IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 3/2022 - Uusi luontosuhde
Arkkitehtuuri jälleenrakennuksen politiikkana
Arkkitehtuurilla on keskeinen rooli, kun yhteiskuntaa muutetaan eli jälleenrakennetaan ekologisesti kestävämmäksi. Viimeksi arkkitehdit pyrkivät muuttamaan maailmaa modernismin projektin kautta. Kun muutos on taas tarpeen, millaisille periaatteille arkkitehtuurin tulisi rakentua? Teksti on julkaistu alun perin Vapaa-kollektiivin toimittamassa Murroksen arkkitehdit -esseekokoelmassa.
I
Yhä paheneva ilmastokriisi asettaa arkkitehtuurin, kaupunkisuunnittelun ja rakennetun ympäristön politiikan keskiöön. Aikamme keskeiset poliittiset kysymykset koskevat tavalla tai toisella yhteiskunnan ekologista jälleenrakentamista. Arkkitehtuurin rooli ekologisen jälleenrakentamisen osalta on tietenkin ilmeinen ja kirjaimellinen. Se, minkälaisesta jälleenrakentamisen arkkitehtuurista tulisi olla kyse, herättää kuitenkin erimielisyyttä.
Käänne kohti ekologisempaa arkkitehtuuria ja yhteiskuntaa voidaan ymmärtää vähintäänkin kolmen erilaisen näkökulman ja painotuksen kautta. Ensimmäisellä tasolla puhutaan vihreästä siirtymästä ja kestävimmistä sekä älykkäämmistä suunnitteluratkaisuista. Viherkatot, aurinkopaneelit, kiertotalous, cleantech-materiaalit ja uudet rakennusteknologiat nähdään avainasemassa siirtymisessä kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa. Näkökulma on etenkin rakennusteollisuuden ja elinkeinoelämän suosiossa. Ilmastokriisi voidaan nähdä jopa mahdollisuutena, sillä olemassa olevan infrastruktuurin ja rakennuskannan muuttaminen vähäpäästöisemmäksi lisää merkittävästi rakennusteollisuuden kysyntää. Poliittisesti kyseessä on usein ajattelutapa, jossa yhteiskunnallisten ja ekologisten ongelmien ratkaisuna nähdään edistys kohti parempaa.
Toista, monella tapaa hyvin päinvastaista näkemystä ekologisesta rakentamisesta edustaa perinnetietoisuus. Siinä lähtökohtana on, että arkkitehtuuri ja rakentaminen on ollut tuhansia vuosia kestävää, ekologista ja harmonisessa suhteessa luontoon, mutta yhteys on katkennut yhä monimutkaisempien rakennusteknologioiden ja -materiaalien myötä. Näkökulman mukaisesti koneellistuvan talotekniikan sekä useasta eri osasta ja materiaalista koostuvien rakenteiden sijaan arkkitehtuurin tulisi palata massiivirakentamiseen ja perinteisempiin käsityötä painottaviin tekniikkoihin, joiden toimivuudesta, ikääntymisestä ja korjattavuudesta on vankkaa historiallista kokemusta ja tietoa. Toisaalta tämänkaltaiseen perinnetietoisuuteen liittyy poliittisesti ja yhteiskunnan laajemmalla organisoinnin tasolla paljon kysymyksiä. Missä mittakaavassa ja aikataulussa siirtymä perinteisempään rakentamiseen on mahdollista toteuttaa?
On kuviteltava, tavoiteltava ja kamppailtava radikaalisti erilaisen tulevaisuuden puolesta ja ryhdyttävä muuttamaan maailmaa tässä ja nyt.
Tässä kirjoituksessa tavoitteenani on kuitenkin kartoittaa kolmatta lähestymistapaa, jota voisi kutsua modernismin poliittisen projektin paluuksi. Modernismin paluu kuulostaakin alkuun vähintäänkin erikoiselta, sillä juuri moderniin arkkitehtuurin liittyvä edistystä, vanhaa ja perinnettä hävittävä ja uutuutta korostava maailmankuva on epäilemättä ollut keskeinen niiden ekologisten mutta myös laajemmin sosiaalisten ongelmien tuottamisessa, joita kohtaamme tänään. Esimerkiksi teräsbetoni on rakennusmateriaalina kaupunkien ja rakentamisen historian mittakaavassa äärimmäisen nuori keksintö mutta ekologisesti erittäin merkittävä. Vakiintuneiden arvioiden mukaan jopa 5–8 prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä syntyy pelkästään betonin valmistuksesta puhumattakaan siitä, minkälaisia ongelmia betonin myöhemmästä kiertokulusta seuraa. Ongelma ei ole myöskään pelkästään tekninen: modernin arkkitehtuurin laajempi maailmankuva on pitänyt sisällään kyseenalaistamattomia arvoja ja melko kapean länsimaisen käsityksen siitä, mitä pidetään tavoiteltavana edistyksenä.
Poliittisessa mielessä modernismiin liittyy myös toisenlainen tendenssi suhteessa yhteiskunnan nopeatempoiseen ja laajamittaiseen radikaaliin uudelleenorganisoitumiseen: yhteiskuntaa on mahdollista muuttaa arkkitehtuurin keinoin. Tästä näkökulmasta jälleenrakennusta ei pitäisi ajatella minkään valmiin, joko kehitystä tai paluuta menneisyyteen korostavan staattisen ja valmiin utooppisen mallin kautta. On kuviteltava, tavoiteltava ja kamppailtava radikaalisti erilaisen tulevaisuuden puolesta ja ryhdyttävä muuttamaan maailmaa tässä ja nyt.
Tämän perinteen jäsentäminen voi auttaa ymmärtämään myös nykyistä ekologista jälleenrakennusta ja siihen liittyviä monitasoisia poliittisia tavoitteita osana modernismin päivittämistä. Tästä hyvänä esimerkkinä on vuoden 2021 Pritzker-palkinnon myöntäminen Lacaton & Vassal Architectes -arkkitehtitoimistolle, joka samanaikaisesti jatkaa modernismin perinnettä valjastaa arkkitehtuuri yhteiskunnallisen muutoksen välineeksi mutta toisaalta samalla myös haastaa modernismin tiettyä sisäänrakennettua ajatusta edistyksellisyydestä ja uutuudesta.
II
Voiko arkkitehtuurin keinoin muuttaa yhteiskuntaa? Tähän laajaan kysymykseen kiteytyy modernismin utooppinen projekti, joka on samanaikaisesti ristiriitainen ja äärimmäisen kiistelty. Sitä voi pitää monella tavalla vanhentuneena tapana yrittää ratkoa asumiseen liittyviä ongelmia ylhäältä päin ja suurten utooppisten visioiden kautta. Mutta voiko kyseisen imperatiivin maailman muuttamisesta arkkitehtuurin keinoin ymmärtää myös toisin? Nähdäkseni modernismista lähtökohtia ottavan ekologisen jälleenrakennuksen voi ajatella myös pyrkimyksenä luoda uusi perustavampi käsitys maailmasta, asumisesta, elämisestä sekä tulevaisuuden estetiikasta ja politiikasta.
Hashim Sarkisin, Roi Salgueiro Barrion sekä Gabriel Kozlowksin toimittama The World as an Architectural Project hahmottelee vaihtoehtoista historiallista taustaa sille, mitä maailman muuttaminen arkkitehtuurin keinoin voi tarkoittaa. Kirja esittelee erilaisia utooppisia projekteja 1800-luvun lopusta 2000-luvulle, jotka ovat historiallisesti haastaneet vallitsevia tapoja elää ja ajatella nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kokoelmasta välittyy ajatus, että erilaiset arkkitehtuurivisiot ja utopiat maailman projektiona voivat olla itsessään politiikkaa ikään kuin päivänpolitiikkaa edellä.
Arkkitehtuuri ei voi olla poliittisista intresseistä ja ideologioista vapaata paremman maailman kuvittelua koko ihmiskunnalle.
Tätä ei pidä tulkita minään naiivina tai ongelmattomana lähestymistapana. On selvää, että arkkitehtuuri ei voi olla poliittisista intresseistä ja ideologioista vapaata paremman maailman kuvittelua koko ihmiskunnalle. Juuri tällaisen ajattelutavan nimissä myös modernismin väitetty universaalius on aiheuttanut laajamittaisia ongelmia. Tästä huolimatta on tärkeää huomata arkkitehtuurin sisäinen poliittisuus, joka avaa uudenlaisen kysymyksenasettelun jälleenrakennukseen. Arkkitehtuuri ei ainoastaan heijastele maailman muuttamista vaan määrittää uudelleen kysymyksen siitä mistä maailmassa ja sen muuttamisessa on kyse. Arkkitehtuuri jälleenrakennuksen kontekstissa ei siten ainoastaan seuraa poliittisia päätöksiä vaan aktiivisesti tuottaa poliittista todellisuutta kuvittelemalla vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.
Myös arkkitehtuuriteoreetikko Nadir Lahiji esittää teoksessaan An Architecture Manifesto, että tällainen arkkitehtuurin perustavampi poliittinen taso on historiallisesti paikannettavissa juuri modernismin murrokseen. Lahijin mukaan modernismin alkuaikoina lukuisat poliittiset muutokset tapahtuivat nimenomaisesti arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun kautta ja lävitse. Ratkaisu ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin sosiaalipoliittisiin ongelmiin ja kysymyksiin ei vaatinut ainoastaan poliittista tahtoa muutokseen, vaan myös uusien kysymysten muotoilemista, uudenlaisia arkkitehtuurin kautta tuotettuja käsityksiä siitä, miten rakentaa parempi arkielämä.
Samanlaisia jäsennyksiä voidaan löytää myös 1900-luvun jälkipuoliskolta, esimerkiksi brutalismista. Muun muassa brittiläiset arkkitehtuuriesseistit Douglas Murphy ja Owen Hatherley ovat kirjoittaneet, miten brutalismiin limittyvä poliittinen taso piti sisällään kunnianhimoisen yrityksen ajatella kollektiivisesti parempaa ja radikaalisti erilaista tulevaisuutta, uusia yhteiskunnallisia instituutioita ja käytäntöjä. Sen sijaan 1980-luvulta lähtien uusliberalismin aikakaudella vallitsevaksi tunnesävyksi vakiintui tulevaisuuden peruminen, yksilökeskeisen politiikan nousu ja niin sanottu kapitalistinen realismi, jolle on helppo löytää vastineita myös yksityistämistä korostavasta arkkitehtuurista ja kaupunkipolitiikasta vuosikymmenen lopulta alkaen.
III
Sekä modernismin alkuaika että sen myöhemmät variaatiot kuten brutalismi ovat osoituksia siitä, että yhteiskunnan jälleenrakennusta ja arkkitehtuurin roolia osana sitä ei tulisi ajatella pelkästään yhteiskunnallisena ongelmanratkaisuna vaan myös uusien poliittisten kysymysten asetteluna. Nähdäkseni juuri tällaisella, historiallisesti moderniin arkkitehtuuriin kytkeytyvällä politiikkakäsityksellä on vallitsevan ekologisen mutta myös laajemman sosiaalisen kriisin suhteen paljon annettavaa edelleen. Siirtymä esimerkiksi hiilineutraaliin yhteiskuntaan ei vaadi pelkästään poliittista päätöksentekoa ja poliittisten voimasuhteiden muuttamista, joita arkkitehtuuri toteuttaa ikään kuin neutraalisti rakennetun ympäristön tasolla. Siirtymä vaatii pikemminkin sitä, että keskeiset ekologiset ongelmat ja tavoitteet pystytään ylipäätään muotoilemaan ja tuomaan näkyviksi arkkitehtuurin keinoin.
Yhden kiinnostavan esimerkin tällaisesta jälleenrakennuksen politiikasta antaa arkkitehtitoimisto Lacaton & Vassalin työ. Anne Lacatonin and Jean-Philippe Vassalin vuonna 1987 perustama Lacaton & Vassal Architectes -toimisto on profiloitunut sosiaalisesti oikeudenmukaisen ja ekologisesti kestävämmän arkkitehtuurin puolestapuhujana. Lacaton & Vassalin työssä korostuu etenkin kaksi tunnistettavaa teemaa, jotka kulminoituvat purkavan uudisrakentamisen ongelmiin. Näitä ovat ekologinen ja sosiaalinen kestävyys.
Ekologisella tasolla Lacaton & Vassalin suunnittelu pyrkii säilyttämään mahdollisimman paljon olemassa olevasta rakennuskannasta ja yksittäisten rakennusten rungoista. Eräs heidän tunnetuimmista töistään, vuoden 2019 Mies van der Rohe -palkinnon saanut saneerauskohde Grand Parc Bordeaux’ssa perustui purkamisen sijaan vanhan betonirungon säilyttämiseen ja uusien laajojen parvekkeiden ja talvipuutarhojen rakentamiseen vanhan julkisivun ympärille. Parvekkeet toimivat myös energiatehokkaana lämmöneristyksenä.
Siirtymä hiilineutraaliin yhteiskuntaan vaatii sitä, että keskeiset ekologiset ongelmat ja tavoitteet pystytään muotoilemaan ja tuomaan näkyviksi arkkitehtuurin keinoin.
Toisaalta Grand Parc -projektilla oli ekologisten tavoitteiden ohella myös laajoja sosiaalisia tavoitteita. 530 asunnon kokonaisuus edustaa alun perin modernistista sosiaalista asuntotuotantoa ja sikäli sitä leimasivat monet samanlaiset sosiaaliset kysymykset liittyen esimerkiksi monikulttuurisuuteen ja työttömyyteen kuin monia muitakin tällä hetkellä peruskorjausiässä olevia lähiöitä. Usein tällaisten sosiaalisten ongelmien ratkaisuksi ehdotetaan purkamista ja alueiden uudelleenrakentamista huomioiden esimerkiksi väestön sosiaalinen sekoittuminen ja parempi ”osallisuus” yhteiskunnassa. Lacaton & Vassal edustaa kuitenkin vastakkaista näkökulmaa, sillä heille nämä asuinalueet eivät palaudu pelkiksi sosiaalisten ongelmien aiheuttajiksi, vaan pikemminkin niissä muodostuva yhteisö ja paikka on asukkaille usein tärkeä ja merkityksellinen. Tavoitteena on siten ekologis-sosiaalisen siirtymän tekeminen asukkaiden ehdoilla, siinä missä hyvää tarkoittavissa purkavaa saneerausta suosivissa korjaushankkeissa yhteisön sosiaalinen side usein rikkoutuu.
Sikäli kun ekologiset ja sosiaaliset kysymykset ovat tämänhetkisessä arkkitehtuurikeskustelussa valtavirtaa, on helppo ymmärtää miksi juuri Lacaton & Vassal on tällä hetkellä suuren huomion keskipisteenä. Tästä kertoo ennen kaikkea vuoden 2021 Pritzker-palkinnon myöntäminen. Pritzker-palkintoraadin mukaan Lacaton & Vassal on palauttanut modernismista juontuvan utooppisen pyrkimyksen parantaa ei vain harvojen, vaan kaikkien ihmisten elämänlaatua demokraattisemman arkkitehtuurin keinoin osoittaen, että peruskorjauksessa tehtävät energiaparannukset ovat tehtävissä sekä kustannustehokkaasti että asumislaatua lisäävällä tavalla.
Toisaalta juuri Lacaton & Vassalin valtaisa suosio tällä hetkellä saattaa myös kesyttää heidän alkuperäisiä, paikoin hyvinkin kriittisiä poliittisia tavoitteitaan, jotka myös haastavat usein hyvin epämääräiseksi jäävää kytköstä modernismin ja demokraattisemman suunnittelun välillä. Yhtä hyvin Lacaton & Vassalin työn voi nähdä myös kyseenalaistavan modernismista tulevaa tulevaisuusorientoituneisuutta ja kehitysoptimismia ja naiivia tulkintaa jälleenrakennuksesta kaikkia yhdistävänä universaalina poliittisena hankkeena.
Arkkitehtuurin ja erilaisten poliittisten strategioiden suhdetta tutkinut Tahl Kaminer on ehdottanut teoksessaan The Efficacy of Architecture, että Lacaton & Vassal jäsentyy pikemminkin modernismille vastakkaiseen radikaalidemokraattiseen perinteeseen, jossa esimerkiksi asukkaiden itseorganisoituminen ja autonomia ovat keskeisiä tavoitteita suuren mittakaavan muutoksen sijaan. Tässä mielessä heidän politiikkakäsityksensä on mittakaavaltaan pienempi ja nykyhetken paikallista organisoitumista korostava eikä valtiokeskeinen, universaali ja tulevaisuuteen katsova, kuten historiallisesti jälleenrakentamista korostavassa modernismissa.
Lacaton & Vassal onkin lähempänä uusia arkkitehtuurikollektiiveja, kuten Assemble ja Raumlabor, ja niiden pientä mittakaavaa poliittisen muutoksen lähteenä. Esimerkiksi mainittu Grand Parc ei palaudu modernin rakennuksen ja sen demokraattisuuden päivittämiseen vaan avaa uudenlaisia poliittisia kysymyksenasetteluja: talon julkisivuihin liittyvät laajennukset mahdollistavat hyvin erilaista ja ennalta määrittelemätöntä toimintaa sen sijaan, että suunnitellussa pyrittäisiin modernismin hengessä normittamaan oikeaa tapaa asua ja elää. Esimerkiksi talvipuutarhojen keskeisyys uudistuksessa vihjaa, että Lacaton & Vassal on ottanut vaikutteita guerrilla gardening -perinteestä, jossa pyritään nimenomaisesti käyttämään tiloja muulla tavalla kuin mihin ne on alun perin suunniteltu.
Nähdäkseni Lacaton & Vassalin suuri suosio perustuu kuitenkin juuri näiden kahden ristiriitaisen tason sovittamiseen: yhtäältä kyse on modernismin projektista mutta toisaalta sen kritiikistä. Tästä ristiriidasta syntyy myös uudenlainen käsitys siitä, miten ekologinen jälleenrakennus olisi syytä tehdä myös sosiaalisesti kestävämmällä tavalla ja useat erilaiset poliittiset toimijuudet huomioiden.
Politiikka arkkitehtuurin kautta artikuloituna on uusien mahdollisuuksien avautumista, ei valmiita ratkaisuja.
Toisaalta myös käsitys poliittisen muutoksen ja uutuuden välisestä suhteesta on muuttunut. Sata vuotta sitten jälleenrakennuksessa kyseessä oli maailman selkeä muuttaminen ja uuden luominen yhteiskuntaa modernisoimalla, nykyisin kyseessä tuntuu olevan pikemminkin olemassa olevan säilyttäminen ja uudistaminen suhteessa jo olevaan. Siinä missä modernismi ja siihen liittyvät utopiat ovat usein lähteneet puhtaalta pöydältä, Lacaton & Vassalin tulkinta modernismista näyttää lähtevän siitä, että meillä on jo valtavasti materiaalisia resursseja elämän sosiaaliseen ja ekologiseen uudelleenorganisointiin. Uusien rakennusten sijaan tarvitsemme pikemminkin uudenlaisen poliittisen ja käsitteellisen muutoksen tämän jäsentämiseksi, siis erilaisen tulkinnan nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Lacaton & Vassalin työssä korostuukin situation capable -käsite: on kaivettava esiin uusia mahdollisuuksia juuri suhteessa nykyhetkeen, ei kuvitella pelkästään abstrakteja havainnekuvia, joissa tulevaisuus on toki radikaalisti erilainen mutta ilman sen tarkempaa analyysiä siitä, miten se on mahdollista toteuttaa.
Politiikka arkkitehtuurin kautta artikuloituna on tässä mielessä uusien mahdollisuuksien avautumista, ei valmiita ratkaisuja. Uudet poliittiset avaukset muuttavat poliittista järjestelmää, yhteiskunnan aistimellista konstituutiota ja tilaa, eivät ainoastaan vastusta, hillitse tai toteuta arkkitehtuurille ulkoisia poliittisia päätöksiä ikään kuin neutraalisti. Tätä kautta saadaan uusi näkökulma modernismin utopioihin ja siihen, mitä tarkoittaa ”maailman muuttaminen” arkkitehtuurin keinoin osana jälleenrakennuksen suurempaa projektia.
IV
Arkkitehtuurin poliittinen merkitys on korostunut viime vuosien aikana. Toistuvat asuntokriisit, ekologiset kriisit sekä tuoreimpana koronapandemian aiheuttamat haasteet kaupunkien ja jaetun tilan organisoimisessa ovat osoittaneet, miten ajankohtaiset poliittiset kysymykset liittyvät kasvavissa määrin kaupunkitilaan, rakennettuun ympäristöön sekä materiaalisten infrastruktuurien suunnitteluun sekä yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, joita neuvotellaan arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun kautta.
Onkin selvää, että etenkin ilmastonmuutokseen liittyvä politiikka sekä rakennettuun ympäristöön ja arkkitehtuuriin liittyvä politiikka ovat monella tapaa sama asia. Kyse ei ole kuitenkaan täysin uudenlaisesta tilanteesta. Arkkitehtuuri on toistuvasti liittynyt yhteiskunnan murroskohtiin, olipa kyseessä sitten teollistuneiden kaupunkien asuinolot 1800-luvun utopiassa, modernismin läpimurto ensimmäisen maailmansodan jälkeen tai toisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakennus ja myöhemmin yhteiskunnan rakennemuutos, jossa fyysisen infrastruktuurin ohella rakennetaan myös laajemmin käsitystä yhteiskunnan arvoista ja elämäntavoista. Elämme siis monella tapaa useaan muuhun historialliseen murroskohtaan rinnastuvaa jälleenrakennuksen aikaa, joskin kyse ei enää ole pelkästään yhteiskunnan rakennemuutoksesta vaan planeetan kohtalosta.
Yhteiskunnalliset kriisit ovat vakavia paikkoja, mutta toisaalta ne myös mahdollistavat yhteiskunnan ajattelemisen radikaalisti uudella tavalla.
Jälleenrakennuksen hetket tuovat erilaiset poliittiset mielikuvitukset ja utopiat keskusteluun: yhteiskunnalliset kriisit ovat vakavia paikkoja, mutta toisaalta ne myös mahdollistavat yhteiskunnan ajattelemisen radikaalisti uudella tavalla. Juuri ilmastokriisin yhteydessä arkkitehtuurin kokonaisuudessaan on löydettävä uusia laajoja poliittisia merkityksiä siitä, minkälainen elämänmuoto on ekologisesti mahdollinen ja poliittisesti tavoittelemisen arvoinen. Tässä mielessä suoranaisesta ekologisesti kestävästä suunnittelusta tulisikin siirtyä miettimään laajemmin, millä ehdoilla jokin elämäntapa voi olla kestävä ja millä ei. Arkkitehtuuri jälleenrakennuksen politiikkana ei siten ainoastaan vastaa päivänpolttaviin ”viheliäisiin ongelmiin” ja pyri olemaan ”ekologisesti kestävää”. Sen sijaan, että arkkitehtuuri vastaisi suoraan aikakautemme keskeisiin ”haasteisiin”, siis ilmastonmuutokseen, pakolaiskriisiin, koronapandemiaan ja niin edelleen, on myös hyödyllistä tunnistaa arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun laajempi poliittinen taso, jossa käsitys nykyisyydestä artikuloidaan perustavalla tavalla uudelleen.
Tässä kirjoituksessa tätä on pyritty hahmottamaan suhteessa modernismin poliittisen projektin päivittämiseen uudenlaisen jälleenrakennuksen aikakauden kontekstissa. Vaikuttaakin siltä, että ekologisen jälleenrakennuksen on oltava samanaikaisesti sekä modernismin perinnön jatkaja että sen haastaja. Tarvitaan uudenlaista analyysiä siitä, missä määrin ekologista jälleenrakennusta voidaan ajatella ilman aikaisempaa modernismin käsitystä edistyksestä, rajattomista resursseista ja laajemmin paikoin melko kapeasta ihmiskuvasta. On mietittävä, miten tuottaa jälleenrakennuksen yhteydessä myös sellainen uusi kollektiivinen käsitys asumisesta ja elämästä, joka ei uusintaisi niitä poliittisia rakenteita ja fyysisiä infrastruktuureja, jotka nostavat ongelmat yhä uudelleen esiin. Modernin yhteiskunnan perinnöstä edelleen muistuttavat infrastruktuurit ja rakennettu ympäristö määrittävät elämäämme jatkuvasti ja pakottavat ihmiset toimimaan niiden piirissä usein tavoilla, jotka eivät ole nykynäkökulmasta ekologisesti kestäviä. Olennaisempaa on kuitenkin se, otetaanko tämä rakennettu ympäristö annettuna ja neutraalina, vai nähdäänkö se muokattavana ja erilaisten poliittisten konfliktien paikkana ja alustana vaihtoehtoisen tulevaisuuden tekemiseen tässä ja nyt. ↙
ALEKSI LOHTAJA
Väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto. Tutkii arkkitehtuurin, muotoilun ja kaupunkitilan poliittisuutta erityisesti poliittisen filosofian näkökulmasta.
Vapaa-kollektiivin toimittama Murroksen arkkitehdit -esseekokoelma on ladattavissa suomeksi ja englanniksi kollektiivin verkkosivulta.
LÄHTEET
Owen Hatherley: Militant Modernism. Zero Books 2009.
Tahl Kaminer: The Efficacy of Architecture: Political Contestation and Agency. Routledge 2017.
Nadir Lahiji: An Architecture Manifesto: Critical Reason and Theories of a Failed Practice. Routledge 2019.
Douglas Murphy: Last Futures: Nature, Technology, and the End of Architecture. Verso 2015.
Hashim Sarkis; Roi Salgueiro Barrio; Gabriel Kozlowski: The World as an Architectural Project. The MIT Press 2019.