Pilvi Kalhama: ”Nykyinen rakentamiskulttuuri on liian varovaista”

Suomessa tuhlataan liikaa aikaa riskien arviointiin, sanoo Arkkitehtuuri- ja designmuseon johtaja Pilvi Kalhama. Se voi olla myös syy siihen, ettei Suomesta ei ole viime vuosikymmeninä noussut suuria luovan alan yrityksiä, Kalhama toteaa Daniele Bellerin haastattelussa.

Pilvi Kalhama aloitti uuden Arkkitehtuuri- ja designmuseon johtajana elokuussa 2025 ja kommentoi museon roolia ensitöikseen tavalla, joka oli Suomen hillittyyn designkenttään nähden hyvin poikkeuksellinen. Sävy oli rohkean kunnianhimoinen. ”Uusi museo nousee vastaamaan kansainvälisiin odotuksiin. Ei vain sisällön ja muodon vaan myös yhteiskunnallisen tehtävänsä puolesta.”

Miten Kalhama auttaa museo-organisaatiota saavuttamaan tämän tavoitteen? Hän on hionut pelikirjaansa yli kahden vuosikymmenen ajan niin yksityisten kuin julkistenkin taidelaitosten johdossa, ja hänen aikaisempia toimintatapojaan tarkastelemalla voi saada vihjeitä tulevasta. Kalhama on yksi Helsinki Contemporary -gallerian perustajista ja toimi vuosina 2012–2025 Espoon modernin taiteen museon Emman johtajana.

Kalhama on pyrkinyt aktiivisesti yhteistyöhön julkisen ja yksityisen sektorin kanssa sekä osoittanut kykynsä koota näyttelyitä, jotka puhuttelevat laajaa yleisöä tinkimättä kuitenkaan perusteellisesta akateemisesta taustatyöstä. Hän ei näe museota alansa omaehtoisena soolotoimijana vaan pikemminkin uutta energiaa ja yhteistä itsevarmuutta välittävänä voimana.

Toimintamalli kuulostaa lupaavalta ja onkin tuonut lisää kansainvälistä näkyvyyttä Helsinki Contemporary -taidegallerialle ja Emmalle. Nähtäväksi jää, voiko samaa johtamisreseptiä skaalata murroksessa olevalle arkkitehtuuri- ja designsektorille ja saako Kalhama muutettua kunnianhimoisen otteensa laajemmaksi liikkeeksi, jonka avulla ala pääsisi eroon taipumuksestaan välttää riskejä. 

Pääkuraattorivalinta kertoo ainakin vahvasta kansainvälisestä suuntautumisesta: Arkkitehtuuri- ja designmuseon kuratoriaaliseksi johtajaksi nimetty Carson Chan toimi aikaisemmin New Yorkin modernin taiteen museo MoMAan kuuluvan Emilio Ambasz -instituutin johtajana.

Keskustelin Pilvi Kalhaman kanssa syyskuun 2025 loppupuolella, kun museon suunnittelukilpailun voittaja oli juuri julkistettu. Kauan ennen Kalhaman johtajanimitystä alkanut uuden museorakennuksen suunnitteluprosessi oli herättänyt Suomessa julkista kritiikkiä, mutta tuore museonjohtaja puolusti lopputulosta vedoten siihen, että JKMM Arkkitehtien Helsingin Etelärantaan suunnittelema rakennus liittyy tiiviisti yhteen museon kulttuuristen tavoitteiden kanssa.

Liian varovaista

DANIELE BELLERI: Kommentoit valintasi jälkeen: ”Muotoilu ja arkkitehtuuri ovat aina heijastaneet yhteiskunnan arvoja. Tarvitsemme museon, joka kohottaa suunnittelualat oikeudenmukaisuuden, empatian ja muutoksen työkaluiksi.” Millaista muutosta toivot saavasi aikaan, etenkin nykyisessä geopoliittisessa murroksessa?

PILVI KALHAMA: Elämme suuren epävarmuuden keskellä, eikä loppua ole näkyvissä. Koko maailma seuraa nyt tiiviisti Suomen tapahtumia, ja ainoa keino päästä eteenpäin on ottaa rohkeasti kantaa asioihin. Yhtäältä tämä tarkoittaa tiiviimpää yhteistyötä pohjoismaisten ja baltialaisten naapuriemme kanssa, kun kaikki ovat viimein havahtuneet samoihin uhkiin, jotka Suomi on tiedostanut jo pitkään.

Toisaalta meidän täytyy uskaltaa ottaa riskejä, ja juuri siinä piilee todellinen haaste. Suomalainen yhteiskunta on perinteisesti kaihtanut riskejä, mutta siitä ei puhuta täällä riittävästi. Museona voimme edistää luovuutta ja innovointia. Ilman riskinottoa emme onnistu luomaan haluamaamme tulevaisuutta.

DB: Millaisia vaikutuksia riskien välttelyllä on ollut?

PK: Tuhlaamme ihan liikaa aikaa riskien arviointiin ja etenemme sitten liian varovasti. Ehkä juuri siitä syystä Suomesta ei ole viime vuosikymmeninä noussut suuria luovan alan yrityksiä. Suurimmat arkkitehtitoimistommekin ovat kooltaan viidenneksen luokkaa muihin Pohjoismaihin verrattuna.

DB: Voiko museo jotenkin vaikuttaa asiaan?

PK: Museo voi näyttää esimerkkiä kunnianhimoisuudesta. Suunnittelukilpailummekin on osoitus siitä: suunnitelma edistää satama-alueen uudistumista ja määrittää uusiksi Helsingin merellistä identiteettiä. Samalla kokeilemme myös uusia, kestäviä rakennusmenetelmiä ja toimimme pilottihankkeena tuleville julkisille ja jopa yksityisille rakennushankkeille. Nykyinen rakentamiskulttuuri on liian varovaista ja sen taloudellinen perspektiivi liian lyhytnäköistä.

DB: Jos ei ajatella itse museorakennusta, miten toivot museon näyttelytoiminnan voivan muokata tulevaisuutta?

PK: Sehän on kiinteä osa identiteettiämme. Mainitsin aikaisemmin epävarmuuden. Museot, kirjastot ja koulut voivat auttaa pitämään yllä yhteiskunnallisen vakauden tunnetta ja tuoda ihmisiä yhteen, niin että he voivat osallistua ja toimia yhdessä. Pohjoismaissa nämä instituutiot on rakennettu pysyviksi ja niiden toimintaperspektiivi on kymmenen tai jopa viidenkymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa. Niiden ei toki pidä lakata kehittymästä, mutta ne merkitsevät myös jatkuvuutta ja pysyvyyttä, mikä on nykymaailmassa harvinaista.

Vanhentunut sankarinarratiivi

DB: Vuonna 2026 tulee kuluneeksi seitsemänkymmentä vuotta Arkkitehtuurimuseon perustamisesta. Voiko menneestä ajasta oppia jotain?

PK: Suomalaisen suunnittelun suuri tarina kirjoitettiin 1950- ja 1960-luvuilla, mutta me voimme nyt alkaa kirjoittaa uutta tarinaa. Tuolloinkin geopoliittinen tilanne oli hankala, mutta ajassa oli myös paljon varmuustekijöitä. Nykymaailmassa mikään ei enää ole varmaa, joten voimme vain uskoa itseemme ja kehittää uusia strategioita sekä uutta ymmärrystä omasta nykyidentiteetistämme. Museon tulisi tuottaa yhteiskunnalle uutta energiaa, toimia vastaäänenä tämän hetken leikkauspuheille ja suunnata katseet kohti mahdollisuuksia.

DB: Onko menneissä painotuksissa sitten jotain, mitä pitäisi vastustaa tai heittää romukoppaan?

PK: Meillä on upea suunnitteluperintö, joka on tuonut maallemme kansainvälistä uskottavuutta, mutta kaikkien tuntemat suuret hahmot ja tarinat ovat usein liian staattisia. Niitä pitäisi  pystyä tarkastelemaan uudelleen. Meidän on vihdoinkin haastettava suomalaisen arkkitehtuurin ja muotoilun sankarinarratiivi. Museomme voi olla avainasemassa siinä prosessissa. Ei ole järkeä puhua aina vain menneiden aikojen kauniista esineistä.

Meillä täytyy olla tarpeeksi itseluottamusta katsoa tulevaisuuteen uusin silmin. Arkkitehtuurin ja muotoilun historian pitäisi avautua uusille tarinoille. Tunnustusta pitäisi antaa töille, jotka kertovat ennemmin yhteiskunnallisesta toiminnasta kuin yksilön sankaruudesta, ja miettiä, mitä niistä voi oppia tulevaisuuden varalle.

Keskinkertaisuutta vastaan

DB: Mitkä rakennukset suomalaisen arkkitehtuurin historiassa sitten näyttävät tietä parempaan tulevaisuuteen?

PK: Nostaisin esiin kaksi kandidaattia. Ensimmäisenä haluan mainita Raili ja Reima Pietilän suunnitteleman Dipolin Espoon Otaniemessä – merkkiteoksen, joka elää ja muuttuu yhä vain. Rakennus istuu kauniisti ympäröivään luontoon mutta tarjoaa myös innovatiivisia ideoita tulevista käyttötarkoituksista.

Toiseksi menisin vielä kauemmaksi historiaan ja aikaan, jolloin Suomi oli vielä agraariyhteiskunta; meidän kannattaisi nimittäin antaa enemmän tunnustusta perinteiselle puurakentamiselle ja kansanomaiselle rakennustaiteellemme. Vanhat puutalot hengittävät. Ne ilmentävät terveitä ominaisuuksia tulevaisuutta ajatellen.

DB: Kun ryhdyin työstämään Venetsian arkkitehtuuribiennaalia loppuvuodesta 2023, työryhmämme sai tärkeän neuvon MoMAn arkkitehtuuri- ja muotoiluosaston johtaja Paola Antonellilta: hän kehotti meitä miettimään, mitä haluamme näyttelymme vastustavan. Lopuksi haluankin esittää myös sinulle saman kysymyksen: mitä vastaan haluaisit työlläsi asettua?

PK: Haluan vastustaa keskinkertaisuuden hyväksymistä. Tilanteita, joissa halu luoda parempaa maailmaa vesittyy erinäisiin myönnytyksiin. Periaatteista tinkiminen on tällä hetkellä pahin virhe, johon alamme voi sortua.

Esimerkiksi kestävyydestä ei ole varaa tinkiä eikä niin ikään terveellisen ympäristön luomisesta – ei enää talouden sanelemia kompromisseja! Jätetään mieluummin rakentamatta, jos ei voida rakentaa kunnolla. Kaikki, mihin ryhdymme, pitää tehdä tarpeeksi suurella kunnianhimolla. 

Tämä pätee myös itse museoon: jos resurssit eivät riitä siihen, että jotain tehdään kerrasta kunnolla, niin sitten pitää malttaa odottaa. Meidän täytyy voida seistä sataprosenttisesti kaiken tekemisemme takana.

Daniele Belleri on arkkitehtitoimisto Carlo Ratti Associatin osakas ja toiminut lähes kymmenen vuoden ajan kuratoriaalisten projektien ja viestinnän johtajana. Hän on valmistunut Moskovan entisestä media-, arkkitehtuuri- ja muotoiluinstituutti Strelkasta ja asuu Helsingissä ja Torinossa.