Pariisin väliin jäänyt historia
Justinien Tribillon suuntaa valokeilan Pariisin ytimen ja esikaupunkien väliselle vyöhykkeelle ja löytää sieltä kaupungin kiistanalaisen ja hyljeksityn puolen.
Justinien Tribillon: The Zone: An Alternative History of Paris. Verso 2024. 204 sivua.
Pariisin historiaa ja rakentamista on kuvattu lukemattomissa teoksissa, ja taas on julkaistu yksi lisää! Justinien Tribillonin kirja The Zone: An Alternative History of Paris leikittelee stereotypioilla ja kaikella sillä, mitä lukijan voi olettaa tietävän Pariisista. Samalla se tuo esiin kaupungin kiistanalaisen ja hyljeksityn puolen, joka koskee yhtä lailla historiaa kuin nykypäivää. Kaikkea määrittävänä näkökulmana on rakennetun ympäristön suunnittelun poliittisuus, mikä koskee myös tämän päivän tavoitteita kestävyydestä tai vihreästä urbanismista.
Kirja jakautuu viiteen temaattiseen lukuun, joista kussakin käsitellään toiseuttamista eri näkökulmista, kaupungin rajoilla asuvasta köyhälistöstä viherpesuun ja kolonialismin perintöön. Toisin sanottuna kaikkea sitä, mikä jätetään kertomatta auktorisoiduissa Pariisin esittelyissä ja monesti myös virallisissa historiankirjoituksissa.
Tapahtumien keskiössä on ajatus idealisoidusta ”meistä” ja kuvitteellisista ”toisista” ja näyttämönä Pariisin kaupunki. Sen historialliset, kadonneet kaupunkirakenteet näyttäytyvät jonkinlaisena magmana, joka hohkaa ja vaikuttaa siihen, mitä tietyistä paikoista ja niiden asukkaista ajatellaan, ja millaiset ideologiat ohjaavat kehityssuunnitelmia nykypäivänä.
Kirja alkaa kuvauksella vuonna 2021 kiireellä rakennetusta rumasta seinästä, joka tukkii Pariisin ja naapurikunta Pantinin välisen moottoritien alikulun. Perusteena seinän rakentamiselle oli huumeidenkäyttäjien siirtäminen moottoritien viereiselle maalämpäreelle, alikulun tukkimisen näennäisesti suojellessa viereistä asuinaluetta. Muutamassa päivässä seinä oli maalattu graffiteilla, ja sitä alettiin nimittää ”crack-seinäksi” ja ”häpeämuuriksi”.
Tapausta lähemmin tarkastellessa se näyttää jatkumolta vuosikymmeniä kestäneelle hallinnollisen unohtamisen kulttuurille. Noin 70 vuotta aiemmin kaupunki oli antanut rakentaa kyseiselle paikalle puiston, vaikka tiedossa oli jo varaus moottoritielle. Puisto tuhottiinkin 1960-luvun puolivälissä, ja kompensaationa kaupunki rakensi alikulun tarjotakseen moottoritien kainaloon jääneen maalämpäreen asukkaiden uudeksi virkistysalueeksi.
Teos on saanut nimensä tästä ensimmäisessä luvussa kuvaillusta vyöhykkeestä (zone), joka jää Pariisin ytimen (Paris intramuros eli sananmukaisesti ”muurin sisäpuolinen Pariisi”) ja esikaupunkien (banlieue) väliin. Tribillon kuvaa yksityiskohtaisesti kaupunginmuurien ulkopuolella kukoistanutta vaihtoehtoista, liminaalista Pariisia, joka alkoi rakentua Thiersin muurin valmistuttua 1840-luvulla. Syynä alueen kyseenalaiselle suosiolle oli se, että vyöhykkeelle oli halpaa ja näennäisesti vapaata rakentaa, vaikka rakentaminen oli kuitenkin virallisesti kiellettyä. Poliisi tai armeija saattoi siten – ainakin teoriassa – milloin tahansa ilmaantua purkamaan asukkaiden itsensä pystyttämiä rakennuksia. Tätä kautta vyöhyke muodostui paikaksi, jonne häädetyt tai muutoin halveksitut kaupunkilaiset kerääntyivät.
Pariisin historialliset, kadonneet kaupunkirakenteet näyttäytyvät jonkinlaisena magmana, joka hohkaa ja vaikuttaa siihen, mitä tietyistä paikoista ja niiden asukkaista ajatellaan, ja millaiset ideologiat ohjaavat kehityssuunnitelmia.
Tribillonin mukaan vyöhykkeestä muodostui arkkityyppinen slummi, johon viitattiin sellaisilla ilmaisuilla kuin ”musta vyö” (la ceinture noire). Vaikka vyöhyke on sittemmin kokenut monia muodonmuutoksia, se on edelleen tunnistettava kerrostuma kaupungissa ja sitä varten on ehditty laatia monenlaisia suunnitelmia. Viimeisin niistä on ajatus muuntaa alue uudeksi ”vihreäksi vyöhykkeeksi” osana Pariisin vuoden 2024 olympialaisia varten tehtyjä uudistuksia.
Tribillon on rakentanut kunkin luvun eräänlaiseksi punokseksi, jossa yhdistyvät kirjoittajan kuvaukset nykypäivän tapauksista, akateeminen historiankirjoitus sekä moninaiset viittaukset populaarikulttuuriin. Näin ollen teos ei tunnu istuvan mihinkään tiettyyn tyylilajiin mutta herättää monenlaisia assosiaatioita ja tuo esiin lukuisia seikkoja, joita tekisi mieli harhautua tutkimaan tarkemmin.
Akateemisessa kirjallisuudessa sekä monenlaiset vähemmistöt ja toiseutetut ihmisryhmät että raja ja periferia ovat tuttuja aihepiirejä. Tribillonin kirjassa erityisen ajatuksia herättäviksi nousevat ilmaisut ”kynnys” (threshold) ja ”sarana” (hinge). Hän esittää, että useimmista globaaleista suurkaupungeista poiketen Pariisilla on selkeitä ”kynnysalueita”, joiden avulla määritellään, kuka on sisällä ja kuka ulkona. Mikä tärkeintä, nämä kynnysalueet eivät ole ainoastaan tilallisia, vaan yhtä lailla sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia. Tällaisia ovat vaikkapa kirpputorit, kuten Saint-Ouenin puces, jotka tuovat poikkeuksellisen selvästi esiin alueen asukkaiden elinkeinot, varallisuuden, asumisolot sekä sosiaalisen aseman. Tribillonin analyysi johdattelee myös pohtimaan, kuinka ajatusrakennelma saranoista tai kynnyksistä toimisi tarkasteltaessa muidenkin kaupunkien rakentumista, hallinnointia ja suhdetta laajempaan ympäristöönsä.
Kuvaillessaan kaupungin muurin ulkopuolelle muodostunutta vyöhykettä Tribillon esittelee lukijalle myös ilmaisun zoniards, joka viittaa entisen muurin vyöhykkeen asukkaisiin. Vaikkakin suomeksi on vaikeaa keksiä aivan vastaavaa termiä, mieleen tulee kotimainen ilmaisu ”lähiöläinen”, jota on sitäkin käytetty luomaan eroa kuvitteellisiin toisiin.
Lopulta Tribillon päätyy toteamaan, että kirjan johtopäätöksistä ei tullut sitä, mitä hän oli aluksi kuvitellut. Syynä on poliisin vuonna 2023 ampuna algerialaistaustainen seitsemäntoistavuotias, joka nosti esiin useita vastaavanlaisia tapauksia ja synnytti mellakoita eri puolilla Pariisia. Kirjoittajan mukaan viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet järjestelmällisen rasismin ja rodullistamisen perinnön olevan edelleen voimissaan ja muutoksen olevan mahdotonta, jos virallinen Ranska säilyy ”värisokeana”. Jos kirjan lopetus ei ollut kirjoittajalle aivan sitä, mitä hän oli alun perin hahmotellut, ei se ole sitä lukijallekaan. On kuitenkin virkistävää, että kirjaa ei ole pakotettu noudattamaan keinotekoisen kaunista narratiivista kaarta, sillä tulevaisuuden tapahtumia ei ole kirjoitettu. ↙
LAURA BERGER on tekniikan tohtori, joka työskentelee Research Fellow -tutkijana Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella.