Arkkitehtuurikilpailujen tuloksia pitää voida kritisoida, etenkin jos kyseessä on AD-museon kaltainen merkittävä hanke
Arkkitehtuuri- ja designmuseokilpailun voittanut ehdotus Kumma on nimimerkkinsä mukainen: outo, keinotekoinen ja sulkeutunut, kirjoittaa Lari Ala-Pöllänen.
Suomessa on muodostunut tavaksi, että arkkitehtuurikilpailujen tuloksista ei juuri käydä debattia. Näin ei suinkaan aina ole ollut.
Helsingin rautatieaseman kilpailun jälkeen vuonna 1904 Sigurd Frosterus ja Gustaf Strengell esittivät Eliel Saarisen voittaneesta ehdotuksesta niin kärjekästä ja perusteellista kritiikkiä, että Saarinen muutti suunnitelmaansa merkittävästi – ja hyvä niin. Myöhemmin 1930-luvulla Helsingin yliopiston päärakennuksen kilpailusta noussut debatti muodostui merkittäväksi traditionalismin ja modernismin välienselvittelyksi ja vedenjakajaksi.
Syyskuussa 2025 ratkesi Arkkitehtuuri- ja designmuseon uudisrakennuksen kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu. Kyse on sen verran merkittävästä rakennushankkeesta ja -paikasta, että laajempi arkkitehtuurikeskustelu olisi taas paikallaan. Todettakoon, että en itse osallistunut kilpailuun eikä minulla ole henkilökohtaista sidettä kehenkään kilpailuun tietääkseni osallistuneeseen henkilöön tai työryhmään.
ARKKITEHTI-LEHDEN kilpailuliitteessä 5/2025 julkaistussa arvostelupöytäkirjan suomenkielisessä tiivistelmässä todetaan kilpailun voittaneesta JKMM Arkkitehtien Kumma-ehdotuksesta näin:
”Rakennus on elegantti, kompakti ja profiililtaan matala, mikä turvaa näkymät Tähtitorninmäen puistosta. Kaltevat, porrastetut seinät ja kolmiomuodot jatkuvat sisätiloihin ja pääportaikkoon antaen rakennukselle tunnistettavan ja mieleenpainuvan identiteetin. Rakennuksen terävät reunat ja edustan portaikko tekevät siitä toisaalta vähemmän lähestyttävän ja liiankin majesteetillisen.”
Betonirungon varassa maagisen painottomasti leijaileva käänteinen ziggurat ei tule ensimmäisenä mieleen kestävää kehitystä tukevana rakentamisratkaisuna.
Mataluudestaan huolimatta rakennus antaa erikoisen massoittelunsa takia erittäin raskaan vaikutelman, eikä hahmoa voi mielestäni kutsua erityisen elegantiksi. On sinänsä mielenkiintoista, että tuomaristo luonnehtii rakennusta sekä ”elegantiksi” että ”liiankin majesteetilliseksi”. Molemmat voivat tuskin pitää yhtäaikaisesti paikkansa, ja jälkimmäinen luonnehdinta lieneekin lähempänä totuutta. Onkohan asiasta ollut tuomariston sisälläkin poikkeavia näkemyksiä?
Arvostelupöytäkirjan mukaan rakennuksen keskellä oleva kolmionmuotoinen tila on hankaloittanut tilajärjestelyä, mutta itse näyttelytilat ovat selkeitä ja rakennuksessa liikkuminen intuitiivista.
Kolmionmuotoisista ja diagonaalisista tilajärjestelyistä on tullut jonkinlainen JKMM:n tavaramerkki. Kyse ei liene pelkästä maneerista, vaan yhdestä koordinaatistosta irtautuminen vapauttaa epäilemättä ratkaisemaan tilojen välisiä yhteyksiä joustavammalla tavalla. Samalla vaarana on kuitenkin tiloissa orientoitumisen vaikeutuminen ja perussuuntien hämärtyminen. Olenkin pohjaratkaisun analyysistä tuomariston kanssa lähes päinvastaista mieltä.
Kilpailun yleisarvostelussa todetaan paikallisen ilmaston ja meren läheisyyden rajoittavan arkkitehtonisia ratkaisuja. Yhdeksi riskiratkaisuksi nimetään lasiseinät pohjakerroksessa tai terasseilla. Voittajaehdotuksen kohdalla arvostelussa kuitenkin sanotaan: ”Pohjakerroksen lasiseinät houkuttelevat onnistuneesti ohikulkijoita sisälle.” Lähes koko pohjakerroksen levyinen lasivyöhyke ei ilmeisesti enää olekaan ongelma.
KILPAILULIITTEEN pöytäkirjatiivistelmän mukaan Kumma ”täyttää onnistuneesti kaupunkikuvalliset tavoitteet erityisesti korkeuden osalta, mutta rakennus vie lähes koko tontin, ja tekninen vaatimustenmukaisuus kasvattaisi sen korkeutta. Rakenteelliset ja toiminnalliset puutteet ovat kuitenkin pieniä ja korjattavissa, kun taas kestävän kehityksen ratkaisuja tulee kehittää edelleen.”
Onko siis niin, että yhdeksi ehdotuksen keskeisimmäksi ansioksi katsottu rakennusmassan mataluus ei olekaan realistisesti esitetty?
Betonirungon varassa maagisen painottomasti leijaileva käänteinen ziggurat ei totta tosiaan tule ensimmäisenä mieleen kestävää kehitystä tukevana rakentamisratkaisuna. Yleisarvostelussa kuitenkin korostetaan, että rakennuksen “tulee olla esimerkki kestävästä kehityksestä, materiaalien säästäväisestä käytöstä ja elinkaarikustannusten huomioimisesta.” Nyt olisikin näytön paikka kestäville rakentamisratkaisuille merkittävässä julkisessa rakennuksessa.
Rakennus erottuu kaikesta ympärillä olevasta muodostamalla vahvan kontrastin, mutta onnistuu silti olemaan teennäisellä tavalla formalistinen ja jäykkä.
Pöytäkirjan mukaan ehdotuksia, joissa kellarit sijaitsivat sallittua tasoa alempana, ei kelpuutettu arvostelussa kärkisijoille. Se on ymmärrettävää, sillä rakentamispaikka on teknisesti varsin haastava. Toisaalta on erikoista, että samanaikaisesti jalustamaisia kansiratkaisuja on pidetty lähtökohtaisesti huonoina: ”osassa ehdotuksia […] korotetut jalustat erottivat museon turhaan rantapromenadista”. Voittajaehdotuksessa pohjakerros kuitenkin on katutasosta korotettu.
Kilpailuohjelma ja tuomariston linja on muodostanut suuren joukon arkkitehtonista perusratkaisua rajaavia ennakko-olettamia, joiden seurauksena toiselle kierrokselle päässeet ehdotukset olivat perusratkaisultaan lopulta melko samankaltaisia. Tätä voi tuskin pitää kovin onnistuneena tuloksena avoimessa arkkitehtuurikilpailussa, jonka perusajatus olisi tutkia mahdollisimman monipuolisesti erilaisten ratkaisumallien toteutus- ja kehityskelpoisuutta.
VOITTANEEN EHDOTUKSEN suurin ongelma on kuitenkin mielestäni sen kaupunkikuvallinen ote, tai ytimekkäämmin sanottuna: sen arkkitehtuuri. Kumma ei ole arkkitehtuuriltaan onnistunut ja karaktääri on nimimerkin mukainen: Ulkoasu on outo, keinotekoinen ja sulkeutunut. Ehdotus ei keskustele ympäröivän kontekstin kanssa tai muodosta ympärilleen kutsuvaa, elävää ja viihtyisää kaupunkiympäristöä tai katutilaa.
On myös mahdollista, että kilpailuohjelma ja -paikka olivat niin haastavat, etteivät ne mahdollistaneet onnistunutta lopputulosta.
Rakennus erottuu kaikesta ympärillä olevasta muodostamalla vahvan kontrastin, mutta onnistuu silti olemaan teennäisellä tavalla formalistinen ja jäykkä: kontekstista irrottautumista ei ole hyödynnetty mahdollisuutena luoda jotain kiinnostavan uutta ja erilaista, vaan kontrasti jää itsetarkoitukselliseksi eleeksi.
Koko rakennuksen perusajatus, luonnottomasta ulospäin kallistettujen seinien muotoajatuksesta lähtien, tuntuu rakentuvan tämän pakonomaisen distinktion varaan. Rakennus pysyy visusti erossa ympäristönsä kaupunkikuvallisista peleistä ja merkityssisällöistä, mutta ei tuo niiden tilalle mitään. Lopputulos on mykkä ja anonyymi massa, jonka on vaikea nähdä ilmentävän vahvaa omaperäistä karaktääriä tai arkkitehtuuri-ideaa.
Tulkintani ovat tietysti subjektiivisia, mutta en ole ajatusteni kanssa aivan yksin. Ehdotusta on kritisoinut julkisuudessa muun muassa Helsingin kaupunkikulttuuriin perehtynyt Euroopan historian professori Laura Kolbe.
KUMMA-EHDOTUKSELLA on myös ilmeisiä ansioita, jotka käyvät selviksi esimerkiksi vertailtaessa työn toiminnallista ratkaisua muihin finalisteihin. Onnistunutta toiminnallista ratkaisua arkkitehtuurikilpailuissa usein painotetaankin. Jotain “Jiikkareilla” selvästi osataan tehdä oikein, kun merkittävimpien julkisten rakennusten kilpailuvoittoja tulee tasaiseen tahtiin.
On myös mahdollista, että kilpailuohjelma ja -paikka olivat niin haastavat, etteivät ne mahdollistaneet onnistunutta lopputulosta. Samalle paikalle on yritetty aiemminkin. Toisaalta Anttinen Oiva Arkkitehtien Finlandia-palkittu Katajanokan Laituri Eteläsataman vastakkaisella rannalla on viimeaikainen esimerkki onnistuneesta uudisrakentamisesta haastavalla paikalla ja suomalaisen puurakentamisosaamisen taidonnäyte.
Keskustelun aika AD-museon arkkitehtuurista on nyt, jälkiviisaus vuonna 2030 ei enää auta.
Jos Kumma on parasta mitä 624 ehdotuksen joukosta on löydetty, nousee kysymys siitä, onko kyse laajemmasta rakenteellisesta ongelmasta: Mahdollistaako avointen suunnittelukilpailujen viime vuosina valtavaksi kasvanut ehdotusten määrä todella tuomariston riittävän syvällisen perehtymisen ehdotuksiin sekä parhaiden ja kehityskelpoisimpien töiden haravoimisen satojen suunnitelmien joukosta? Vai emmekö yksinkertaisesti kykene ammattikuntana parempaan?
Minulla ei ole vastauksia kaikkiin esittämiini kysymyksiin mutta toivon, että kirjoitukseni herättää keskustelua, joka myös tuottaa vastauksia – ja sen myötä parempaa julkisten rakennusten arkkitehtuuria.
Keskustelun aika AD-museon arkkitehtuurista on nyt, jälkiviisaus vuonna 2030 ei enää auta.
