonttorista perhekeskukseksi
Niittyportti 4 Espoossa valmistui vuonna 1971 vakuutusyhtiö Kalevan pääkonttoriksi. Rakennuksen suunnittelussa noudatettiin ajan hengen mukaisesti tiukkaa talouskuria ja rationaalista suunnittelufilosofiaa. Kalevan vuoden 1973 toimintakertomuksessa taloa kuvailtiin ”epämonumentiksi”, elementtirakenteiseksi maisemakonttoriksi, jossa kaikki työntekijät toimitusjohtajaa myöten istuivat samoissa tiloissa.
Rakennus toimi eri vakuutusyhtiöiden pääkonttorina vuoteen 2020 asti. Kun sen viimeinen käyttäjä muutti pois, toimistotalon osti kiinteistösijoitus- ja kehitysyhtiö HGR Property Partners. Yhtiö toteutti rakennuksessa mittavan peruskorjauksen, ja se sai kokonaan uuden käyttötarkoituksen. Nyt siellä toimii Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen perhekeskus ja hammaslääkäriasema. Muutoksen suunnittelusta vastasi PES-Arkkitehdit ja pääsuunnittelijana toimi Maritta Helineva.
Yrittäjien talosta asunnoiksi
Vuonna 1979 valmistunut Mannerheimintie 76 Helsingissä toimi alun perin kaupan- ja teollisen alan keskusliittojen toimistona. Rakennusta alettiin myöhemmin kutsua ”Yrittäjien taloksi” siinä toimineen elinkeinoelämän järjestön mukaan. Toimistotalon rakentaminen herätti kohua 1970-luvulla, sillä sen paikalta purettiin ”Sipoon kirkkona” tunnettu jugend-tyylinen asuinrakennus. Aikanaan toimistotalo leimattiinkin uutisotsikoissa varsin kriittiseen sävyyn ”betonipalatsiksi”.
Kun Suomen Yrittäjät muutti pois, asuntokehittäjä Newil & Bau osti kiinteistön. Yhtiö tutki muutaman arkkitehtikumppanin kanssa tontin kehittämistä asuinkäyttöön. Osa suunnittelijoista ehdotti rakennuksen purkamista kokonaan tai osittain. Rakennuttajat päätyivät kuitenkin arkkitehti Mika Penttisen ehdotuksesta säilyttämään vanhan rakennuksen ja muuttamaan sen asunnoiksi. Suunnittelutyöstä vastasikin lopulta Arkkitehdit Kirsi Korhonen ja Mika Penttinen.
Anders Portman / Kuvatoimisto Kuvio
Nykynäkökulmat hallitsevat arvottamista
Projektien alkuvaiheessa purkaminen oli todellinen vaihtoehto sekä Niittyportti 4:n että Mannerheimintie 76:n kohdalla. Jos kyse olisi ollut 1900-luvun alun kivitalosta, purkamista tuskin olisi edes ehdotettu. Vanhemmat rakennukset nähdään usein itsestään selvästi säilyttämisen arvoisina. Niiden arvoa ei kyseenalaisteta, eikä niiltä odoteta samoja asioita kuin uudisrakennuksilta, kuten Niittyportti 4:n rakennuttaja kuvaa:
”Vanhoja jugendtaloja ja muita vastaavia on opittu arvostamaan. Vaikka niissä olisi vähän hankalampia huonekokoja tai muita puutteita, ne koetaan niin hienoiksi taloiksi, että ihmiset haluavat olla niissä töissä ja valmiita sietämään niiden olosuhteita.”
Modernien rakennusten kohdalla tilanne on toinen. Niiden odotetaan vastaavan nykyisiä vaatimuksia ja esteettisiä ihanteita. Näin ne asetetaan ongelmalliseen kilpailutilanteeseen uudisrakennusten kanssa. Jos moderni toimistorakennus ei pysty täyttämään siihen kohdistuvia odotuksia, se voidaan todeta vanhentuneeksi ja korvata uudella.
Säilyttämispäätös ei ole aina kiinni rakennuksen ominaisuuksista, vaan halusta selättää haasteet.
Käyttöikä on suhteellinen käsite
Nykyajan näkökulmasta vanhanaikaiset rakennukset eivät aina houkuttele toimistovuokralaisia. Säilyminen voikin edellyttää kokonaan uuden käyttötarkoituksen löytämistä, kuten kävi sekä Niittyportti 4:n että Mannerheimintie 76:n tapauksessa.
Niittyportti 4:n kohdalla säilyttämistä puolsi se, että rakennukselle löydettiin paljon käyttömahdollisuuksia, ja se oli helppo jakaa vuokrattaviin yksiköihin.
Uudelleenkäyttöön liittyvät kysymykset voivat olla monimutkaisia, eikä valmiita ratkaisuja aina ole olemassa. Näin oli myös Mannerheimintie 76:n tapauksessa. Hankkeessa jouduttiin ratkaisemaan useita teknisiä ongelmia, jotta se saatiin vastaamaan asumisen nykystandardeja. Kehitysyhtiön edustajan mukaan muun muassa matala huonekorkeus ja ilmanvaihdon järjestäminen oli kohteessa vaativaa. Myös syvä runko aiheutti haasteita, kun vaatimuksena oli, että Mannerheimintien puoleisten asuntojen tuli avautua kahteen suuntaan.
Hankkeen ongelmat olivat todellisia, mutta lopulta kaikkeen löytyi ratkaisut. Säilyttämispäätös ei olekaan aina kiinni rakennuksen ominaisuuksista, vaan halusta selättää haasteet. Usein on yksinkertaisempaa leimata rakennus huonosti suunnitelluksi ja todeta sen tulleen elinkaarensa päähän kuin ryhtyä selvittämään uudelleenkäytön mahdollisuuksia.
Modernien toimistotalojen purkamista perustellaankin usein sillä, että ne ovat tulleet elinkaarensa päähän. Väite ei ole täysin perusteeton, sillä 1960–1970-luvuilla suunnittelussa korostuivat lyhyen aikavälin tarpeet, eikä rakennusten ikääntymistä aina otettu huomioon. Moni rakennus vaatii nyt mittavia ja kalliita korjauksia.
Silti rakennuksen leimaaminen korjauskelvottomaksi on usein arvovalinta eikä pelkästään tekninen tai taloudellinen kysymys.
Rakennuksen leimaaminen korjauskelvottomaksi on usein arvovalinta eikä pelkästään tekninen tai taloudellinen kysymys.
Vihattu laatikkoarkkitehtuuri
Merkittävä syy sille, että moderneja 1960–1970-lukujen rakennuksia puretaan, on niiden vähäinen arvostus. Ajan arkkitehtuuria moitittiin jo aikalaiskeskustelussa ”kokemuksellisesti yksipuoliseksi”. Rakennuksia kohtaan esitetty kritiikki on muodostunut vallitsevaksi tulkinnaksi ajan rakentamisesta.
Nykypäivänä rakennuksia pidetään usein yksitoikkoisina ja karuina. Niittyportti 4:n rakennuttaja kuvasi julkisivun ilmettä näin:
”Se oli kulahtanut, 50 vuotta vailla investointeja ollut julkisivu. Sehän oli värjäytynyt eri väriseksikin. Ikkunoiden säleiköt tekivät rakennuksesta ankean, sulkeutuneen ja synkän näköisen.”
Moderniin arkkitehtuuriin kohdistuu odotus uutuudesta ja hyväkuntoisuudesta. Kuluminen tulkitaan virheeksi ja arvostuksen puutteeksi, ei arvokkaaksi patinaksi. Tämä näkyi myös Mannerheimintie 76:n kohdalla:
”Siellä oli valomainoksia ja muita käytön jälkiä. Eihän se kauniilta näyttänyt. Pystyimme kuitenkin näkemään, mitä siitä voisi tulla.”
Niittyportti 4:n ja Mannerheimintie 76:n kohdalla kiinteistönomistajat näkivät rakennuksissa kulumisesta huolimatta säilyttämisen arvoisia esteettisiä piirteitä.
Niittyportti 4:n tapauksessa ratkaiseva muutos tapahtui, kun rakennuttaja pääsi tutustumaan rakennuksen sisätiloihin ja huomasi niiden yllättävän hyvän kunnon. Siistit pintamateriaalit, kattoikkunoista suodattuva luonnonvalo ja selkeä pohjaratkaisu muuttivat varautuneen mielikuvan nopeasti myönteiseksi. Omistajat tunnistivat myös rakennuksen arkkitehtiin liittyvän arvon:
”Sieltä paistoi läpi Ervin arkkitehtuuri. Vaikka se ei ole suojeltu talo, halusimme kunnioittaa sitä ja löytää ratkaisut sen säilyttämiseksi.”
Myös Mannerheimintie 76:n kohdalla säilyttämistä puolsi rakennuksen materiaalisuus ja tilallinen laatu:
”Sen 70-luvun betoniarkkitehtuuri oli äärimmäisen kiehtovaa. Betoni on hieno materiaali, hyvin systemaattinen. Rakennuksessa oli isot sisääntuloaulat ja paljon hienoja elementtejä.”
Lopulta esteettinen arvo ei ole vain rakennuksen ulkoinen ominaisuus, vaan tulkinta, joka voi muuttua. Kun rakennuksen ulkonäkö, materiaalit tai historia alkavat näyttäytyä päätöksentekijälle merkityksellisinä, myös koko sen kohtalo voi ratketa uudella tavalla.
Säilyttäminen on ideologinen kysymys
Sekä Niittyportti 4:n että Mannerheimintie 76:n säilyminen perustui ennen kaikkea niiden omistajien arvoihin ja tahtoon etsiä vaihtoehtoja purkamiselle.
Tapaukset tuovat tärkeän näkökulman nykyiseen keskusteluun purkamisesta ja säilyttämisestä. Säilyttämispäätöksiä pystyttäisiin tekemään paljon nykyistä useammin, mikäli rakennukset voitaisiin samanaikaisesti nähdä sekä sitoutuneina materiaalisina resursseina että aineettomien merkitysten kantajina.
Tähän arkkitehdilla on mahdollisuus vaikuttaa. Kun olemassa olevan rakennuksen piilevä potentiaali nostetaan keskusteluun, päätöksentekijä voidaan saada tarkastelemaan sitä pintaa syvemmältä. Kuluneen julkisivun takaa voikin paljastua merkityksellinen kokonaisuus.
Lopulta kaikki riippuu siitä, näkeekö kiinteistön omistaja rakennuksessa jotakin sellaista, joka kannattaa säilyttää. Parhaassa tapauksessa tuloksena on ratkaisu, joka on sekä ekologisesti kestävämpi että identiteetiltään kiinnostavampi kuin uusi rakennus.
Olisikin tärkeää, että säilyttämistä ja purkamista koskevaan päätöksentekoon saataisiin osalliseksi asiantuntevia arkkitehteja, joilla on paras näkemys rakennuksen mahdollisuuksista. ↙
HELMI HÄKKINEN on arkkitehti, jonka diplomityö Arkipäiväisen arvo käsitteli 1960–1970-lukujen toimistoarkkitehtuuria. Se hyväksyttiin syksyllä 2024 Aalto-yliopistossa.
