Panu Savolainen: Suomessa ei haluta puhua arkkitehtuurin politiikasta
Suomessa arkkitehtuuria on pidetty epäpoliittisempana kuin mitä se tosiasiassa on, sanoo arkkitehtuurin historian professori Panu Savolainen Daniele Bellerin haastattelussa. Savolaisen mukaan arkkitehtiala on Suomessa perinteisesti suuntautunut länteen, eikä tähän vaikuttanut edes 1960–1970-lukujen vasemmistoliikehdintä.
Mitä geologia ja geopolitiikka kertovat arkkitehtuurin tulevaisuudesta Suomessa?
Ilmastokriisi on pakottanut meidät tarkastelemaan planeettamme ajattomiksi ajateltuja elementtejä – ilmaa, meriä ja ikivanhoja sedimenttikerroksia – uudenlaisesta näkökulmasta. Luonnonvarojen rajattomaan hyödyntämiseen perustuvan talousajattelun vastaisesti ne eivät ehkä olekaan muuttumattomia tai ihmisen toiminnan vaikutusten ulottumattomissa.
Haasteena on intialaisen historioitsijan Dipesh Chakrabartyn sanoin siirtyä ihmiskeskeisestä globalismista planetaariseen ajattelutapaan. Tämä on yksi tapa tulkita historian ”geologista käännettä”, jota myös Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian ja restauroinnin professori Panu Savolainen käsittelee vuonna 2024 julkaistussa teoksessaan Arkkitehtuurimme vuosituhannet.
KIrjan alaotsikko, joka lupaa kertoa ”suomalaisen arkkitehtuurin alusta loppuun”, kuulostaa epämääräisen teleologiselta. Mutta kertooko Savolainen todella meille, että Suomen arkkitehtuurin historialla on jonkinlainen korkeampi, rationaalinen tarkoitus? Näin hän ei itse asiassa väitä. Lähemmin luettuna käy ilmi, että alaotsikko on enemmänkin ilkikurinen sanaleikki kuin historistinen lähestymistapa.
Savolainen nimittäin jäljittää suomalaista arkkitehtuuria sen alkujuurilta kaukaiseen tulevaisuuteen päätyen siihen, kun uusi jääkausi pyyhkii lähes tyystin pois jäljet ihmisen olemassaolosta. Siis hyvin kirjaimellisesti hamaan loppuun asti.
Mikä sitten on geopolitiikan rooli tässä viitekehyksessä? Kenties sen tarkoitus on muistuttaa meitä siitä, että vaikka jotkut kansallisvaltiot takertuvat edelleen vanhoihin ajatusmalleihin, räikeimpänä esimerkkinä Vladimir Putinin fossiili-imperialistinen Venäjä, toiset yrittävät jo luoda uudenlaisia suuntaviivoja. Hyvin pitkällä aikavälillä tarkasteltuna saatamme olla tuhoon tuomittuja, mutta sitä odotellessa on vielä paljon tehtävissä ja voimme vaikuttaa asioihin omilla valinnoillamme.
Suomikin on tehnyt tietoisen valintansa. Voiko samaa sanoa maan arkkitehtuurivaikuttajista?
Arkkitehtuurin avulla osaksi länttä
Daniele Belleri: Haluaisin aloittaa keskustelun palaamalla Suomen valtiokehityksen alkujuurille. Millaista arkkitehtuurin geopolitiikka oli niihin aikoihin?
Panu Savolainen: Kaikki alkoi silloin, kun Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan ja maan arkkitehtikunta pyrki asemoimaan Suomen osaksi länsimaailmaa. Se oli Suomen arkkitehtuurin alkuperäinen geopoliittinen missio.
Arkkitehtikoulutus oli hyvin perinteistä, mutta opiskelijoilla oli keskeinen rooli radikaalin agendan edistämisessä. Vuonna 1871 joukko Helsingin yliopiston ja silloisen Teknillisen reaalikoulun opiskelijoita perusti Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Ison-Britannian ja Ranskan mallin mukaisesti. Yhdistys kartoitti Suomen historiallista arkkitehtuuria sillä oletuksella, että kirkot ja autiolinnat kuuluivat länsimaiseen kulttuuriperintöön. Päämäärä oli vahvasti poliittinen, vaikkei siitä ollutkaan silloin turvallista huudella kovaan ääneen.
Tässä mielessä moderni arkkitehtuuri muuntui valtionmuodostuksen välineeksi. Ajatellaan vaikkapa Suomen paviljonkia vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä, kansallisromantiikkaa Kalevala-aiheineen tai Aino ja Alvar Aallon työtä sotien välisenä aikana CIAM-modernismin ja Jyväskylään visioidun ”Pohjolan Firenzen” välimaastossa.
DB: Harpataan tässä vaiheessa muutama vuosikymmen eteenpäin. Vaikuttiko 1960- ja 1970-lukujen uusvasemmistolaisuus maan arkkitehtipiirien geopoliittiseen linjaan aikana, jolloin Suomi tasapainoili lännen ja Neuvostoliiton välillä ja yritti olla ärsyttämättä itänaapuriaan?
PS: Suomi jäi tässä mielessä melkein kokonaan kansainvälisen vasemmistoliikkeen ulkopuolelle. Arkkitehtejä kiinnosti lähinnä päästä eroon Alvar Aallosta! Tai kyllähän Otaniemessä järjestettiin arkkitehtiosaston valtaus vuonna 1969, mutta siinä se oikeastaan olikin.
Suomesta on miltei mahdotonta löytää siltä ajalta suunnitteluprojekteja, jotka olisivat syntyneet muun Euroopan tapaan vastauksena poliittiseen keskusteluun. Arkkitehtuuritoimijat edistivät jälleen kerran Suomen asemaa paitsi puolueettomana valtiona myös länsimaihin kuuluvana kansakuntana. Kulttuurilaitosten, kuten Rakennustaiteen museon ja sen kansainvälisen näyttelytoiminnan rooli oli ratkaiseva, kuten Petra Ćeferinin kaltaiset tutkijat ovat osoittaneet.
DB: Toisin sanoen sadan vuoden ajan tärkeintä oli vaalia eräänlaista löyhää läntistä heimolaisuutta. Siitä huolimatta alalla ei ollut halua hypätä mukaan mihinkään tiettyyn poliittiseen leiriin.
Olet ensimmäinen joka on kysynyt, miten tämän hetken geopoliittinen tilanne vaikuttaa arkkitehtuuriin.
PS: Täytyy muistaa, että suomalainen vaikenemispolitiikka muotoutui kymmenien tai jopa satojen vuosien aikana, jolloin täällä oli aina varottava Venäjää. Arkkitehtien poliittinen vaitonaisuus noudatti todennäköisesti maan yleistä puolueettomuuslinjaa: täytyi pitää kieli keskellä suuta ja olla arvostelematta, eikä saanut oikeastaan edes ajatella poliittisia perusteluita tai niiden vasta-argumentteja.
Suomalaisessa kulttuurissa arkkitehtuuria pidetään vähemmän poliittisena kuin se tosiasiassa on. Neutraali suhtautuminen näkyy alalla edelleenkin – ihmiset eivät halua puhua arkkitehtuurin politiikasta. Olet itse asiassa ensimmäinen, joka on kysynyt, miten tämän hetken geopoliittinen tilanne vaikuttaa arkkitehtuuriin.
Riippuvaisia julkishallinnosta
DB: Mietitään vielä käytännön suunnittelijoina toimivia arkkitehteja. Totesit, että heillä on ollut pienempi rooli arkkitehtuurin geopolitiikan muokkaamisessa kuin kulttuurilaitoksilla tai opiskelijajärjestöillä.
Olen hämmästynyt huomatessani, kuinka riippuvaisia julkishallinnosta monet suomalaiset suunnittelutoimistot ovat. Merkittävät toimistot keskittyvät vahvasti avoimiin, nimettömiin suunnittelukilpailuihin ja käyttävät huomattavasti vähemmän resursseja vapaille markkinoille suuntautuvan liiketoiminnan kehittämiseen, ainakin verrattuna muihin Euroopan maihin. Ala siis kaihtaa poliittista toimintaa mutta on kuitenkin vahvasti kiinni julkishallinnossa.
PS: Aivan, ja sillä on Suomessa pitkät perinteet. 1800-luvulla maassa oli vain muutamia arkkitehteja, ja he kaikki työskentelivät valtionhallinnolla. Nimekkäät suunnittelijat, kuten Carl Ludvig Engel, Carlo Bassi tai Ernst Lohrmann, saivat jonkin verran myös yksityisiä toimeksiantoja, mutta alku oli hyvin hidasta. Vahva julkisen arkkitehtuurin kulttuuri ja kilpailujärjestelmä syntyivät vasta 1800-luvun lopulla, itse asiassa ennen yksityisiä suunnittelutoimistoja.
DB: Eli jos valtionhallinnon geopoliittiset prioriteetit vaihtuivat, arkkitehtikunta seurasi melkeinpä automaattisesti perässä, joskaan ei ehkä täysin tietoisesti?
PS: Nimenomaan. Historiallinen tarkastelu paljastaa, että vaikka suunnittelijoiden poliittinen suuntautuminen ei ollut erityisen vahvaa, arkkitehtuurin tuotanto oli silti selkeästi politiikkajohtoista. Katsotaan vaikka Helsingin Senaatintoria, joka syntyi imperialistisen ylivallan kuvaksi ja viestiksi maailmalle, että Suomen uusi pääkaupunki kuului Venäjän tsaarin vallan alle.
Suomi ulkoistaa rakentamisen pääästöjä
DB: Oletko havainnut, että Suomen selkeä geopoliittinen irtautuminen puolueettomuuspyrkimyksistä olisi vaikuttanut maan arkkitehtuurikulttuuriin vuoden 2022 jälkeen?
PS: On vielä liian aikaista sanoa. Yksi käytännön vaikutus on jo nähtävissä, ja se liittyy puurakentamiseen. Ennen meille saatiin hyvälaatuista rakennuspuuta Venäjältä, mutta nyt Venäjän-tuonti on loppunut. Kotimaisesta puusta ei voi rakentaa määräänsä enempää, koska sitä ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Toisen maailmansodan jälkeen Suomen metsäteollisuus keskittyi sellupuuhun, ja hitaasti kasvava rakennuspuu jäi paitsioon.
Suomalainen metsä ei ole oikeastaan metsää. Se on suurimmaksi osaksi eli 98,5-prosenttisesti viljeltyä.
Kotimaisesta puusta ei voi rakentaa määräänsä enempää, koska sitä ei yksinkertaisesti ole riittävästi.
DB: Kirjasi loppupuolella valotat sitä, miten Suomi ulkoistaa rakentamisen päästöjä ja jätteitä globaaliin etelään, ja päädyt melko jyrkkään tuomioon: ”Suomi on planetaarinen loinen”. Aika pysäyttävä lausunto maasta, jolla on kestävyysasioissa yleensä edelläkävijän maine, muun muassa vuoteen 2035 tähtäävän hiilineutraaliustavoitteensa ansiosta.
PS: Suomi on kyllä edistänyt kestävyystavoitteita, mutta rakennusjätteen kierrättämisessä olemme EU:n häntäpäätä. Uudisrakentamis- ja purkuvimma ei ota laantuakseen. Rakennuskantamme on Euroopan nuorimpia, mutta siitä huolimatta purkutahti on pysynyt kovana, ja meillä puretaan jopa vasta 25-vuotiaita taloja.
DB: Mistä se johtuu?
PS: Suomen muutos agraariyhteiskunnasta teollisuusmaaksi tapahtui hyvin nopeasti. Monet vanhemmat ihmiset muistavat yhä muuton maaseudun hirsitaloista moderneihin lähiöihin. Heistä se tuntui silloin ylelliseltä. 1960- ja 1970-luvuilla maalaisjuuriin liittyviä esineitä ja huonekaluja hävitettiin, jopa kirjaimellisesti poltettiin, surutta.
Meissä elää yhä eräänlaista vanhan häpeää: jos jokin näyttää käytetyltä tai epätäydelliseltä, ensivaisto on hankkiutua siitä eroon. Vastareaktioitakin on toki näkyvissä, mutta ne ovat toistaiseksi kapeita erikoistrendejä.
Ilmastonmuutoksesta yhdistävä tekijä
DB: Vielä yksi kysymys nykypolitiikasta. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Suomi päätti pikavauhtia liittyä Natoon. Miljoonien ihmisten kiveen hakatut kannat muuttuivat melkein yhdessä yössä. Keskustelin asiasta hiljan Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen Sirkka Heinosen kanssa, ja hän tulkitsee äkkikäännöksen osoitukseksi siitä, että Suomi on luottamusyhteiskunta, jossa tieto kulkee nopeasti ja päätöksiä voidaan tehdä laajalla kannatuspohjalla.
Minusta Heinosen toiveikas tulkinta aliarvioi monimuotoistuvan yhteiskunnan vaikutuksia. Mutta pitääkö paikkansa, että jopa ilmastonmuutoskeskustelu on täällä vähemmän polarisoitunutta kuin muualla Euroopassa? Minua kiinnostaisi kuulla, mitä mieltä olet ranskalaisfilosofi Pierre Charbonnier’n ajatuksista. Hän luokittelee poliittisen ekologian kolmeen heimoon – moderniuden radikaalikriitikoihin, vihersosialisteihin ja eliittiteknokraatteihin – ja toteaa, että kriisin ratkaisemiseksi niiden on liittouduttava yhteen.
Tämä ajatus oli punainen lanka omassa työssäni tämän vuoden Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa. Onko tällaista liittoutumista jo nähtävissä Suomessa? Voisiko ilmastonmuutoksen vastaisesta taistelusta tulla eräänlainen turvallinen yhdistävä voima maan uudessa geopolitiikassa, etenkin kun Venäjä on niin vahva ilmastodenialisti?
Rakennuskantamme on Euroopan nuorimpia, mutta siitä huolimatta purkutahti on pysynyt kovana, ja meillä puretaan jopa vasta 25-vuotiaita taloja.
PS: Tuo on mielenkiintoinen hypoteesi. Olen työstänyt samantyyppistä geopoliittista luokitusta opiskelijoideni kanssa. Nähdäkseni kaikki Suomen poliittiset puolueet, järjestelmänvastaisia perussuomalaisia lukuun ottamatta, samastuisivat ainakin yhteen mainitsemistasi heimoista. Petteri Orpon keskustaoikeistolainen kokoomus liputtaa kolmannen heimon tekniikka- ja ratkaisukeskeisen linjan puolesta ja vannoo markkinatyökalujen nimeen. Vasemmalla laidalla vihreät ja vasemmistoliitto taas kritisoivat ensimmäisen heimon tapaan ihmisen ylivaltaa luonnosta sekä keskittyvät toisen heimon hengessä sosiaaliseen tasa-arvoon.
Asiaan liittyy monitulkintaisia ja ristiriitaisiakin piirteitä, kuten ekofasisti Pentti Linkolan kaltaisten hahmojen perintö, joka myötävaikutti maamme ympäristöliikkeen syntyyn, tai alkuperäisluontoradikalismi ja hyvin vaatimattoman elämäntavan kannattaminen. Lyhyesti sanottuna kaikki kolme kategoriaa ovat tasaisesti edustettuina Suomen ilmastopolitiikassa.
DB: Entä politiikan ulkopuolella, miten näet tilanteen arkkitehtuurikulttuurissa? Mikä kolmesta heimosta on hegemoninen? Olen utelias ymmärtämään, onko tämän maan talouden keskittyminen viime vuosikymmeninä viestintäteknologiaan aiheuttanut mitään heijastusvaikutuksia arkkitehtuuriin.
PS: Arkkitehtuurikulttuurissa tilanne on erilainen niin tutkijoiden kuin käytännön työtä tekevien suunnittelijoidenkin keskuudessa. Charbonnier’n käsitteitä lainatakseni alalla on nähtävissä, että moderniuden radikaalikriitikoilla ja vihersosialisteilla on selvä valta-asema teknologiakeskeisiin visioihin nähden.
Juttu on toinen osa “Suomalainen arkkitehtuuri geopolitiikan varjossa” -haastattelusarjaa, joka julkaistaan Arkkitehti-lehden verkkosivuilla talvella 2025–2026.
