Oodi on muuntojoustavuuden vastakohta – ”Kirjasto on julkinen rakennus, joka on tarkoitettu kaikille, sitä ei voi muuttaa toimistoksi”

Suomen kirjastot ovat kuin tutkimuslaboratorio, jossa synnytetään tasavertaista yhteiskuntaa, sanoo Hossam Hewidy. Arkkitehtuurin tutkijat Hewidy ja Anni Vartola sekä Arkkitehtitoimisto Alan osakkaat Juho Grönholm, Antti Nousjoki ja Samuli Woolston pohtivat Daniele Bellerin haastattelussa kirjastojen merkitystä osana kansallista kriisinkestävyyttä.

Mikäli joku vielä kaipaa lisätodisteita kirjastojen erityisasemasta suomalaisessa yhteiskunnassa, niitä löytyy hyvin yllättävästä lähteestä, nimittäin valtioneuvoston tammikuussa 2025 julkaisemasta Yhteiskunnan turvallisuusstrategiasta. Kirjastolaitos on ensimmäinen instituutio, joka mainitaan henkistä kriisinkestävyyttä käsittelevässä luvussa yhtenä Suomen kansallisen varautumisen tukipilareista.

Geopoliittisten uhkien ja koko kansan yhteisen olohuoneen välille piirtyvä yhteys tuntuu hätkähdyttävältä. Se herättää myös syvällisemmän kysymyksen: millainen rooli arkkitehtuurilla on yhteiskunnallisen kriisinkestävyyden kannalta kriittisinä pidettyjen kirjastorakennusten muokkaajana?

Juuri tämän vuoksi kirjastoarkkitehtuuria on tarkasteltava myös poliittisesta näkökulmasta.

Tulisiko pohjoismaiset kirjastot laskea ”menneen maailman” harvojen menestystarinoiden joukkoon – rakennusten, jotka kantavat edelleen modernismin optimistista soihtua ja pysyvät pinnalla jopa kutistuvan julkisen talouden kurimuksessa? Vai onko niillä sittenkin merkittävämpi yhteiskunnallinen vaikutus kansalaisia yhdistävinä tiloina, digitaalista väärää tietoa torjuvina suojamuureina sekä suunnittelumalleina, joiden kautta suomalaiset arkkitehdit saattaisivat tarjota Euroopalle tuoreita kulttuurisia suuntaviivoja?

Keskustelimme aiheesta tammikuussa Aalto-yliopistossa arkkitehtuurin teorian vanhemman yliopistonlehtorin Anni Vartolan, yhdyskuntasuunnittelun vanhemman yliopistonlehtorin Hossam Hewidyn sekä arkkitehtitoimisto Alan osakkaiden Juho Grönholmin, Antti Nousjoen ja Samuli Woolstonin kanssa. Kirjastojen tutkiminen, esitteleminen ja suunnitteleminen on ollut merkittävä osa kaikkien viiden työuraa.

Koko kansan kirjastot

BELLERI: Kirjastoilla on ollut merkittävä rooli Suomen julkisessa elämässä viimeiset seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta, mutta onko niiden poliittinen merkitys muuttunut tuona aikana?

VARTOLA: Aivan aluksi voisi miettiä Alvar Aallon keskustasuunnitelmia esimerkiksi Helsinkiin, Seinäjoelle ja Rovaniemelle. Jokaiseen niistä sisältyi kirjasto. Se kuuluu perusinstituutioihin, jotka sijoitetaan keskeiselle paikalle. Kirjasto löytyy jopa piskuisen Säynätsalon entisestä kunnantalosta.

Suomella ei ole mittavia luonnonvaroja eikä kovinkaan pitkää historiaa. Itsenäistymisen aikaan täällä oli vain sekalainen ja hädin tuskin lukutaitoinen kansa. Sivistys ja lukutaito, kyky pysyä mukana maailman menossa, muodostivat peruskallion, jonka varaan kansakunta rakentui. Ne ovat sitä yhä edelleen.

HEWIDY: Suomen kirjastot ovat kuin tutkimuslaboratorio, jossa synnytetään tasavertaista yhteiskuntaa. Jaottelisin ne kahteen tyyppiin. On Oodin kaltaisia lippulaiva- tai keskuskirjastoja, jotka tuovat kaupunkeihin kulttuurimatkailua ja ovat jopa olleet jalkauttamassa Suomeen uudenlaista ”vau-arkkitehtuuria”. Sitten ovat tavalliset lähikirjastot, jotka tarjoavat huonomaineisemmillekin lähiöille yhteisen olohuoneen, kuten Maunulan kirjasto Helsingissä. Lähiökirjastoja on myös muualla Pohjoismaissa, kuten Tukholman Kistassa. Kyse on siis siitä, että leimautuneille väestöryhmille luodaan osallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

GRÖNHOLM: Nähdäkseni kirjastot ovat nimenomaan yksi valtionhallinnon keinoista edistää tasa-arvoa. 1800-luvulla kaikki oli vielä toisin ja esimerkiksi Helsingin Kallion kirjaston tarkoituksena oli paitsi sivistää myös ohjailla työväenluokkaa, saada heidät käyttäytymään siivosti ja koulia heistä parempia työntekijöitä. Tasa-arvokysymys nousi esiin etenkin vuoden 1918 sisällissodan jälkeen, eikä pyrkimyksenä ollut enää hallita työläisiä vaan yhdistää kansakuntaa. Kirjastolla on edelleen sama tehtävä.

NOUSJOKI: Lisäisin tähän vielä kielen merkityksen. Jos ajatellaan Suomea kansakuntana 1800-luvun lopulla, keskeinen tekijä on juuri kieli. Kirjastot, kuten myös teatterit, olivat avoinna myös vähävaraisemmalle, eli niihin aikoihin yleensä suomenkieliselle, väestölle.

Asia liittyy myös keskustelumme taustalla olevaan kansalliseen turvallisuuteen ja puolustukseen. Hallitseva luokka halusi rakentaa tasa-arvoisen kansakunnan, jota kaikki ovat valmiita puolustamaan. Juuri tämä asenne johti Suomen sotilaalliseen menestykseen toisen maailmansodan aikana. Maanpuolustustahto rakentuu sen varaan, mikä kansaa yhdistää, eikä silloin puolusteta vain pienen eliitin omistamia tehtaita vaan koko maata, jonka jokainen tuntee omakseen. Minusta kirjastoilla on ollut todella suuri merkitys tässä asiassa.

Modernistinen projekti

BELLERI: Mielestäni on kiehtovaa, että ympäri Eurooppaa suurin osa modernin projektin tuottamasta yhdyskuntarakenteesta aina sairaaloista kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon on sittemmin joko haalittu palvelemaan yksityisen rahan intressejä tai muuten vain hiipunut kansallisena symbolina. Suomessa kirjastot kuitenkin pitävät yhä pintansa. Jos kirjastoja pidetään keinona, jonka avulla varallisuutta voi jakaa tasa-arvoisemmin, eikö tässä ole nimenomaan havaittavissa jäänteitä modernin projektin asenteista etenkin siinä mielessä, että arkkitehtuurin katsotaan pystyvän luomaan parempaa yhteiskuntaa?

VARTOLA: Modernismin periaatteet hukattiin nähdäkseni jo 1970-luvun alussa, koska arkkitehdit eivät enää hoitaneet uskottavasti omaa rooliaan muutoksen ajureina. He alkoivat reagoida herkemmin poliitikkojen tekemisiin ja siihen, mitä yhteiskunta halusi heidän suunnittelevan, mikä eroaa suuresti vaikkapa 1920-luvun Bauhaus-liikkeestä. 

Siitä huolimatta kirjastoilla on edelleen hyvin tärkeä asema yhteiskunnan modernisoimisessa. Ajatellaan vaikka kaikkia Oodin harrastus- ja tekijätiloja: kirjasto jakaa tietoa ja taitoja, siellä voi opetella käyttämään 3D-tulostinta tai laserleikkuria ja osallistua tapahtumiin tai luennoille. Kaikki tämä kuuluu modernisointiprojektiin, joka jatkuu aina vain. Arkkitehtien tehtävänä on tarjota tilat tällaiselle toiminnalle.

NOUSJOKI: Jos puhutaan vielä modernista projektista, oma teoriani on se, että suomalainen kirjastolaitos on aina ollut ennemmin yhteiskunnallinen instrumentti kuin tiedonvälityskoneisto. Suomen modernit kirjastot on aina rakennettu viihtyisiksi tiloiksi: ne eivät ole vain tehokasta säilytystilaa tai propagandakoneita vaan avoimia arjen kohtaamispaikkoja.

Digitalisaation myötä tietoa ei edes välitetä kirjastorakennusten kautta. Oodi onkin esimerkki siitä, miten kirjastotilat muuttuvat tietokokoelmien säilytyksestä kohtaamis- ja tekemispaikoiksi. Monissa muissa maissa – tiedän tapauksia ainakin Englannista – katoavan tietokirjallisuuden tilalle ei tule yhteiskunnallista ohjelmaa, vaan koko laitos yksinkertaisesti lakkaa olemasta. Suomessa kirjasto on pitänyt pintansa, koska kyse ei ole koskaan ollut ensisijaisesti tiedosta vaan kielestä ja ihmisten kohtaamisesta.

Muuntojoustavuuden vastakohta

BELLERI: Millainen rooli teillä sitten oli muutoksen ohjaamisessa tai siihen varautumisessa, kun suunnittelitte Oodia? Haitteko suunnitelmissanne joustavuutta tai ajan myötä muuntautuvia toimintoja?

WOOLSTON: Itse asiassa lähtökohtana oli joustavuuden vastakohta. Halusimme ilmaista arkkitehtuurin keinoin, että kirjasto on julkinen, avoin rakennus, joka on tarkoitettu kaikille. Se on valinta, jota ei voi perua. Oodia ei voi muuttaa toimistorakennukseksi.

GRÖNHOLM: Vaikka julkista taloutta kiristettäisiin entisestään ja uusi hallitus sulkisi kaikki kirjastot, Oodi seisoisi yhä paikallaan vaikka tyhjänä. Sitä ei voisi käyttää mihinkään muuhun tarkoitukseen. Se ilmentää meidän arvojamme ja aikaamme. Jos joskus koittaa aika, jolloin yhteiskunnassa ei enää riitä tahtoa pitää yllä julkisia paikkoja, Oodi jää raunioksi Eduskuntatalon eteen.

BELLERI: Joustavuutta perustellaan usein sanomalla, että arkkitehdit suunnittelivat vuosikymmenien ajan yksittäiseen, muuttumattomaan tarkoitukseen tehtyjä rakennuksia ja että se on johtanut sittemmin vaikeuksiin. Sen sijaan meidän pitäisi olla nöyrempiä ja olla sanelematta yhteiskunnan kehityssuuntia. Teidän sanomanne tuntuu paljon selkeämmältä ja poliittisemmalta kannanotolta.

WOOLSTON: Mielestäni nykyideologia, jossa kaikki jätetään avoimeksi, toimii käytännössä hyvin harvoin. Mikään ei oikein sovi mihinkään.

Sosiaalinen rooli

BELLERI: Ennen keskustelumme alkua Anni mainitsi harhakäsityksen siitä, että Suomessa vallitsisi yhtenäiskulttuuri. Itse ainakin uskon, että Suomen omakuvan suurimpia virheitä on se, ettei siinä oteta kunnolla huomioon nyky-yhteiskunnan moninaisuutta ja monikulttuurisuutta. Hossam, sinä olet työskennellyt paljon suomalaiskaupunkien maahanmuuttajayhteisöjen parissa. Millainen rooli kirjastoilla on sillä alalla?

HEWIDY: En pidä integraatio-sanasta, mutta uskon, että kirjastot tarjoavat maahanmuuttajille luontevasti paikkoja, joiden kautta kiinnittyä yhteiskuntaan ja jotka auttavat heitä kasvattamaan omaa yhteiskunnallista pääomaansa. Kirjastoissa eri sukupolvet ja eri aikaan maahan tulleet kohtaavat ja siirtävät tietoa toisilleen. Siinä on lisäksi se hyvä puoli, että osallistuminen on vapaaehtoista. Kirjastoon mennään siksi, että sinne halutaan mennä. Se on eri asia kuin sosiaalitoimistossa asioiminen. Kanssakäyminen on henkilökohtaista, epämuodollista ja vapaata.

Oma tyttäreni on töissä pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoilla. Hänet on koulutettu maahanmuuttajalasten yhteyshenkilöksi kirjastonhoitajan tehtäviensä ohella. Olen nähnyt esimerkiksi läksykerhoja Maunulan kirjastossa, lähellä koulua, jonka luokat ovat täynnä maahanmuuttajataustaisia lapsia.

BELLERI: Englanninkielisessä maailmassa kirjastodiskurssi risteää usein asunnottomuuden kanssa. Tunnetuin esimerkki tästä on Oman suunnitteleman Seattlen kirjaston nostattama kritiikki, kun sosiaalisista ongelmista kärsivät ihmiset ovat ottaneet kirjaston omakseen.

HEWIDY: Olen nähnyt asunnottomia vanhuksia viettämässä aikaa kirjastoissa ympäri maailmaa, Minneapolisista Malmöhön, Malminkartanoon ja Maunulaan. Toisaalta joitain kuukausia sitten kävin Birminghamin kirjastossa, jonka kolmannessa kerroksessa järjestetään tuhannen hengen hääjuhlia. Kirjastolla on oma keittiömestari ja pitopalvelu. Se pani ajattelemaan, että kirjastojen kutsuminen kirjastoiksi on nykyään oikeastaan kuvainnollista. Ne näyttäisivät olevan jotain ihan muuta: ne paikkaavat hyvinvointijärjestelmän aukkoja.

Kanadassa ja Yhdysvalloissa kirjastojen rahoitus perustuu tuloslukuihin. Joskus lähikirjastoja yhdistetään ja yksi suljetaan. Suomessa ollaan vielä kaukana siitä, ja toivon, että sama jatkuu. Täällä yhteiskunnallinen kirjastoprojekti on yhä vahvoissa kantimissa.

Tärkeä suunnittelutehtävä

NOUSJOKI: Suomen kohdalla on tärkeää mainita, ettei kirjasto ole asunnottomille ainoa paikka pysyä lämpimänä, toisin kuin Seattlessa. Siitä huolimatta on tärkeää, että kaikki ovat tervetulleita. Kirjastosta ei pitäisi tulla vain sosiaalipalveluasema. Se kaipaa tavallaan vähän hohdokkuutta – jotain, mitä ei voi ostaa rahalla. Kokemus pitää jakaa yhteiskunnan koko kirjon kanssa. Kuten sanottu, Suomen kansallisidentiteetille ja maanpuolustukselle on tärkeää, että olemme kaikki samassa veneessä.

Suoraan sanottuna suomalaiset haluavat mieluummin puolustaa Oodia kuin jotain Louis Vuittonin putiikkia. Kirjastoissa kiteytyy se, miten me todella ymmärrämme demokraattisen julkisen tilan.

VARTOLA: Minulle tuli tästä mieleen kaksi kohtaamista Venetsian biennaalissa vuonna 2018. Newyorkilainen toimittaja sanoi, ettei New Yorkissa voitaisi koskaan koota näyttelyä kirjastoista, koska julkiset kirjastot ovat niitä varten, joilla ei ole varaa ostaa kirjoja.

Toisaalta singaporelaistoimittaja päivitteli, suunnitteliko Alvar Aaltokin kirjastoja. Singaporessa kukaan arkkitehti ei kuulemma koskisi kirjastohankkeeseen pitkällä tikullakaan, koska se ei olisi kannattava uravalinta. Aika paljastavia kommentteja.

Jos siis puhutaan siitä, millainen suomalaisten arkkitehtien panos tai vaikutus voisi olla Euroopassa, nostaisin esiin suomalaisen työmoraalin. Kirjasto nähdään tärkeänä suunnittelutehtävänä, johon kannattaa panostaa täysillä. Vaatimattomammillakin projekteilla on väliä. Sellainen on suomalaisen arkkitehtuurin perintö: mikään työ ei ole liian pieni ollakseen vaikuttava.

Daniele Belleri on arkkitehtitoimisto Carlo Ratti Associatin osakas ja toiminut lähes kymmenen vuoden ajan kuratoriaalisten projektien ja viestinnän johtajana. Hän on valmistunut Moskovan entisestä media-, arkkitehtuuri- ja muotoiluinstituutti Strelkasta ja asuu Helsingissä ja Torinossa.