Millaista museota haluat luoda, Carson Chan?

Arkkitehtuuri- ja designmuseon uusi kuratoriaalinen johtaja ajattelee, että näkyvinä julkisina instituutioina museot voivat synnyttää uusia, vastuullisempia yhteyksiä maailmaan.

SUOMALAINEN ARKKITEHTUURIKENTTÄ sai vuoden alussa uuden keskeisen toimijan, kun kanadalaissyntyinen Carson Chan siirtyi Arkkitehtuuri- ja designmuseon kuratoriaaliseksi johtajaksi New Yorkin Modernin taiteen museosta, jossa hän työskenteli arkkitehtuurin ja muotoilun kuraattorina sekä Emilio Ambasz -instituutin johtajana. 

Arkkitehtuuri- ja designmuseossa Chanin vastuulle kuuluu museon sisällöllinen toiminta, kuten näyttelyt, kokoelmat, tutkimus, julkaisut ja yleisötyö. Siten hän on tärkeässä roolissa kehittämässä museolle uusia toimintatapoja sen tulevaa uudisrakennusta varten. JKMM Arkkitehtien suunnitteleman museorakennuksen on tarkoitus valmistua Helsingin Eteläsatamaan vuonna 2030.

Chan on valmistunut arkkitehdiksi kahdesta amerikkalaisesta huippuyliopistosta, Cornellista ja Harvardista, sekä tehnyt Princetonin yliopistossa väitöskirjatutkimusta ympäristöliikkeen ja sodanjälkeisen akvaariorakennusten suhteesta Yhdysvalloissa. Kuraattorin uransa hän aloitti kuitenkin Berliinissä, jonne hän perusti vuonna 2006 yhdessä kreikkalaisen arkkitehti ja taiteilija Fotini Lazaridou-­Hatzigogan kanssa kokeellisen Program-­projektitilan.

Vuodenvaihteen muuttokiireiden keskellä Chan vastasi kysymyksiimme sähköpostitse. 

Lokakuussa julkistettu nimityksesi Arkki­tehtuuri- ja designmuseon kuratoriaaliseksi johtajaksi tuli suomalaisille melkoisena yllätyksenä. Mikä sai sinut muuttamaan New Yorkista Helsinkiin?

Minä taas yllätyn usein siitä, että ihmiset ovat niin yllättyneitä muutostani! Maailmassa ei ole rakenteilla moniakaan uusia museoita, ja vielä vähemmän on tekeillä arkkitehtuuri- ja designmuseoita. Kun kuulin, että Helsingin museohanke etenee, tiesin, että haluan päästä mukaan. Kukapa jättäisi tarttumatta tilaisuuteen muokata tämän luokan uuden taidelaitoksen tulevaisuutta ja suuntaa? Suomi on maailmankuulu arkkitehtuuristaan ja designistaan, ja on todella hienoa päästä osaksi tätä perintöä näin merkittävässä tehtävässä.

Millaisia yhteyksiä sinulla on ollut aikaisemmin suomalaiseen arkkitehtuuriin ja Suomen arkkitehtikuntaan?

Ensimmäinen ja kenties vaikuttavin kosketus suomalaiseen arkkitehtuuriin muodostui Toronton kaupungintalon kautta. Sehän on tietysti Viljo Revellin suunnittelema. Torontossa varttuessani ihailin Revellin rakennuksen ylimaallisia muotoja aina kun kävin Eaton Centerissä, joka on suuri ostoskeskus aivan kaupungintalon naapurissa. Kaupungintalo valmistui vuonna 1965, suunnilleen vuosi Revellin kuoleman jälkeen ja keskellä kiihkeintä avaruusaikaa. Se näyttää edelleen siltä kuin se kuuluisi toiselle planeetalle. Kun sitten vierailin ensimmäistä kertaa Helsingissä, halusin päästä tutustumaan Lasipalatsiin (1936), joka on Revellin ensimmäinen toteutunut suunnitelma. Vaikka se rakennettiin kauan ennen Toronton kaupungintaloa, minulle tuli jotenkin tutun kotoisa olo, kun sain käydä paikassa, joka oli syntynyt saman luovan mielen syövereissä. 

Yksi vaikuttavimmista kirjoituksista, jotka luin opiskeluaikoinani, oli puolestaan Juhani Pallasmaan The Eyes of the Skin (1996, ilmestynyt suomeksi nimellä Ihon silmät 2016). Kun hain opiskelemaan arkkitehtuuria 1990-luvun loppupuolella, halusin monen muun ikätoverini tavoin suunnitella samanlaisia rakennuksia kuin Frank Gehry. Pallasmaa sai minut käsittämään, ettei arkkitehtisuunnittelussa ole itse asiassa kyse rakennuksen ulkonäöstä vaan siitä, miltä rakennus ihmisistä tuntuu ja miten he kokevat sen tilat, materiaalit, valon ja lämmön.

Suomen arkkitehtikuntaa en vielä tunne sen lähemmin, koska muutin Helsinkiin vasta joitain päiviä sitten, mutta odotan jo innolla pääseväni nopeasti tutustumaan suomalaisiin opiskelijoihin ja toimistoihin!

Miltä suomalaisen arkkitehtuurin nykytila vaikuttaa ulkopuolisen silmin katsottuna?

Viime vuonna oli Suomen vuoro isännöidä Pohjoismaiden paviljonkia Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa, ja taiteilija Teo Ala-Ruonan käsikirjoittama performanssisarja haastoi modernille arkkitehtuurille suotua auktoriteettia sekä siihen liittyviä oletuksia. Arkkitehti Kaisa Karvisen Arkkitehtuuri- ja design­mu­seon toimeksiannosta kuratoima paviljonki todellakin varasti koko show’n. Kansainvälisellä näyttämöllä Suomi esittäytyi uskaliaana ja itsevarmana. Paviljonki paljasti suomalaisesta arkkitehtuurikeskustelusta puolen, joka panostaa täysillä ajankohtaisiin aiheisiin ja ottaa ennakkoluulottomasti tilaa totuttujen ajattelutapojen ulkopuolelta. Kaikissa englanninkielisissä biennaaliarvosteluissa, joihin olen törmännyt, Pohjoismaiden paviljonkia on kehuttu vuolaasti. Uskon maailman olevan halukas kuulemaan lisää ja nostamaan esiin muitakin tekijöitä maasta, joka antoi meille Aallot ja Saariset. 

Aloitit työt Arkkitehtuuri- ja designmuseossa tammikuun alussa. Voitko antaa vihjeitä siitä, millaista kuratointilinjaa sinulta on odotettavissa?

Minulla on tietenkin omat mielenkiinnon kohteeni, mutta tarkoituksenani on kuunnella alkuun rauhassa museon kuraattoreita sekä tutkia museon kokoelmia ja oppia ymmärtämään paremmin paikallisia yleisöjä – yliopistoväkeä, käytännön suunnittelijoita ja suurta yleisöä. Nähdäkseni kuraattorin tehtävä on toimia eräänlaisena välittäjänä. Kyse ei ole siitä, mitä itse haluan tehdä, vaan siitä, mitä museo tarvitsee, ja tarpeiden arvioiminen vie aikansa. Uskon kuitenkin vakaasti, että museosta pitäisi luoda eräänlainen objektiivi, jonka läpi museovieraat voivat tarkastella ja kokea rakennettua ja luonnonympäristöä sekä maailmaa ylipäätään. Tämä tarkoittaa, että meidän on nostettava esiin planeettamme polttavimpia puheenaiheita, esimerkiksi ilmastokriisin moninaisia ulottuvuuksia, geopolitiikkaa sekä erinäisiä oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä, kuten alku­peräiskansojen oikeudet. Pystymmekö vielä rakentamaan tai suunnittelemaan parempaa yhteistä tulevaisuutta?

Suomalaisten arkkitehtien joukossa elää melko laajasti pelko, että arkkitehtuuri jää sivurooliin uudessa museossa. Miten vastaat tähän?

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että haluaisin kuulla kyseisestä pelosta lisää ja ymmärtää sitä paremmin. Olen taustaltani arkkitehti, ja sen perusteella voisi ajatella, että jos olisin jotenkin puolueellinen, kallistuisin ennemminkin juuri arkkitehtuurin puoleen. Tavoitteenani on esitellä museon kokoelmia paljon enemmän kuin niitä on esitelty tähän saakka. Arkkitehtuurinäyttely vaati erilaisia esitystapoja kuin kuvataide ja useimmiten myös muotoilu. Ellei näyttelyitä varten pystytetä luonnollisen kokoisia rakennuksia, niiden sijaan täytyy esitellä piirroksia, pienoismalleja, valokuvia, videoita ja muita ilmaisumuotoja. Olen pohtinut arkkitehtuurin esittelytapoja jo yli kaksikymmentä vuotta eri näyttelyissä, kirjoissa ja konferensseissa, ja nyt pohdinta jatkuu uudessa museossa.

Arkkitehtuuri- ja designmuseolla on ainutlaatuinen kokoelma suomalaista arkkitehtuuria 1800-luvulta lähtien. Millaisena näet kokoelman merkityksen kuraattorityön kannalta?

Designkokoelman ohellahan arkkitehtuurikokoelma muodostaa koko museon identiteetin ytimen. Museon kokoelmat kartoittavat Suomen historiaa muotojen, tilojen, materiaalien ja innovaatioiden avulla. Maailma voi oppia Suomelta paljon, ja arkkitehtuuri ja muotoilu toimivat hyvinä opettajina. Suomen arvomaailmassa keskiössä ovat tasa-arvo, itsenäisyys, luottamus, vaatimattomuus, syvä luontosuhde sekä vankka sitoutuminen vapauden, koulutuksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen, ja nämä kaikki näkyvät myös museon kokoelmissa. Tällaisten arvojen esitteleminen esinein on todella kaunista. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Artekin jakkara 60: sen muodossa ei ole juuri mitään ylimääräistä, reunat ja pinnat on luotu ihmisen kosketusta varten, ja jakkara on tarkoitettu kenen tahansa käytettäväksi. 

JKMM Arkkitehtien voittotyö uuden museon suunnittelukilpailusta on sinulle tietenkin tuttu. Missä piilee suunnitelman suurin potentiaali kuraattorin näkö­kulmasta?

JKMM:n suunnitelmissa on paljon hienoja elementtejä. Suunnittelijat ovat luoneet rakennukseen useita kokemuksia, joiden ansiosta rakennus itsessään on kuin näyttely. Se, miten luonnonvalo lankeaa atriumin tiilipinnoille, tai kotoisilta ja monumentaalisilta tuntuvien tilojen välinen kontrasti sekä rakennuksesta avautuvat, tarkkaan rajatut näkymät. JKMM on suunnitellut rakennuksen, joka haastaa ja sytyttää kuraattorin mielikuvituksen. 

Olet tutkinut ympäristöliikkeen vaikutusta amerikkalaiseen arkkitehtuuriin ja kuratoit vuonna 2023 Emerging Ecologies: Architecture and the Rise of Environmentalism -näyttelyn MoMAassa. Miten aiot sisällyttää kestävyysteeman Arkkitehtuuri- ja designmuseon toimintaan?

Kestävyysajattelu on jo valmiiksi sisäänrakennettu osa koko museohanketta. Arkkitehdeille annettiin tarkat ohjeet suunnitella rakennus, jossa museon kestävyystavoitteet toteutuvat. Kyse ei ole vain toiminnallisesta vaan myös visuaalisesta tavoitteesta, ja esimerkiksi rakennuksen julkisivut muurataan kierrätetyistä tiilistä. Kuten jo mainitsin, ilmastokriisin teema näkyy myös toiminnan sisällössä. Toiveenani on, että museossa luodaan jatkossakin ­uusia tapoja toimia vastuullisesti. Onnistuuko museo tavoittamaan entistä monipuolisempia yleisöjä ja samalla pienentämään ympäristövaikutuksiaan? Tavoitammeko myös kaukaisia yleisöjä verkossa tai julkaisutoiminnan kautta? Museot eivät kirjoita lakeja, mutta näkyvinä julkisina instituutioina ne voivat synnyttää uusia, vastuullisempia yhteyksiä maailmaan.

Mitä odotat eniten Suomessa asumiselta ja työskentelemiseltä?

En osaa sanoa, onko minulla sen erityisempiä odotuksia. Kanadalaisena, joka on asunut yli kymmenen vuotta Yhdysvalloissa, odotan ainakin sitä turvallisuuden ja rentouden tunnetta, jota saa ­kokea, kun asuu demokraattisessa hyvin­vointi­valtiossa.

Julkaistu lehdessä 1 – 2026 - Asumisen vaihtoehtoja