Julkaistu lehdessä 3/2024 - Näyttämö
Taidepesua purkutalossa
Taiteen tuomisesta purettavaksi aiottuihin taloihin on tullut uusi kaupunkikehittämisen käytäntö. Samalla unohtuu, mitä nämä paikat voisivat säilyessään olla.
Loska lotisee jalkojen alla, kun lähestymme teollisuusrakennusta Tampereen Hyhkyssä. Vanha autopurkaamo asuttaa nykyisin monenlaisia pienyrityksiä, mutta me suuntaamme studioon, jossa työskentelee kaksi taiteilijaa, Inka Hannula ja Teemu Raudaskoski. Neljä metriä korkeaan, osittain parven peittämään tilaan huokuu helmikuista valoa valtavasta ikkunasta. Näkymät jäävät kuitenkin toiseksi, sillä tilaa hallitsevat kaikenkokoiset ja -muotoiset värikkäät, abstraktit maalaukset, jotka ovat syntyneet taiteilijapariskunnan yhteistyön tuloksena. Parhaillaan parivaljakko työskentelee peräti kolmen näyttelyprojektin parissa, joista osa on suoraa seurausta taiteilijoiden osallistumisesta Purkutaidetalo Pinni47:ään Tampereella kesällä 2023.
Purkutaide on tuttu käsite suomalaisessa taideskenessä. Se viittaa purettavaksi aiottujen rakennusten hyödyntämiseen väliaikaisessa, tyypillisesti paikkasidonnaisessa taidekäytössä. Suomen ensimmäinen purkutaidetalotapahtuma järjestettiin Keravalla vuonna 2020, ja siellä vieraili kesän aikana yli 30 000 kävijää.
Olemme sopineet tapaamisesta kahden taiteilijan kanssa saadaksemme tietää, löytyykö purkutaidetalojen kritiikille vastakaikua myös taiteilijoiden keskuudesta. Istahdamme hyhkyläisen studion mukavalle sohvalle ja saamme käsiimme höyryävät teemukit. Aluksi asettelemme sanamme tarkkaan: tarkoituksena ei ole uhriuttaa taiteilijoita tai demonisoida purkutaiteen tuottajia. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että kaksi taiteilijaa ja kaksi arkkitehtia ovat aiheesta varsin yksimielisiä.
Oli välittömästi selvää, että purkutaidenäyttelyn tarjoama näkyvyys heidän työlleen olisi aivan eri luokkaa kuin Tampereella yleensä voi odottaa.
Kun Hannula ja Raudaskoski kuulivat purkutaidetalohankkeesta Pinninkatu 47:ssä, oli välittömästi selvää, että purkutaidenäyttelyn tarjoama näkyvyys heidän työlleen olisi aivan eri luokkaa kuin Tampereella yleensä voi odottaa. ”Ihmiset ovat tottuneet näkemään taidetta ilmaiseksi. Yleensä taiteilija maksaa galleriavuokrat”, Hannula sanoo. ”Nyt meidän ei tarvinnut maksaa siitä, että saisimme töitämme esille, vaan saimme siitä jopa palkkion.” Kummankin taiteilijan mielestä purkutaidetalo oli helposti saavutettava, matalan kynnyksen taidetapahtuma, joka houkutteli myös sellaista yleisöä, joka ei tyypillisesti käy museoissa tai muissa vakiintuneissa taidetiloissa.
Vaikka taiteilijat tiesivät, että heidän työnsä eläisi väliaikaisessa tilassa vain muutaman kuukauden, he näkivät purkutaidehankkeessa mahdollisuuden tavoittaa uutta yleisöä. Improvisaatio ja intuition seuraaminen ovat luonteenomaisia Hannulan ja Raudaskosken työskentelylle, mutta projektin tilalliset ja aikasidonnaiset ulottuvuudet toivat työskentelyyn vielä oman kerroksensa. ”Se oli niin kokonaisvaltaista, että sitä on vaikea sanallistaa”, Hannula pohtii. Kireän aikataulun vuoksi taiteilijoilla oli vain kaksi kuukautta aikaa teostensa toteuttamiseen. Kunnianhimoisten tavoitteidensa vuoksi he päätyivät viettämään kaiken saatavilla olevan ajan rakennuksessa. ”Meillä ei ole kapasiteettia arvioida, pitikö rakennus purkaa vai ei”, Hannula sanoo. ”Mutta halusimme kunnioittaa rakennusta ja antaa sille kauniit jäähyväiset. Kun prosessi eteni, aloimme ihmetellä, miksi rakennus pitää ylipäänsä purkaa.”
Purkamisen karnevalisointi
Sana taidepesu nousi esiin, kun joukko tutkijoita ja rakennetun ympäristön ammattilaisia kokoontui keskustelemaan kriittisesti suunnitelmista purkaa vanha kenkätehdas Pinninkadulla sen jälkeen, kun rakennus olisi saanut laulaa joutsenlaulunsa väliaikaisena taidetilana. Alun perin käsite taidepesu, artwashing, juontaa juurensa ilmiöön, jossa taidegallerioiden pesiytyminen edulliseen naapurustoon johtaa alueen keskiluokkaistumiseen. Siitä on tullut tunnistettu ilmiö, jossa – Raudaskosken sanoin – ”taide toimii nättinä käärepaperina”. Myös Pinninkatu 47:n tapauksessa mieleen hiipii ajatus, että kiinnostava kulttuuritapahtuma kätkee taakseen kasvun ja purkamisen välisen paradoksaalisen suhteen, joka on yksi kaupunkikehityksen tuhoisimmista ja häiritsevimmistä käytänteistä.
Kriittiset puheenvuorot rakennusten purkamista ja siihen liittyviä ympäristövaikutuksia kohtaan saavat yhä laajempaa huomiota kansainvälisesti ja Suomen arkkitehtuurikentällä. Purkujätteen loppukäsittely Suomessa on kaukana kestävästä: materiaalien todellinen uusiokäyttö on harvinaista, ja iso osa jätteestä päätyy tyypillisesti poltettavaksi. Purkamista seuraa usein uudisrakennushanke, joka aiheuttaa merkittävän hiilipiikin ja kuluttaa lisää neitseellisiä luonnonvaroja. Lisäksi purkamisen myötä menetetään iäksi korvaamatonta rakennusperintöä ja kaupunkikerrostumia. Siksi jo olemassa olevissa rakennuksissa piilevän potentiaalin valjastaminen uuteen käyttöön on tärkeä teko sekä yhteiskunnan että luonnon kannalta.
Ennen purkamistaan Pinninkatu 47:n kiinteistö oli väliaikaisesti tyhjillään. Tästä kehkeytyi idea hyödyntää rakennusta tilana väliaikaiselle taidenäyttelylle. Kuratointitiimi valitsi lähes 140 hakemuksen joukosta 24 taiteilijaa, jotka saivat hyödyntää heille osoitettua tilaa luovaan työskentelyynsä. Hannula ja Raudaskoski olivat näiden taiteilijoiden joukossa. Ensisilmäyksellä projekti vaikuttaa olleen kaikkien osapuolten näkökulmasta hyödyllinen. Taiteilijoiden toimintaedellytykset, erityisesti työskentely- ja näyttelytilojen osalta, ovat Tampereella kiven alla. Taiteilijoille purkutaidetalo tarjosi houkuttelevan alustan töiden esittelyyn. Tuottajat sauvat näyttelystä lipputuloja, ja paikallinen yleisö pääsi tutustumaan taiteeseen uudesta vinkkelistä.
Tampereen kaupunki on asettanut kunnianhimoisen tavoitteen olla hiilineutraali vuoteen 2030 mennessä. Tämä huomioiden on ristiriitaista, että kaupungin strategiana on haaskata rakennettuun ympäristöön sitoutuneita materiaaleja, energiaa, työtä ja merkityksiä. Purkutaidetalon konseptia kulttuuripolitiikan ja kaupunkikehittämisen välineenä onkin syytä tarkastella kriittisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin se ohittaa tilojen väliaikaisen käytön sekä taiteellisten lähestymistapojen potentiaalin toimia välineinä merkityksellisten paikkojen hahmottelussa ja kaupungin kehittämisessä. Toiseksi, kun rakennusten purkaminen karnevalisoidaan esittämällä se jännittävänä ja trendikkäänä urbaanina tapahtumana, yleinen käsitys purkamisen väistämättömyydestä vääristyy. Rakennusteollisuuden kestävyyssiirtymän kannalta on välttämätöntä, että purkamisen yhteiskunnallinen ja ympäristöllinen kestämättömyys tulee laajaan tietoisuuteen.
Kiinnostava kulttuuritapahtuma kätkee taakseen kasvun ja purkamisen välisen paradoksaalisen suhteen.
Osa kulttuuripolitiikkaa
Viime vuosikymmeninä tilojen väliaikainen, taiteellinen hyödyntäminen on saanut yhä suuremman roolin kaupunkisuunnittelussa ja merkityksellisten paikkojen hahmottelussa. Kaupunkitutkimuksen professori Elsa Vivant on tutkinut vaihtoehtoisten ja underground-tilojen kaupallistamista. Hän kutsuu näitä tiloja taiteellisen kritiikin tiloiksi.
Kaupunkitilojen valtaaminen luoviin käyttötarkoituksiin alkoi yleistyä 1970-luvulla. Tuolloin näiden tilojen hyödyntämiseen liittyi kriittinen katse sekä muodollista kaupunkikehitystä että vakiintuneita taidetiloja kohtaan. Tilojen valtauksiin liittyi myös erilaisten urbaanien, yhteiskunnallisten liikkeiden voimaantuminen.
Vuosien mittaan taiteellisen kritiikin tilat ovat integroituneet osaksi kulttuuripolitiikkaa ja sen myötä kaupunkisuunnittelun käytänteitä. Vivantin mukaan väliaikaisten tilojen hallinnoinnin siirtyminen taidekentän ulkopuolisten ammattilaisten käsiin on vaikuttanut positiivisesti esimerkiksi tilojen turvallisuuteen, käytettävissä oleviin budjetteihin sekä naapurustosopuun. Luovat toimijat taas saavat mahdollisuuden visioida ja kokeilla uusia kaupungin tekemisen tapoja. Toisaalta taiteellisen kritiikin tilojen välineellistäminen tuo ne kapitalismin ja kilpailutalouden piiriin, jossa käyttäjät kilvoittelevat oikeudestaan tilojen väliaikaiseen hallinnointiin. Taide asettuu turismivetonaulaksi tai kiinteistökehityksen välikappaleeksi, ja siitä tulee taloudellisten päämäärien hyödyntämää valuuttaa. Sen sijaan taiteilijoiden osana ovat ei-rahalliset hyödykkeet, kuten mahdollisuus itseilmaisuun ja yhteisöltä saatava tunnustus. Omistautumista hyödynnetään verukkeena luovien tekijöiden prekaareille työoloille ja heidän epävarmalle asemalleen väliaikaisina toimijoina kaupungin kulttuurielämän palveluksessa.
Purkutaidetalot ovat Suomessa kulttuuripoliittisia hankkeita, joiden tavoitteena on elävöittää kaupunkia ja houkutella kesäturisteja. Epäilemättä niillä on positiivinen, joskin lyhytaikainen vaikutus kaupungin kulttuurielämään, ja taiteilijat saavat teoksilleen laajaa näkyvyyttä. Herää kuitenkin kysymys, onko purkutaidetalo aito mahdollisuus visioida kaupungin tulevaisuutta ja ilmaista taiteellista toimijuutta. Vaikka taiteilijoilla on vapaus toteuttaa visioitaan annetun tilan puitteissa, rakennuksen ennalta päätetty kohtalo ja rajattu toimintaympäristö riisuvat taiteen sen potentiaalisesti uudistavasta voimasta.
Ennalta päätetty kohtalo ja rajattu toimintaympäristö riisuvat taiteen sen potentiaalisesti uudistavasta voimasta.
Tila, jolla on tarkoitus
Hyödyntämällä tiloja, joilla on näennäisesti vähän tai ei laisinkaan kaupallista tai yhteiskunnallista arvoa, taiteilijat tuovat esiin yhteiskunnallisia valuvikoja, artikuloivat tarvetta muutokselle ja visioivat unohdettuja mahdollisuuksia. Taiteilijat voivat toimia urbaaneina pioneereina, jotka löytävät (uudelleen) sivuun jääneiden tilojen mahdollisuudet. Taidepesu kuitenkin asettaa taiteilijoiden työskentelylle muodolliset rajat sen sijaan, että se kannustaisi kokonaisvaltaiseen, kaivattuun kritiikkiin. Se riisuu taiteilijat toimijuudesta ja yhteistekijyydestä, samalla kun rakennuksilta riisutaan niiden mahdollisuus tulevaisuuteen ja fyysisen olomuodon jatkuvuuteen.
Tampere on kasvava yliopistokaupunki, joka tarvitsee lisää opiskelija-asumista. Pinninkatu 47 purettiin, jotta tilalle saataisiin suurempi rakennus täyttämään tätä tarvetta. Puretun rakennuksen korvaaminen uudella on Tampereen kaupungille tyypillinen kaupunkikehittämisen malli. Tässä tapauksessa sen oikeuttivat asiantuntijalausunnot, joiden mukaan rakennusta ei voinut enää hyödyntää missään käyttötarkoituksessa merkityksellisellä tavalla. Näistä näkemyksistä huolimatta rakennus oli täydellisen sopiva toimimaan työskentely- ja näyttelytilana kymmenille taiteilijoille, avaamaan ovensa maksaville vierailijoille sekä toimimaan tapahtuma- ja työpajatilana. Purkutuomiosta huolimatta rakennuksesta muodostui tila, jolla on tarkoitus. Väliaikainen käyttö osoitti, että teollisuus- ja tuotantorakennus on mahdollista muuntaa joksikin aivan muuksi. Tämän vuoksi perimmäinen oikeutus rakennuksen purkamiselle on hyvin kyseenalainen. ↙
MARI-SOHVI MIETTINEN
on koulutukseltaan arkkitehti ja kuvataiteilija. Hän työskentelee yliopisto-opettajana ja väitöskirjatutkijana Tampereen yliopiston arkkitehtuurin yksikössä. Hänen ja Kimmo Hokkasen installaatio Korjaustaidetalo 2084 nähdään osana seuraavaa purkutalohanketta Tampereella.
MARIO KOLKWITZ
on arkkitehti ja väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston arkkitehtuurin yksikössä. Tutkimuksessaan hän käsittelee rakennusten purkamista urbaanissa mittakaavassa ja sekä sitä, miten oleva rakennuskanta voisi toimia materiaali- ja tilavarantona. Hän on yksi arkkitehtien ilmastojärjestö ACAN Suomen perustajista.