Miten historialliset lainat näkyvät suomalaisten arkkitehtien työssä?
Kysyimme kolmelta arkkitehtitoimistolta, millainen suhde heillä on historiallisten referenssien käyttämiseen työssään.
Arkkitehti-lehden marraskuussa ilmestyneessä Uudet visiot -numerossa (5/2025) Henrik Ilvesmäki kirjoitti suomalaisessa arkkitehtuurissa viime vuosina näkyneestä uudenlaisesta suhteesta historiallisiin lainoihin: uusissa rakennuksissa näkyy niin holvikaaria kuin muita uusvanhoiksi miellettäviä aiheita.
Ilvesmäki jäljitti ilmiön juuret Sveitsiin, jossa useat suomalaiset arkkitehdit – Ilvesmäen itsensä lisäksi – ovatkin opiskelleet, ja tarkasteli sitä arkkitehti ja teoreetikko Alejandro Zaera-Polon arkkitehtuurin kentälle tuoman uushistorismin käsitteen kautta.
Kysyimme kolmelta arkkitehtitoimistolta, millaiseen ajatteluun heidän töissään näkyvät historialliset viitteet pohjautuvat. Futudesignin Teemu Seppänen ja Nervin Arkkitehtuurin osakkaat vastasivat kysymyksiin sähköpostitse, Avarrus Arkkitehtien Pauli Siponen puhelimitse.
”Uushistorismi-keskustelu kääntyy herkästi keskusteluksi tyylistä tai estetiikasta, vaikka yksittäisen projektin tehtävänä on vahvistaa olemassa olevan ympäristön laatua”
Nervin Arkkitehtuurin perustajaosakkaat LEO LINDROOS, ANTTI SOINI ja TUULI KANERVA, mitä ajatuksia teissä herättää, että Henrik Ilvesmäki liittää toimistonne suunnitteleman Sammontalon esseessään sveitsiläisen uushistorismin perinteeseen? Millainen suhde teillä on Sveitsiin?
Opiskeluaikanamme suuntasimme Sveitsiin maan yliopistojen kansainvälisyyden houkuttelemina. 2010-luvun lopulla meille resonoivat erityisesti brittiläisten arkkitehtitoimistojen, kuten Caruso St Johnin ja Sergison Batesin, ajatukset hyvän kaupunkitilan ja kontekstiherkän kaupunkikuvan luomisesta esteettisen erottumisen sijaan. Adam Caruso opettaa [Sveitsin teknillisessä korkeakoulussa] ETH Zurichissä ja Jonathan Sergison Accademia di Architettura di Mendrisiossa. Heidän ajatuksensa perustuvat ymmärrykseen ”eurooppalaisesta kaupungista”, joka on globaalisti ainutlaatuinen.
Sveitsissä historiallisesta jatkuvuudesta kiinnostunut arkkitehtikunta oli myös vahvasti kiinnostunut Italian sodanjälkeisestä modernismista, jonka katsottiin onnistuneen luomaan jatkuvuutta (continuità) arkkitehtuurissa, modernismin antihistoriallisista ihanteista huolimatta. Italian sodanjälkeinen arkkitehtuuri on ilmaisultaan erittäin rikasta ja tarjoaa paljon oppia arkkitehtuurin “jatkuvuuden” näkökulmasta.
Henrik Ilvesmäki pohtii esseessään, jääkö historiallisten lainojen hyödyntäminen Suomessa vain ohimeneväksi, pinnalliseksi muoti-ilmiöksi. Miten siitä voisi syntyä jotain pysyvämpää?
Sveitsissä tutustuimme ennen kaikkea lukuisiin tapoihin ymmärtää arkkitehtuuria, eikä kukaan professoreista kokenut edustavansa tyyliä vaan ajattelutapaa. ”Muodista” keskusteltiin silloin, kun opiskelijoita kritisoitiin perusteettomista suunnitteluratkaisuista.
Itse vierastamme uushistorismi-termin käyttöä siitä syystä, että keskustelu kääntyy herkästi keskusteluksi tyylistä tai estetiikasta, kun taas itse koemme pyrkivämme materialisoimaan omaa ajatteluamme: kokonaisuus on tärkein, jolloin myös yksittäisen projektin tehtävänä, oman sisäisen laatunsa lisäksi, on vahvistaa olemassa olevan ympäristön laatua.
”Digitaalisessa vaihtoehtojen runsaudessa luoviessa tarinankerronta korostuu, kun suunnitteluratkaisuja perustellaan”
Futudesignin osakas TEEMU SEPPÄNEN, mitä ajatuksia sinussa herättää, että Henrik Ilvesmäki liittää toimistonne suunnitteleman Helsingin rautatieaseman hotellilaajennuksen esseessään sveitsiläisen uushistorismin perinteeseen?
Meillä on toimistolla lämmin ja läheinen suhde Sveitsiin. Siellä asuu kollegoita, ystäviä ja sukulaisia. Itse olen opiskellut ETH:ssa vain digiarkkitehtuurin jatko-opintoja. Digipuolellakin on historia vahvasti mukana: esimerkiksi ohjelmointiharjoitukset oli rakennettu väljästi matematiikan ja filosofian kehityskaaren mukaan.
Jo 15 vuotta sitten opiskellessani oli tutkimuksessa siirrytty parametrisesta suunnittelusta ”big dataan” ja neuroverkkoihin, eli valmistauduttiin nykyiseen tekoälymaailmaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että perinteisen ylhäältä ohjatun parametrisen mallin rakentamisen sijaan luodaan neuroverkko, joka mahdollistaa ikään kuin kaikki mallit yhtä aikaa.
Mitä siis tehdä, kun kaikki on mahdollista ja suunnitelman tyylin voi vaihtaa nappia painamalla? Kaiken ihmiskunnan tuottaman tiedon yhteen sulauttavasta neuroverkosta löytyy loputtomasti uusia kiinnostavia ja ihmeellisiä ratkaisuja, mutta suunnitelmat on järkevää jotenkin ankkuroida kulttuurin peruskiviin. Ehkä myös sikäli kontekstin vahvasti huomioiva ”uushistoristinen” lähestymistapa on ajankohtainen.
Mutta tyyli on vain yksi muuttuja muiden joukossa, ja siihen voi suhtautua neutraalisti. Välillä holvikaari on oikea ratkaisu, toisinaan skriptataan fraktaalista mössöä. Digitaalisessa vaihtoehtojen runsaudessa luoviessa tarinankerronta korostuu, kun suunnitteluratkaisuja perustellaan.
Rautatieaseman laajennuksen kilpailutiimissä oli muuten minun lisäkseni myös toinen ETH-yhteys: ETH:ssa opiskeleva suomalais-lichtensteinilainen Patrik Perämäki oli meillä harjoittelijana ja tekemässä kisaa. Hänelle uushistorismi oli hyvin luonteva tulokulma.
Uushistorismi oli kiinnostava lähestymistapa Rautatieaseman kilpailussa, mutta esimerkiksi samoihin aikoihin tehdyssä Senaatintorin valaisinpylväskisassa [jonka Futudesign voitti] minimalistinen, modernistinen, ympäristön kanssa kontrastia hakeva lähestymistapa tuntui oikealta ratkaisulta.
Arkkitehtien koulutukseen on aina kuulunut myös historiallisiin kohteisiin perehtyminen. Miten hyödynnätte referenssejä työssänne Futudesignilla?
Teemme ”Futulla” nykyisin enimmäkseen korjausrakentamista, ja olemme jatkuvasti näiden kysymysten äärellä. Työn tohinassa ei varsinaisesti teorioita mietitä, vaan ratkaistaan ongelmia ja testaillaan, mikä toimii ja mikä tuntuu kiinnostavalta. Myös asiakkaiden toiveita kuunnellaan. Taustalla toki vaikuttaa kaikki opittu. Omalla kohdalla Robert Venturin Complexity and Contradiction in Architecture (1966) on ollut tärkeä teos.
Historiallisia kohteita tutkimalla löytyy itselle uusia ideoita, jotka voivat avata ajattelun lukkoja.
Millaista on tai voisi olla erityisen suomalainen suhde historiareferensseihin?
Joku kykenevä voisi treenata ai-kuvageneraattorin suomalaisen arkkitehtuurin kuvastolla, jolla saisi kaikki suunnitelmat ”suomalaistettua” nappia painamalla! Siitä voisi syntyä jotain kiinnostavaa.
”Tyyli syntyy laastista ja tiilestä ja siitä, että ratkaisuilla on jokin merkitys”
Avarrus Arkkitehtien osakas PAULI SIPONEN, miten hyödynnätte historiallisia referenssejä suunnittelutyössänne Avarruksella?
Oma työuranihan on pelkästään historian kanssa toimimista, korjausta ja udelleenkäyttöä erityisesti asumisen eri typologioiden parissa. Arkkitehtuurissa on vaikea keksiä monen tuhannen vuoden jälkeen enää uutta, kyllä se on aina parhaiden ratkaisujen hienovaraista lainaamista eri aikakausilta.
Tämä näkyy myös Helsingin Oulunkylässä sijaitsevassa, suunnittelemassamme Muurarimestari-asuinkerrostalossa, joka yleensä nostetaan esimerkiksi näihin keskusteluihin. Joku voisi sanoa, että mansardikatto ei sovi lainkaan Oulunkylään. Sen avulla saimme kuitenkin ratkaistua asemakaavan vaatimuksen kattoterasseista.
Painovoimaisen ilmanvaihdon takia rakennuksen kolmikerroksisen osan harjaa piti saada korkeammaksi, ja mansardikatto ratkaisi senkin. Toisaalta esimerkiksi moderni massiivibetonivälipohja on tällä hetkellä kiistatta paras välipohjaratkaisu, joten käytimme sitä. Modernin rakennustekniikan ja historian välillä käydään tällaista vuoropuhelua.
On kuitenkin epäkiinnostavaa lokeroida tätä joksikin tyyliksi. Tyylisuunta on usein tapettia pinnassa, kun meillä se taas on osa koko tarinaa. ”Tyyli” syntyy laastista ja tiilestä ja siitä, että ratkaisuilla on jokin merkitys. Meidän tapauksessamme pohjalla on kestävyyden tavoittelu.
Onko Henrik Ilvesmäen esseessään avaama sveitsiläinen uushistorismin perinne sinulle tuttu? Millainen suhde sinulla on Sveitsiin?
Olen käynyt Sveitsissä muutamia kertoja, ja maan arkkitehtuuri on tuttua. Sveitsi ammentaa traditiostaan vahvasti ja näyttäytyy ulkomaalaiselle perinteikkäänä valtiona. Siellä on välillä jopa vaikea sanoa, onko jokin rakennus uusi vai vanha. Ambitio rakentamista kohtaan on korkea, ja detaljiikan hienous tulee esille. Kyllä sellaiset esimerkit varmasti vaikuttavat.
Miten historiallisten lainojen opiskelusta ja hyödyntämisestä voisi syntyä jotain pysyvämpää kuin vain ohimenevä muoti?
Kaikki on lopulta ohimenevää. Arkkitehtuuri nytkähtää eteenpäin 5–10 vuoden sykleissä, kun luova ala haluaa luoda jotain uutta. Onko kestävyys kuitenkaan ohimenevää? Soisin syntyvän lisää moderneja rakennuksia, joissa on arvolatausta muuallakin kuin ulkokuoressa.
Suomessa ollaan tällä hetkellä aika varovaisia siinä, miten täydennysrakentaminen sovitetaan ympäristöön. Viranomaiset sanelevat paljon, mitä saa tehdä. Arkkitehtuuri latistuu, ja pienet kiinnostavat teot eivät nouse esiin, kun kaikki halutaan harmonisoida.
